Kokemuksia/tietoa traumataustaisesta henkilöstä parisuhteessa

Hyvä, jos käytte kunnon keskustelun avun hakemisesta. Toinen hakee itselleen sitten apua tai ei hae. Se on hänen vastuullaan. Hänen vastuullaan on myös ymmärtää miten hänen traumansa voivat vaikuttaa suhteeseenne ja opetella terveitä ja normaaleja malleja. Niitä voi opetella ilman terapiaakin. Jokainenhan joutuu opettelemaan vuorovaikutusta parisuhteessa oli tausta minkälainen tahansa. Aika näyttää miten teillä alkaa menemään. 

Lainaus ei toimi.

Parisuhdetaidot pitää jokaisen opetella, mutta traumatyö tehdään ihan vain ja ainoastaan itselle. Siinä ei vedota siihen, että pitää opetella tulemaan paremmin toimeen toisten kanssa, vaikka se syntyy siinä sivutuotteena. Traumatyö on omaa henkistä kasvua ja haavojen tarkastelua ja parantelua.

Youtubessa olen välillä katsellut kahden narsistin kanavia. Hekin aina painottavat, että terapia on heitä itseään varten. Vain heitä itseään. Toki avioliitot rakentuivat sivussa uudelleen ja toimivat nyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun kiltti ja kuuliainen aikuinen traumalapsi omaksuu tuon toksisen sanonnan, että parisuhde on työtä, häneltä sumenee käsitys siitä, mihin voi rajansa laittaa ja rimansa asettaa. Hän jää jopa vuosiksi sietämään kammottavaa kohtelua ja vielä lisäksi tekee hartiavoimin sitä "parisuhteen työtä", kun toinen osapuoli ei piittaa pätkääkään. 

Been there, done that.

Se parisuhteen eteen tehtävä työ on normaaleilla ihmisillä molemminpuolista. Mitä toksista siinä on? Ei mitään.

Et sitten ymmärtänyt.

Tässä keskustelussa huomaa miten jotkut ei ole joutuneet kokemaan elämässä mitään vaikeuksia jotain isovanhempien kuolemaa lukuun ottamatta eikä heillä sen takia ole mitään ymmärrystä traumataustaisille. Olin vasta 6v kun äitini kuoli eikä kukaan voi ymmärtää millaista lapsuus oli ilman äitiä. Muilla hyvien perheiden lapsilla oli kaikilla äidit ja he oli ilmeisesti parempia kun ei heillä ollut vastoinkäymisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun kiltti ja kuuliainen aikuinen traumalapsi omaksuu tuon toksisen sanonnan, että parisuhde on työtä, häneltä sumenee käsitys siitä, mihin voi rajansa laittaa ja rimansa asettaa. Hän jää jopa vuosiksi sietämään kammottavaa kohtelua ja vielä lisäksi tekee hartiavoimin sitä "parisuhteen työtä", kun toinen osapuoli ei piittaa pätkääkään. 

Been there, done that.

Se parisuhteen eteen tehtävä työ on normaaleilla ihmisillä molemminpuolista. Mitä toksista siinä on? Ei mitään.

Et sitten ymmärtänyt.

 

Toksista on sellainen jossa ihminen avoimesti halveksii koko sanontaa. Kertoo epäkypästä asenteesta parisuhteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Draamahakuisuus paistaa ap:n jutuista alusta asti. Kertomansa mukaan hänen ensirakkaudessa mies oli sarjapettäjä ja petti vieläpä ap:n ystävän kanssa. Selvää ylivireyttä. Nyt kun uusi suhde, jossa ei esiinny mitään vastaavaa eikä päsmäröintiä eikä kaltoin kohtelua, niin kehitellään huoli ihan vain miehen taustasta. Kannattaisi ap:n hoitaa itsensä eikä heijastaa omaa ahdistustaan miesystävään, joka ap:n kertoman mukaan hyvinkin rationaalinen. Ei siis synnytä draamaa, mutta draamahakuinen kun ei ilman voi olla, niin kehittelee kauhut kaikkialle. Surullista.

