Hesarin kk liite, meillä on niiiiin vaativa vauva

Jollei löytynyt, pantiin taaperot narulla kiinni pöydänjalkaan navettahommien ajaksi.



Eikä ollut telkkaria eikä harrastuksia, pelkkää työtä vaan. Ihmiset elivätkin vain 50-vuotiaiksi, eli aika ilotonta oli se elämä.

a) naiset ovat pedantteja ja haluavat tehdä äidin työt huolella ->väsymys



b) ei ole muita hoitajia vauvoille (omat vanhemmat asuvat kaukana)



c) äiti itse on viety hoitotädille jo 3-6 kk iässä, jolloin varhainen vuorovaikutus omaan äitiin on kärsinyt. Mistä sitä oikeasti tietää, millaisia ne 70-luvun hoitotäditkin olivat??? Jos oli 5 hoitolasta, sai vauva huutaa vaunuissa tunnin, ennenkuin täti ehti hoitaa tai täti karjui lapsille pahasti hermostuneena... Ja vanhemmille tietenkin oltiin mielinkielin. Eipä osannut vauva/taapero kertoa kohtelustaan vanhemmilleen, kun ei osannut edes puhua.



Kysymys kuuluukin; olemmeko vieläkään varmoja hoidon laadusta pikkulapsillamme?

En ymmärrä miten toisten väsymys ja masennus olisi itseltäni pois, se ei herätä minussa kiukkua tai aggressioita vaan lähinnä sääliä ja myötätuntoa. Jos minä olen pärjännyt omien lasteni kanssa, niin se kyllä tekee minut onnelliseksi ja toivon muille samaa. Ei tulisi mieleenkään syytellä huonommin jaksavia laiskuudesta tai realiteettien puutteesta.



Vauvojen äideilläkin on joku ihmeellinen kilpailu menossa, kuka imettää/ulkoilee/on lastensa kanssa eniten...

" huonommin jaksavat" ole mitään masennuspotilaita, ne on vaan saamattomia, taitamattomia ja ehkä normaalia kovempaan ääneen ruikuttavia, jotka voi myös suorastaan terrorisoida lähiympäristöään sillä omalla väärällä asenteellaan.



Kyllä mun mielestä yhtä hyvin voidaan kysyä, miksi asenneilmapiiri on nykyään sellainen, ettei mitään jakseta, miksi kaikki nappaa jotain mielialalääkkeitä ja valittaa? En muista koskaan törmänneeni näin moneen " uupuneeseen" äitiin kuin nykyään. Jokin siinäkin mättää ja väitän kyllä, ett myös niitä " masennus" -diagnooseja heitellään turhan huoletta. Epäilemättä on coolimpaa olla julkkisten tapaan " masentunut" kuin vaan myöntää, että on surkea äiti, joka ei pysty organisoimaan edes yksilapsisen kaupunkilaisperheen helppoa elämää.

Vika on tässä yhteiskunnassa, joka leimaa masentuneiksi äidit, jotka ensimmäistä kertaa elämässään ovat epävarmoja, kun saavat pienen vauvan.

Tiedän itse kokemuksesta tämän. Olen akateemisesti koulutettu, työelämässä menestynyt uraohjus, joka on pärjännyt aina ja kaikessa. Vasta kun ensimmäinen lapsi syntyi, joutuin toteamaan oman pienuuteni ja epävarmuuteni.

Olin avuton ja jouduin opettelemaan kaiken alusta, koska kukaan missään ikinä ei ollut minulle lastenhoitoa opettanut enkä ollut koskaan pitänyt vauvaa sylissäni.

Olin ihan samanlainen kuin nuo Hesarin äidit, mutta en todellakaan ollut masentunut, vaan terveesti kerrankin epävarma itsestäni ja uuden edessä.

Pyrin olemaan hyvä ja täydellinen äiti, koska sitähän yhteiskunta ja muut äidit vaativat, ja itkin paljon aluksi, kun en saanut lasta edes syömään.

Ajan myötä ongelmat helpottivat ja aloin luottaa itseeni myös äitinä.

Minusta pahinta jutussa oli se, että taas medkalisoitiin äitien ihan normaali ja jopa toivottava epävarmuus sairaudeksi ja avuttomuudeksi ja masennukseksi.

