On muilla tunnetta, että oma elämä on turha?

Vierailija kirjoitti:

Ap on jonkinsortin elämisensä valittaja ollut varmasti lapsesta lähtien aina. 

Jos kokee, että omat lapset olisivat tuonneet merkityksen elämälleen, niin hukassa silloin ihminen on, jos ei niin ole tapahtunut.  Parempi kuin tuonkaltainen "kaiken itselleen halunnut" -ihminen ei ole todellakaan omia lapsiaan saanutkaan. Lapsi kärsisi noin narsistisesta ja katkerasta vanhemmasta, sillä jos ap.olis lapsen saanutkin tehtyä itse, niin kyllä ton kaltainen ihmistyyppi etsisi jonkinlaista vikaa sitten siitä lapsesta, jotta elämä ei olisi ikinä koskaan ja aina ihan sellaista kuin se on hänen tyyppiselleen marisijalle luotukin. Masentele rauhassa vaan ja merkityksetön sinä oletkin. 

Miten kipeä ja hirveä ihminen pitää olla, että tuntemattomasti kirjoittaa näin kamalia asioita. Miksi edes vastaat tai luet ketjua, kun näin kamalia asioita toiselle toivot. Lähimmäisen rakkaus on kyllä tästä maailman ajasta kaikonnut. Jos olisit ymmärryskykysi olisi riittänyt käsityämään aloituksen tarkoituksen niin et olisi tällaistä kirjoittanut. Toivon, että kasvat paremmaksi ihmiseksi itsesi ja läheistesi vuoksi. Käsittämätöntä ilkeyttä. 

Vierailija kirjoitti:

Ap on jonkinsortin elämisensä valittaja ollut varmasti lapsesta lähtien aina. 

Jos kokee, että omat lapset olisivat tuonneet merkityksen elämälleen, niin hukassa silloin ihminen on, jos ei niin ole tapahtunut.  Parempi kuin tuonkaltainen "kaiken itselleen halunnut" -ihminen ei ole todellakaan omia lapsiaan saanutkaan. Lapsi kärsisi noin narsistisesta ja katkerasta vanhemmasta, sillä jos ap.olis lapsen saanutkin tehtyä itse, niin kyllä ton kaltainen ihmistyyppi etsisi jonkinlaista vikaa sitten siitä lapsesta, jotta elämä ei olisi ikinä koskaan ja aina ihan sellaista kuin se on hänen tyyppiselleen marisijalle luotukin. Masentele rauhassa vaan ja merkityksetön sinä oletkin. 

Ap tässä. Aloitus ei oikeastaan ollut osoitettu sinulle koska et ilmiselvästi tunne olemassa olon tuskaa. Voin vaikuuttaa en ole psykopaatti, sosiopaatti enkä edes narsisti. En valita, vaikka sinä se sellaiseksi tulkitset. Kaikesta negatiivisiidesta huolimatta toivotan sinulle kaikkea hyvää elämässäsi ja toivottavasti pystyt kasvamaan empaattiseksi ihmiseksi ja päästät irti vihasta. Toivon, että et ole enää tämä sama ihminen, kuin nyt kasvattaessasi itse lapsiasi ja pystyy tuntemaan empatiaa heitä kohtaan. 

Vierailija kirjoitti:

Ihminen haluaa aina sitä mitä itsellä ei ole, ja vaikka saisikin niin hetken päästä siitä tulee merkityksetöntä ja arkista. Kuvitelmissaan ihminen näkee asiat tietenkin hirveän ruusuisena, vaikka jo niin moni sanontakin sen tietää, että kärsimyksen määrä on vakio, samaa p*skaa eri paketissa jne. 

Ihan sama asia koskee lapsiakin, mitä hienompi asia elämässä niin sitä kovempi on hintakin. Iloitkaa lapsettomat siitä vapaudesta mikä teillä on! 

Lapset on erinomainen asia ja lapsia kannattaa tehdä, mutta niin monet ovat kärsimyksen muodot ihmiselämässä joilta säästyy kun omia lapsia ei ole. 

Sitä paitsi tuo sama merkityksettömyyden tunne ja tyhjyys vaivaa niitäkin joilla lapsia tai jopa lapsenlapsiakin on, joten olen alkanut epäillä että kyseessä on hengellisyyden puute joka meitä täällä länsimaissa vaivaa ja oireilee mitä ihmeellisimmin tavoin. 