Huoh, useita pettämisiä sisältänyt ensirakkauteni ajoittui ikävuosille 17-22 ja vaikka se oli silloin maailmanloppu, nyt kymmenen vuotta myöhemmin asia näyttäytyy minulle ihan neutraalina. Me kaikki kolme olimme tuolloin nuoria ja hölmöjä. Myöhemmin on puhuttu silloisen parhaan ystävänikin kanssa asiat kuntoon ja tehty sopu. Koko asian otin tässäkin ketjussa esille vain sen takia, että joillain oli kuvitelma, että ikävät asiat ovat minulle vieraita vain se takia, että tulen hyvästä perheestä.

En ole missään vaiheessa epäillyt tai ollut huolissani, että nykyinen kumppanini pettäisi minua. Suhteessa ei ole ollut kaltoinkohtelua, mutta eihän en puuttuminen voi olla syy ummistaa silmät kumppanini ongelmilta. Ei minua huolestuta se, miten kumppanin traumataustasta johtua käytös vaikuttaa minuun, koska minä voin lähteä tästä ihan koska tahansa. Olen huolissani siitä, miten se vaikuttaa häneen itseensä. En koe draamahakuisuudeksi rakkaan hyvinvoinnista huolehtimista, vaan ihan normaaliksi asiaksi parisuhteessa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa huomaa miten jotkut ei ole joutuneet kokemaan elämässä mitään vaikeuksia jotain isovanhempien kuolemaa lukuun ottamatta eikä heillä sen takia ole mitään ymmärrystä traumataustaisille. Olin vasta 6v kun äitini kuoli eikä kukaan voi ymmärtää millaista lapsuus oli ilman äitiä. Muilla hyvien perheiden lapsilla oli kaikilla äidit ja he oli ilmeisesti parempia kun ei heillä ollut vastoinkäymisiä.

Tässähän taas ollaan siinä kysymyksen äärellä, että miten erilaisia elämiä ja tilanteita ihmisillä on. Toisille vanhemman kuolema on yhdenlainen ja toiselle toisenlainen kokemus. Mistä sinä oikeastaan edes voit tietää toisten ihmisten vaikeuksista?

319:

Kiitos! Nyt täytyy enää löytää sopiva hetki jolloin puhua ja yrittää saada kumppani lopettamaan menneisyyden kokemuksiensa vähättely. 

Ja tosiaan, en yritä häntä pakottaa vatkaamaan asioita jotka hän haluaa unohtaa. Nyt on kyse siitä, että ne asiat nousevat arjessa pintaan tavalla tai toisella ja selvästi vaivaavat häntä. Haluan hänen parastaan, en tonkia menneisyyttä omista itsekkäistä lähtökohdistani. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa huomaa miten jotkut ei ole joutuneet kokemaan elämässä mitään vaikeuksia jotain isovanhempien kuolemaa lukuun ottamatta eikä heillä sen takia ole mitään ymmärrystä traumataustaisille. Olin vasta 6v kun äitini kuoli eikä kukaan voi ymmärtää millaista lapsuus oli ilman äitiä. Muilla hyvien perheiden lapsilla oli kaikilla äidit ja he oli ilmeisesti parempia kun ei heillä ollut vastoinkäymisiä.

Miten niin kukaan ei voi ymmärtää? Moni muukin on menettänyt lapsena äitinsä. Ja toisaalta äitinsä lapsena menettänyt ei ymmärrä sitä, kuinka oma elossa oleva äiti on monille se suurin traumojen aiheuttaja.

Ihan typerää alkaa kilpailemaan sillä kuka on kokenut kovimpia. Jokainen meistä on yksilö ja jokaisen taustat erilaiset joistain yhteisistä nimittäjistä huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

319:

 

Kiitos! Nyt täytyy enää löytää sopiva hetki jolloin puhua ja yrittää saada kumppani lopettamaan menneisyyden kokemuksiensa vähättely. 