Nyky-yhteiskunta vaatii, että kaikkien pitää olla silleen sopivasti ja kivasti rentoja ja pitää hauskaa joka tilanteessa. Minusta se on epänormaalia. Miksei nykyään saa olla epävarma, pyrkiä olemaan täydellinen ja oikeanlainen ja tuntea syyllisyyttä? ON aika pelottavaa, jos nämä normaalit ja hyvät äidit pumpataan täyteen mielialalääkkeitä ja joku neuvolan täti tulee kotiin ohjaamaan, miten vauvan kanssa pitää pelata. Tuskin vauva siitä särkyy, jos äiti joskus näyttää tunteensa ja vähän itkeekin.

Olemmehan mekin ihan normaali-ihmisiä, vaikka omat äitimme veivät meidät hoitoon, kun olimme 2 kuukauden ikäisiä.

Vierailija:

" huonommin jaksavat" ole mitään masennuspotilaita, ne on vaan saamattomia, taitamattomia ja ehkä normaalia kovempaan ääneen ruikuttavia, jotka voi myös suorastaan terrorisoida lähiympäristöään sillä omalla väärällä asenteellaan.

Ja sä luulet voivasi näkeä ulkopuolisena miten asiat on ja lajitella kuka on saamaton ja kuka oikeasti masentunut?? Ei sitä ulkopuolinen ihminen näe noin vain, hyvä jos läheinen ystäväkään. Koska masennus ja mielensairaudet ovat nykyään niin hävettäviä, niitä peitellään ja muille esitetään iloista naamaa.

Kyllä mun mielestä yhtä hyvin voidaan kysyä, miksi asenneilmapiiri on nykyään sellainen, ettei mitään jakseta, miksi kaikki nappaa jotain mielialalääkkeitä ja valittaa? En muista koskaan törmänneeni näin moneen " uupuneeseen" äitiin kuin nykyään. Jokin siinäkin mättää ja väitän kyllä, ett myös niitä " masennus" -diagnooseja heitellään turhan huoletta. Epäilemättä on coolimpaa olla julkkisten tapaan " masentunut" kuin vaan myöntää, että on surkea äiti, joka ei pysty organisoimaan edes yksilapsisen kaupunkilaisperheen helppoa elämää.

Näkee taas, ettet tiedä masennuksesta ja masennuslääkkeistä YHTÄÄN mitään. Depressiolääkkeet ei noin vain sormia napsauttamalla tee elämästä yhtä ruusuilla tanssimista. Samat ongelmat ovat kuin ennenkin, vain aivojen serotoniinitasapaino alkaa parantua. Mutta ei välttämättä heti ekoilla lääkkeillä. Ja silti monesti tulee masennuskausia.

Ja jos itsellä on helppo lapsi tai lapsia, ja lisäksi ihmisiä auttamassa, niin sitä on niin pirun vaikea kuvitella, millaista on vaativan lapsen kanssa tai masentuneena ylipäänsä.

143

selittävänä tekijänä.



Vaatimukset tulevat ennen kaikkea oman pään sisältä kuin jonkun kasvottoman yhteiskunnan (=me kaikki) taholta. Samassakin elämäntilanteessa elävä voi kokea asiat hyvin eri tavalla. Yksi ottaa lasten kanssa rennosti eikä edes yritä pyrkiä täydellisyyteen, toiselle ottaa koville kun keittiö on vähän epäjärjestyksessä. Siihen taas vaikuttaa ihan kaikki persoonasta elämänhistoriaan.



Ennemminkin miettisin, miksi olemme nykyään niin heikkoja, että lapsi saa koko elämän sekaisin, että ympäristö vaikuttaa meihin niin paljon? Ehkä oma lapsuutemme on ollut melko helppoa aiempiin sukupolviin verrattun? Ehkä meidät on viety liian varhain hoitoon? Ehkä emme ole vain tottuneet huolehtimaan kenestäkään muusta kuin itsestämme? Vain omilla tarpeillamme on ollut väliä, elämä on eletty vain itsellemme. Veikkaan, että viimeisin on lähimpänä totuutta. Tätä tukee sekin fakta, että viimeisen 15 vuoden sisällä somituissa avioliitoissa eron todennäköisyys on paljon surempi kuin aiemmin.

että nämä nykyiset masennuspotilaat todella ovat kaikki masennuspotilaita? Nämä julkkikset, jotka toipuvat masennuksestaan viikon etelän lomalla jne?



