On muilla tunnetta, että oma elämä on turha?

Työni puolesta vaikutan muiden elämään, mutta kiitosta saa harvoin. Töissä jaksan vetää roolini, mutta arki tuntuu täysin merkityksettömältä. Minulla ei ole lapsia enkä ole niitä koskaan halunnutkaan. Epäilen, että en osaisi olla hyvä vanhempi omien lapsuuden traumojen vuoksi. Varsinaista perhettäkään minulla ei ole - exäni perheestä/suvusta oli tullut minulle se suku, jota vaille lapsuudessa jäin. Nyt ei ole sitäkään, sillä ero (jota en itse halunnut) tuli yli kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen. En oikein tiedä, mistä saada merkityksellisyyden tunnetta.

Tsemppia kaikille, joilla sama tilanne.

Ei ole pelkkä tunne, vaan täyttä faktaa. 

Käyn töissä voidakseni pitää autoa, jotta voin käydä töissä. Onko ihme, jos on vähän tyhmä olo?

Mitta jos voisi käydä töissä, joka muuttaa maailmaa, paremmaksi niille, joita sorretaan, luonnon puolesta... Voisi tuntuakin elämisen arvoiselta

Vierailija kirjoitti:

Tuttu tunne.

Itselläni on maailman paras puoliso ja ihana suku.

Mutta olen elänyt koko elämäni palkkatyön ulkopuolella mielenterveysongelmien ja pitkittyneiden opintojen vuoksi. Lapsia ei ole eikå lemmikkejäkään.

Tuntuu, että olen täysin hyödytön, kun en pysty itse tienaamaan elantoani enkä usko, että koskaan pystynkäån. Sillä kuka minut palkkaisi?

Olen taiteellinen, mutta en pysty saamaan mitään aikaiseksi.

Tuntuu, että maailmassa on jo kaikki, mitä tarvitaan, ja liikaakin.

Voi sama tunne! Ihanaa olisi piirtää, maalata, askarrella, mutta en halua tuottaa turhaa tavaraa maailmaan. Mutta jos voisi istuttaa metsää, kylvää niittyjä, siivota, saada jotakin suojeluun, se voisi antaa merkityksen tunteen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika harvan elämä on niin merkityksellistä, että se muistettaisiin sadan vuoden päästä.

Harvassa on Einsteinit, Mozartit ja Voltairet, joten aika merkityksetöntä sakkia me ollaan.

Ei ne lapset muuta asiaa yhtään. Kun kuolet, sinut unohdetaan kuitenkin aika äkkiä. Turha murehtia tuota asiaa.

Me ollaan tähtipölyä, eikä mitään muuta.

Kirjoitin varmaan aloitukseen vähän huonosti. En kaipaa, että minua kuoleman jälkeen jotenkin erityisesti muistettaisiin. En ymmärrä mikä merkitys tai järki tällä minun elämälläni on. Lapset tuovat elämään sisältöä ja merkitystä. Tunteen jatkuvuudesta.

 

Moni täyttää tuossa tilanteessa elämänsä harrastamalla jotain turhaa tai kuluttamalla innokkaasti, laittamalla taloa, matkailemalla jne. Kaikkia niitä yhdistää, että tapetaan aikaa, rahaa ja resursseja. Maailmassa on kuitenkin paljon asioita, joiden säilyttämisen voi ottaa ikään kuin lapsekseen. Sellaisia asioita, jotka eivät pysy, jos niitä ei joku ylläpidä. Törmäsin tähän ihaillessani kasvinjalostajan työtä, kun hän oli kehittänyt kymmenittäin lajikkeita kasvista, jolle ei oikein ole kaupallisia markkinoita. Ne ihanat lajikkeet elävät harrastajien ikkunoilla ja jonkun astetta paneutuneemman harrastajan ryhtyessä myymäänkin niitä, vaikka ison mittakaavan tuotantoon ei välttämättä ole edellytyksiä. Ja kun harrastajia on liian vähän, osa niistä lajikkeista menetetään nopeasti. 

On paljon muunkinlaista osaamista ja taitoa, joka ei säily, jos joku ei jatka taitajan työtä ja opeta sitä itse eteenpäin. 

Ja sitten tietysti kaikenlainen hyvän tekeminen maailmassa kantaa ja tuottaa hyviä asioita vaikka auttaja jäisi tuntemattomaksi. Kaikkia näitä asioita yhdistää se, että merkitystä ja jatkuvuutta tuolla työllä voi olla paljon enemmän kuin jos hankkii pari lasta, jotka sitten eivät saakaan itse lapsia ja kuolevat suruun sen takia.  