Ja tosiaan, en yritä häntä pakottaa vatkaamaan asioita jotka hän haluaa unohtaa. Nyt on kyse siitä, että ne asiat nousevat arjessa pintaan tavalla tai toisella ja selvästi vaivaavat häntä. Haluan hänen parastaan, en tonkia menneisyyttä omista itsekkäistä lähtökohdistani. 

Ap

Mun eksä ei halunnut käsitellä asiaa. Toinen eksä ei myöskään halunnut, vaan ainoastaan säälitellä itseään. Varaudu suuhen, että mies ei valitsekaan sinua.

Minä olen pahoin traumatisoitunut eikä mielessäni ole koskaan käynyt, että saisin nyt kohdella kumppaniani ihan miten tahansa ja olla yrittämättä parisuhteen eteen parastani, sekä yksilönä, että kumppanina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa huomaa miten jotkut ei ole joutuneet kokemaan elämässä mitään vaikeuksia jotain isovanhempien kuolemaa lukuun ottamatta eikä heillä sen takia ole mitään ymmärrystä traumataustaisille. Olin vasta 6v kun äitini kuoli eikä kukaan voi ymmärtää millaista lapsuus oli ilman äitiä. Muilla hyvien perheiden lapsilla oli kaikilla äidit ja he oli ilmeisesti parempia kun ei heillä ollut vastoinkäymisiä.

Tässähän taas ollaan siinä kysymyksen äärellä, että miten erilaisia elämiä ja tilanteita ihmisillä on. Toisille vanhemman kuolema on yhdenlainen ja toiselle toisenlainen kokemus. Mistä sinä oikeastaan edes voit tietää toisten ihmisten vaikeuksista?

Niin, eikä ne kokemukset edes ole samanlaisia. Itse menetin molemmat biologiset vanhempani lapsena ja minulla on kaveri joka on myös menettänyt molemmat vanhempansa. Mutta meidän kokemukset on silti hyvin erilaiset. Minä menetin vanhempani eri aikaan ja minulle löytyi sopiva huoltaja sisarusteni isästä saman tien. Kaveri taas menetti vanhempansa samaan aikaan ja hän joutui tekemisiin lastensuojelun ja sosiaaliviranomaisten kanssa. Ei meidän kokemukset ole oikeastaan millään tavalla samanlaiset.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen pahoin traumatisoitunut eikä mielessäni ole koskaan käynyt, että saisin nyt kohdella kumppaniani ihan miten tahansa ja olla yrittämättä parisuhteen eteen parastani, sekä yksilönä, että kumppanina.

Olet siis hyvä ihminen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

319:

 

Kiitos! Nyt täytyy enää löytää sopiva hetki jolloin puhua ja yrittää saada kumppani lopettamaan menneisyyden kokemuksiensa vähättely. 

Ja tosiaan, en yritä häntä pakottaa vatkaamaan asioita jotka hän haluaa unohtaa. Nyt on kyse siitä, että ne asiat nousevat arjessa pintaan tavalla tai toisella ja selvästi vaivaavat häntä. Haluan hänen parastaan, en tonkia menneisyyttä omista itsekkäistä lähtökohdistani. 

Ap

Mun eksä ei halunnut käsitellä asiaa. Toinen eksä ei myöskään halunnut, vaan ainoastaan säälitellä itseään. Varaudu suuhen, että mies ei valitsekaan sinua.

Joo, tähän yritän varautua henkisesti. Tarkoitukseni ei ole antaa mitään ultimaattumia, että joko terapia tai tämä oli tässä. Voin jäädä tähän vielä ja olla kumppanilleni tukena ja toivoa, että jossain kohtaa aika olisi kypsä avun hakemiselle. Fakta on kuitenkin se, että jos nämä tietyt asiat eivät muutu, jossain kohtaa itselläni loppuu jaksaminen. En minä voi katsoa loputtomiin tärkeän ihmisen pahoinvointia.