 

Olen miettinyt monet kerrat että elämä olisi paljon helpompaa ja mukavampaa jos olisi uskovainen. Tai jos olisi vain äärimmäisen tyhmä, iloinen, ei huolta huomisesta eikä osaisi murehtia mistään.

Itse tunnistan myös tuon oman elämän merkityksettömyyden ja tyhjyyden vaikka itsellä lapsia onkin. Tämä ei mielestäni ole masennusta, itsellä on yksi masennusjakso ollut parikymmentä vuotta sitten ja se oli todella lamaannuttavaa. Nyt pystyn toimimaan hyvin, nousemaan ylös, tekemään työt, käymään kaupassa. Olisipa edes jotain haaveita mitä haluaisi vielä toteuttaa mutta ei.

Tunnen tyhjyyttä ajoittain. Olen nelikymppinen lapseton sinkkunainen. En tiedä olisinko lapsienkaan kanssa onnellinen. Ajattelen ajoittain että olisihan se hienoa jos olisi sellainen todella voimakas ja syvä merkityksellisyyden tunne elämässä, mutta toisaalta en voi mitenkään olla varma että lapsen saaminen poistaisi perimmäisen tyhjyyden kokemuksen. Se on vain sen verran vahva narratiivi tässä yhteiskunnassa ja mielemme on oppinut sitä toistamaan että elämällä ei ole tarkoitusta ellei ole lapsia. Toki meistä osa ihan aidosti olisi halunnut vanhemmuuden kokea ja silloin siinä on suuri suru ja traumakin joillain läpikäytävänä. Omalla kohdallani en ole varma asiasta. Tyhjyyden tunteen tullessa mietin että koska missään ei ole mitään järkeä niin sama mitä teen ja sitten teen vain jotain arkista. Eksistentialistisiin kysymyksiinhän tämä liittyy vahvasti, omaan olemassaoloon ja kuolemiseen, elämänkiertokulkuun. Olenko turha tai merkittävä, jääkö minusta jotain tänne, mitä minulle tapahtuu kun kuolen. Olenko millään tavalla tärkeä.

Minä en tunne itseäni tyhjäksi, mutta samoissa ongelmissa olen silti. Uskoisin, että tuntisin taas itseni normaaliksi, jos saisin elämän riittävän hyville raiteille. Elämästä puuttuu liikaa rakenteita, perhe on yksi niistä. Jos voisin kokea olevani turvassa, uskoisin löytäväni elämääni mielekkyyden lapsettomanakin.

Vierailija kirjoitti:

Ulkoisten tekijöiden sivuuttaminen voi olla vaikeaa, mutta homman juju piileekin siinä, että kun niistä oppii päästämään irti, ne eivät enää hallitse elämää ja samalla se vapauttaa suuren määrän energiaa ihmisen omaan käyttöön, mikä puolestaan vahvistaa itsevarmuuttakin.

Irti päästäminen vaatii aina vähemmän energiaa kuin kiinni pitäminen, joka puolestaan on voi olla hyvinkin kuluttavaa.

Se todellinen huumori tuossa löytyy siitä, että mitään varmuutta sä et mistään ylimääräisestä energiasta tms saa, vaikka sulla ois miten paljon uskoa sen suhteen. 

Tavallaan joo. Aiempi ura meni mönkään ja nyt yritin toistamiseen oikeustieteelliseen, parista pisteestä jäi kiinni. Jos olisin parikymppinen niin en ehkä niin stressaisi mutta tässä iässä tuntuu kurjalta että mikään ei etene. Elämä junnaa täysin paikallaan.

Ei se lapsi tee elämästä merkityksellistä, ei se vie sitä sisälläsi kalvavaa tunnetta pois. Pikkulapsiajan on niin kiireinen ja väsynyt, ettei ole aikaa tai virtaa ajatella. Mutta heti kun arjesta tulee helpompaa ja löysempää, niin kappas, sieltä se tyhjyyden tunne taas tulee. Silloin tällöin tunnen vaan syyllisyyttä, että toin rakkaan lapsenikin tähän turhuuteen mukaan..Rauha, elämän merkityksellisyys, onnellisuus yms, sisimmästään ne vain voi löytää. Itse en todellakaan ole tässä vielä onnistunut, mutta ainakin yritän ja yritän..