Ap, minua aidosti ilahdutti, kun mainitsit (oletan, että se olit sinä), että filosofin kanssa voisi olla mielenkiintoista keskustella. Mielestäni se osoittaa, että haluat edetä ajattelussasi, etkä pelkästään jumittaa elämän turhuuden taisteluun (mikä pidemmän päälle kuulostaisi aika tylsältäkin). Mutta mistäpä sen filosofin ottaisi? Pikaisella haulla netistä löytyi Ikaalisten Puistofilosofia -tapahtuma, joka on ensi viikolla(?) Sieltä saattaisi löytyä niin kouluttautuneita kuin itseoppineitakin filosofeja, ja ties vaikka joku, joka haluaisi keskustella tästä aiheesta.

Itse olen pelkkä keittiöfilosofi, mutta tässä minun viisitoistasenttiseni. Pahoittelen runsasta kliseiden määrää, mutta en nyt osaa keksiä omaperäisempiä ilmaisuja:

Elämän voi mielestäni määritellä ainakin kahdella tavalla: elämä sinänsä (siis maapallo, avaruus jne.) ja toisaalta kunkin yksilön elämä. Ensin mainittuun elämään ei liity sen enempää merkityksellisyys kuin merkityksettömyyskään, vaan elämä vain on. Aurinko nousee ja laskee; kaikki, mikä syntyy, kasvaa ja sitten kuolee - tuttua tarinaa, eikö.

No entäpä minun elämäni (tai sinun elämäsi), ja sen merkitys? Tämäkin saattaa kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta sanonpa silti: luomme todellisuutemme ajatuksillamme, ja ajatus perustuu tunteeseen. Esimerkiksi: tunnen, että elämäni on turhaa. Tämä muotoutuu päässäni sanoiksi "Elämäni on turhaa." Kun näin itselleni kerron, niin se on totta. Jos elämäni tuntuu hyvältä, ajatuksiini saattavat tulla sanat "Elämäni on hyvää." Ja silloin se on totta.

Ei siis ole mitään absoluuttista mittapuuta oman elämän merkityksellisyydelle. Merkityksellisyys, tai sen puute, syntyy omista ajatuksista, jotka puolestaan syntyvät tunteista, jotka taas puolestaan ovat ohimeneviä. Paitsi jos niihin ehdottomasti haluaa takertua.

Olet rohkea, kun katsot omaa turhuuden tuntemustasi silmästä silmään ja lähdet analysoimaan sitä. Oman hyvinvointisi vuoksi toivon vilpittömästi, että pääset kuitenkin pohdiskeluissasi eteenpäin. Jos et, niin silloin valitettavasti mielestäni on kuitenkin kyse jonkinasteista masennuksesta, sanoo testit mitä hyvänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttu tunne.

Itselläni on maailman paras puoliso ja ihana suku.

Mutta olen elänyt koko elämäni palkkatyön ulkopuolella mielenterveysongelmien ja pitkittyneiden opintojen vuoksi. Lapsia ei ole eikå lemmikkejäkään.

Tuntuu, että olen täysin hyödytön, kun en pysty itse tienaamaan elantoani enkä usko, että koskaan pystynkäån. Sillä kuka minut palkkaisi?

Olen taiteellinen, mutta en pysty saamaan mitään aikaiseksi.

Tuntuu, että maailmassa on jo kaikki, mitä tarvitaan, ja liikaakin.

 

 

Voi sama tunne! Ihanaa olisi piirtää, maalata, askarrella, mutta en halua tuottaa turhaa tavaraa maailmaan. Mutta jos voisi istuttaa metsää, kylvää niittyjä, siivota, saada jotakin suojeluun, se voisi antaa merkityksen tunteen

Kyllä voi: mene vaikkapa WWF:n sivustolle, sieltä löytyy monenlaista talkoo- yms. hommaa. Tosin tältä kesältä monet leirijutut taitaa olla täynnä/käynnissä, mutta jos olet pääkaupunkiseudulta, niin esim. Uutelassa järjestetään ensi viikolla vieraslajien perkaamista. 

Vastaavaa toimintaa järjestetään kesäisin Suomessa varmaan vaikka kuinka paljon. Kannattaa tosiaan googlailla - jos siis oikeasti haluaa mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Ap, minua aidosti ilahdutti, kun mainitsit (oletan, että se olit sinä), että filosofin kanssa voisi olla mielenkiintoista keskustella. Mielestäni se osoittaa, että haluat edetä ajattelussasi, etkä pelkästään jumittaa elämän turhuuden taisteluun (mikä pidemmän päälle kuulostaisi aika tylsältäkin). Mutta mistäpä sen filosofin ottaisi? Pikaisella haulla netistä löytyi Ikaalisten Puistofilosofia -tapahtuma, joka on ensi viikolla(?) Sieltä saattaisi löytyä niin kouluttautuneita kuin itseoppineitakin filosofeja, ja ties vaikka joku, joka haluaisi keskustella tästä aiheesta.