HE ja heidäntyyppisensä nimenomaan tekevät hallaa _oikeille_ masennuspotilaille, en minä, joka vaan totean, että tässä asiassa on nykyään menty liiallisuuksiin. Diagnooseja lyödään oikealle ja vasemmalle ja kansa tankkaa itsensä mielialalääkkeillä tokkuraan.

tai jotka ainakin onnistuvat tällaista käsitystä pitämään yllä. Jotkut todella tekevät väitöskirjaa vanhempainlomilla ja hoitovapaalla, toiset jopa opiskelevat maisteri- tai tohtoritutkinnon kokonaisuudessaan erilaisten perhevapaiden aikana. Itse lähinnä ihmettelen näitä moniosaajia, itselläni ei olisi ollut rahkeita moisiin suorituksiin.

Ensimmäisenä aletaan miettiä, miksi en saa tehtyä väitöskirjaa kun naapurin mammakin tekee. Tärkein on kuitenkin ihan arkinen spontaani vuorovaikutus lapseen, eikä mikään jatkuva hysteerinen suorittaminen.

Saan sen valmiiksi kuopuksen ollessa 1,5 vuotias.

kahden lapsen hoitamisen aikana, nyt viides vuosi menossa. Eli tehnyt töitä, kun lapsi/lapset nukkuvat. Vaatinut hyvää keskittymiskykyä, mutta en kyllä tajua, miten siinä lastenhoidossa voisi mennä koko päivä!

ulkona syömässä, minä käyn kahden kanssa monta kertaa viikossa. Kiva päästä vähän vähemmällä ruoanlaitossa ja lapset oppivat pöytätapoja.

Miksi löytyy näitä, joiden on niin vaikea uskoa sitä?

kyse ei niinkään ole vauvan laadusta.

Eli lukekaa se juttu: näillä äideillä on ollut ongelmia vuorovaikutuksen kanssa ja ovat masentuneet. Vauva ei olekaan toiminut kuten on odotettu epärealistisinkin odotuksin.



Niin kauan kun äitiys on suorittamista, tulee masentuneita äitejä. Eri ihmiset pystyvät eri tekoihin, eikä maisterin tutkinto äitiyslomalla tee kenestäkään parempaa äitiä. Jutun äidithän olivat juuri suorittajia, joiden piti koko ajan saada hirveästi aikaan, vaikka olivat uupuneita.

Edelleen uskon, että helpommin sitä apua vaativan vauvan kanssa tarvitsee.

Opinnot jäivät ja se siitä. Ensimmäiset 3 kuukautta menivät sumussa, en muista ajasta juuri mitään. Silloin tuntui (ja tuntuu edelleen) toisarvoiselta kaikki muu, kuin tuon ihanan pienen nyytin hyvinvointi. Kun ne asiat eivät aina lasten kanssa mene niin kuin äiti on päässään laskelmoinut =)

ei sillä välttämättä ole mitään tekemistä vauvan kanssa, vaan se johtuu äidistä/isästä. Joku kokee samanlaisen vauvan hankalaksi, toinen helpoksi. Se on siis siinä vanhempipäässä se ongelma, ei vauvan hankaluusasteessa.

Toisen vauvan saatuamme vasta käsitin, että vauvathan ovatkin TOSIAAN erilaisia. Toinen voi olla vaativa ja toinen helppo.



Noista tutkintojen suorittamisista myös oma mielipide: Itselläni ei kävis mielessäkään alkaa käyttämään äitiyslomaa tai alle 3-vuotiasta varten pidettyä vapaata OMAAN kouluttautumiseen. Jos ajattelee maisterin paprujakin, ei TAATUSTI niitä millään päiväunipausseilla lueta!!! Mutta toisilla voikin olla miehet sitten vastaantulijoita eli vapaa-ajallaan hoitavat lapsia ja hieman kotitöitäkin, että vaimo voi opiskella. Mutta minun mieheni tekisi niin vain unelmissani...