Olen hyvin pitkälti samanlaisessa tilanteessa myös huonoine omatuntoineni pilatessani kumppanini mahdollisuuden saada jälkikasvua.

Kun ajatus lähtee pääni sisällä ns. laukalle, muistan kuinka lyhyt elämä on ja se asettaa asiat perspektiiviin.

Voimia.

Lähes kaikilla on tämä tunne ja siksi ihmiset suorittavat ja dokumentoivat suorituksiaan niin kiivaasti koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Ihminen ei tarvitse elämälleen muuta merkitystä kuin tietoisuutensa kehittämisen. Valitettavasti tämä asia valkenee vain harvoille. Ulkoisista asioista tuleva merkitys ja onni ovat katoavaisia, kuten kaikki materia. Älä siis etsi niitä ulkoisista asioista.

Mutta kyllä ulkoiset asiat voivat olla hyvinkin merkitseviä ja piristäviä. Me kuitenkin eletään fyysisessä olotilassa. Esimerkiksi eläinten seurassa ihan vaan oleminen on mielestäni parasta "lääkettä". Tai meressä kahlailu.

Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!

Saarnaaja 1

Vierailija kirjoitti:

Tunnen tyhjyyttä ajoittain. Olen nelikymppinen lapseton sinkkunainen. En tiedä olisinko lapsienkaan kanssa onnellinen. Ajattelen ajoittain että olisihan se hienoa jos olisi sellainen todella voimakas ja syvä merkityksellisyyden tunne elämässä, mutta toisaalta en voi mitenkään olla varma että lapsen saaminen poistaisi perimmäisen tyhjyyden kokemuksen. Se on vain sen verran vahva narratiivi tässä yhteiskunnassa ja mielemme on oppinut sitä toistamaan että elämällä ei ole tarkoitusta ellei ole lapsia. Toki meistä osa ihan aidosti olisi halunnut vanhemmuuden kokea ja silloin siinä on suuri suru ja traumakin joillain läpikäytävänä. Omalla kohdallani en ole varma asiasta. Tyhjyyden tunteen tullessa mietin että koska missään ei ole mitään järkeä niin sama mitä teen ja sitten teen vain jotain arkista. Eksistentialistisiin kysymyksiinhän tämä liittyy vahvasti, omaan olemassaoloon ja kuolemiseen, elämänkiertokulkuun. Olenko turha tai merkittävä, jääkö

Toki ruuhkavuodet menee jossain ihme putkessa. Mutta lapset kasvaa. Olet 45 ja aikuiset lapset. Mitäs sitten? Se ero lapsettomuuteen on, että lasten takia pakko tässä on hengissä pysytellä ja yrittää pysyä positiivisena. Mutta ei tyhjyyttä poista.

Vierailija kirjoitti:

Ap on jonkinsortin elämisensä valittaja ollut varmasti lapsesta lähtien aina. 

Jos kokee, että omat lapset olisivat tuonneet merkityksen elämälleen, niin hukassa silloin ihminen on, jos ei niin ole tapahtunut.  Parempi kuin tuonkaltainen "kaiken itselleen halunnut" -ihminen ei ole todellakaan omia lapsiaan saanutkaan. Lapsi kärsisi noin narsistisesta ja katkerasta vanhemmasta, sillä jos ap.olis lapsen saanutkin tehtyä itse, niin kyllä ton kaltainen ihmistyyppi etsisi jonkinlaista vikaa sitten siitä lapsesta, jotta elämä ei olisi ikinä koskaan ja aina ihan sellaista kuin se on hänen tyyppiselleen marisijalle luotukin. Masentele rauhassa vaan ja merkityksetön sinä oletkin. 

Miten kipeä ja hirveä ihminen pitää olla, että tuntemattomasti kirjoittaa näin kamalia asioita. Miksi edes vastaat tai luet ketjua, kun näin kamalia asioita toiselle toivot. Lähimmäisen rakkaus on kyllä tästä maailman ajasta kaikonnut. Jos olisit ymmärryskykysi olisi riittänyt käsityämään aloituksen tarkoituksen niin et olisi tällaistä kirjoittanut. Toivon, että kasvat paremmaksi ihmiseksi itsesi ja läheistesi vuoksi. Käsittämätöntä ilkeyttä. 