Nyt tosiaan pelottaa vain se, että kumppani alkaa taas vähättelemään kaikkea. Hän vetoaa aina siihen, että hänen kokemansa on niin pientä verrattuna siihen mitä niillä laitoksessa kohtaamillaan lapsilla ja nuorilla, jotka olivat joutuneet seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi. Kumppanini on sitä mieltä, ettei hänen lapsuudessaan ollut juurikaan väkivaltaa. No, minä olen nähny asiakirjat huostaanotetusta 9-vuotiaasta pojasta jonka "kehosta löytyy useita eri paranemisasteella olevia ruhjeita". Ja jotenkin oma järki sanoo, että jälkensä se jatkuvassa väkivallan ilmapiirissäkin eläminen jättää.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kun kiltti ja kuuliainen aikuinen traumalapsi omaksuu tuon toksisen sanonnan, että parisuhde on työtä, häneltä sumenee käsitys siitä, mihin voi rajansa laittaa ja rimansa asettaa. Hän jää jopa vuosiksi sietämään kammottavaa kohtelua ja vielä lisäksi tekee hartiavoimin sitä "parisuhteen työtä", kun toinen osapuoli ei piittaa pätkääkään. 

Been there, done that.

Tosiasiassa suhteen ongelmat ovat aina vain ja ainoastaan traumataustaisen vastuulla ja syytä. Kyllä "terve" tietää.

Luoja varjelkoon kaikkia tuollaiselta besserwisser-koirakouluttajalta, joka kotoisin siirappisesta perheestä. Yksi asia tuossa naurattaa minua, mutta en sitä paljasta tietoa kyselevälle...

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa huomaa miten jotkut ei ole joutuneet kokemaan elämässä mitään vaikeuksia jotain isovanhempien kuolemaa lukuun ottamatta eikä heillä sen takia ole mitään ymmärrystä traumataustaisille. Olin vasta 6v kun äitini kuoli eikä kukaan voi ymmärtää millaista lapsuus oli ilman äitiä. Muilla hyvien perheiden lapsilla oli kaikilla äidit ja he oli ilmeisesti parempia kun ei heillä ollut vastoinkäymisiä.

Ja jotkut ei ymmärrä että lapsuus voi olla täyttä helvettiä muutenkin.

Vierailija kirjoitti:

Luoja varjelkoon kaikkia tuollaiselta besserwisser-koirakouluttajalta, joka kotoisin siirappisesta perheestä. Yksi asia tuossa naurattaa minua, mutta en sitä paljasta tietoa kyselevälle...

Minua taas naurattaa nämä kun kaikki on aina muiden syytä ja kaikilla muilla on ollut helpompaa.

Vierailija kirjoitti:

Luoja varjelkoon kaikkia tuollaiselta besserwisser-koirakouluttajalta, joka kotoisin siirappisesta perheestä. Yksi asia tuossa naurattaa minua, mutta en sitä paljasta tietoa kyselevälle...

Ketään ei kiinnosta mille sinä naureskelet. Voit siirtyä hekottelemaan muualle ankeuttamasta tätä keskustelua.

Vierailija kirjoitti:

Luoja varjelkoon kaikkia tuollaiselta besserwisser-koirakouluttajalta, joka kotoisin siirappisesta perheestä. Yksi asia tuossa naurattaa minua, mutta en sitä paljasta tietoa kyselevälle...

Miksi et vain ohittanut tätä ketjua sitten?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa huomaa miten jotkut ei ole joutuneet kokemaan elämässä mitään vaikeuksia jotain isovanhempien kuolemaa lukuun ottamatta eikä heillä sen takia ole mitään ymmärrystä traumataustaisille. Olin vasta 6v kun äitini kuoli eikä kukaan voi ymmärtää millaista lapsuus oli ilman äitiä. Muilla hyvien perheiden lapsilla oli kaikilla äidit ja he oli ilmeisesti parempia kun ei heillä ollut vastoinkäymisiä.

Ja jotkut ei ymmärrä että lapsuus voi olla täyttä helvettiä muutenkin.

Mutta sillä ei voi koskaan perustella tekemäänsä kaltoinkohtelua parisuhteissaan.