Tuollainen teksti kertoo vain kirjoittajansa täydellisestä kyvyttömyydestä empatiaan tai minkäänlaiseen itsereflektioon. Jotkut vaan eivät siihen kykene.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritä katsoa elämää vähän laajemmasta perspektiivistä. Lapset ja suvun jatkuminen ei ole elämän tarkoitus. Kun katsot ympärillesi huomaat että elämä luo sinulle tarkoituksen kun avaat silmäsi ja näet sen.

Kiitos neuvoistasi. Tämä tunne on kuitenkin ollut jo pitkään. Olen keskustellut myös ammattilaisten kanssa (lääkäri ja pappi), mutta näkemykseni ei ole vain muuttunut. Lähinnä minua kiinnostaa tuntuuko muista tältä? En ole myöskään masentunut.

Ei tunnu. Minulla ei ole lapsia. Minulla on vahva merkityksellisyyden tunne läsnä elämässäni, ja koen sen tulevan sitä kautta, että käytän aikaani sekä työn että harrastusten (vapaaehtoistyön) kautta siihen, että edistän minulle tärkeitä arvoja ja idealistisesti sanottuna "luon parempaa maailmaa". Koen, että elämälläni on sellainen ihmisen kokoinen vaikutus siihen, että asiat ovat täällä minun jälkeeni paremmin. Minulla on myös intohimoisia kiinnostuksen kohteita elämässäni, ja koen usein uppoutumisen tunteita työssäni. 

Ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritä katsoa elämää vähän laajemmasta perspektiivistä. Lapset ja suvun jatkuminen ei ole elämän tarkoitus. Kun katsot ympärillesi huomaat että elämä luo sinulle tarkoituksen kun avaat silmäsi ja näet sen.

Kiitos neuvoistasi. Tämä tunne on kuitenkin ollut jo pitkään. Olen keskustellut myös ammattilaisten kanssa (lääkäri ja pappi), mutta näkemykseni ei ole vain muuttunut. Lähinnä minua kiinnostaa tuntuuko muista tältä? En ole myöskään masentunut.

Ei tunnu. Minulla ei ole lapsia. Minulla on vahva merkityksellisyyden tunne läsnä elämässäni, ja koen sen tulevan sitä kautta, että käytän aikaani sekä työn että harrastusten (vapaaehtoistyön) kautta siihen, että edistän minulle tärkeitä arvoja ja idealistisesti sanottuna "luon parempaa maailmaa". Koen, että elämälläni on sellainen ihmisen

Tätäpä juuri. Ja periaatteessa terve ihminen tuntee näin, vaikkei se tekeminen edes olisi noin merkityksellistä ympäristölle, riittää, että se on sitä itselle.

Elämä on turhaa, kaikki on turhaa, vois vaikka ajatella itse-murrhaa. 

Luki jossain runovihossani teininä

Lapsettomuusko tekisi elämästä kokonaan turhan? En haluaisi uskoa niin.

Minulla on kaksi sisarusta, kummallakaan heistä ei ole lapsia. Tuli mieleen että onkohan heillä ollut tuo sama merkityksettömyyden tunne omasta elämästään. En ole koskaan pysähtynyt ajattelemaan asiaa niin päin.

Kun itselläni oli teini-ikäisen lapseni kanssa ns ''tekemistä'', muistan toisen sisarukseni sanoneen, että vaikka lapsettomuus olikin hänelle yhdessä vaiheessa elämää vaikea pala, niin nyt nähtyään minun taisteluni ja ongelmani lapseni elämään liittyen, niin hän on tullut toisiin ajatuksiin omasta lapsettomuudestaan. Että ei se niin paha juttu loppujen lopuksi ollutkaan.

Sellainen avautuminen jää kyllä mieleen. 

Olen koko ajan sairaana. Lisäksi autismi, joka näköjään pahenee vanhetessa. Revi siitä.

Terveys on tärkeä, koska silloin pystyy edes tekemään jotain, minkä voi kuvitella hyödylliseksi. Minä en pysty enää tekemään edes kodin vaatimia huoltotöitä. Tämä ottaa päähän. Olen vihannes, jos syö ja paskoo (ummetus vaivaa) ja nukkuu vain lääkkeillä. Vaihtaisiko joku osia?