Itse olen pelkkä keittiöfilosofi, mutta tässä minun viisitoistasenttiseni. Pahoittelen runsasta kliseiden määrää, mutta en nyt osaa keksiä omaperäisempiä ilmaisuja:

Elämän voi mielestäni määritellä ainakin kahdella tavalla: elämä sinänsä (siis maapallo, avaruus jne.) ja toisaalta kunkin yksilön elämä. Ensin mainittuun elämään ei liity sen enempä

Kiitos vastauksestasi. Katselinkin jo netistä, että filosofin vastaanottoja todellakin on. En vain tiedä onko asuinpaikkakunnallani, mutta täytyy selvittää. Ikaalinen on valitettavan kaukana🤔

Olen saanut oivalluksia tästä ketjusta, myös sinun kirjoituksesta, josta olen kiitollinen. Erityisesti tuo ajatuksiin juuttuminen ja nyt tuo mainitsemasi, kuinka itse luomme todellisuutemme. Millaiseksi omani siis haluan luoda nyt luoda on vielä arvoitus. 

Valitettavasti en saa merkitystä ja iloa maallisista asioista, kuten matkustelusta tai kauniista tavaroista. Valehteisin toki, jos väittäisin, että uusien paikkojen näkeminen ei hetkellisesti nostaisi mielialaa. Valitettavasti en koe saavani tarkoitusta elämälleni myöskään pyyteettömästä muiden auttamisesta, vaikka parhaan kykyni mukaan yritän sitä tehdä, onnistuminen tuntuu hyvältä. 

Niin sanottu parviäly täällä on saanut minut miettimään lisäksi vakavasti masennuksen mahdollisuutta, vaikka itse ajattelen asiasta ehkä toisin. 



Tämän lapsettomuuskriisin alussa, minulle tuli tarve tai halu kehittyä paremmaksi ihmiseksi. Ajattelen siinä myös jotenkin onnistuneeni saamani palautteen myötä. Koen, että tämäkään ei enää riitä vaan tavoittelen jotain syvällisempää ymmärrystä siitä, mikä minun tehtäväni tässä elämässä voisi olla, koska vanhemmuus se ei ollut. Viihdyn kyllä myös yksin, mutta tunnen myös suurta surua perheen tuoman läheisten ihmisten puuttumisesta. Vanhuutta en ole oikein uskaltanut edes ajatella. Ystävät eivät tällaista samaa yhteenkuuluvuuden tunnetta voi tuoda, kuin oma perhe toisi, eikä pidäkään, heillä on omat perheensä. 

Luin jo aiemmin tätä ketjua ja nyt viimein kirjoitan. Itse olen sinua paljon nuorempi. Moni tietenkin ajattelee, että minullakin on elämä edessä. Olen silti monella tapaa ja todennut kuinka elämä ei ole mitään helppoa. Olin kiusattu hyvin pitkään. Sen jälkeen ihmisiin tutustuminen ja jossain ihmisjoukossa olo on ollut hyvin vaikeaa. En uskalla tutustua tai luottaa. Tämän kiusaamisen jälkeenkin on minusta vielä puhuttu pahaa ja levitelty kaikkea. En voi edes tarkemmin kirjoittaa. Kuitenkin hyvin ikäviä valheita ja en edes itse tiedä kuka on tarkalleen tämän takana. Voin arvella alkua, mutta siihen se jää. Kaikki se paha vaan levisi niin paljon. Sellaisia kuvioita mitä joku ajattelisi olevan jossain kirjassa, eikä kenenkään oikeassa elämässä. Tämä kaikki on tuonut todella surullisen olon ja pelkoakin elämääni. Kuka on kuullut minusta jotain yms. Eipä tässä enää huvita tutustua muihin, vaikka hyvin yksinäinen olenkin. Samalla tilannetta on lähes mahdoton selvittää. No niin kuin moni päättelee niin minulla ei ole ystäviä. Muutama läheinen sukulainen.

Tämä aiemmin kirjoittamani vaikuttaa myös siihen miten näen itseni. Eihän sen saisi antaa vaikuttaa, mutta jos kokee melkein pelkkää huonoa muilta niin se jättää jälkensä. Olen tämänkin myötä hyvin jännittynyt usein. En oikein pärjää työelämässä ja muutenkin olen esim opiskeluja päättänyt sen mukaan, että mistä selviäisin ettei koulussa käyminen olisi liian ylivoimaista. Jos kaikki olisi toisin niin ehkä opiskelut olisivat menneet eritavalla ja olisin rohkeammin hakeutunut sinne minne tahtoisin. En onneksi myöskään halua perhettä, kun oikeasti mietin monesti niin, ettei minusta ole parisuhteeseen. Ei ainakaan nyt, eikä välttämättä koskaan. Näin ei tarvitse surra, etten saa lapsia. Ymmärrän kyllä niitä, jotka lapsia kovasti haluaisivat.

En tiedä viestini pointtia, mutta itsestäkin tuntuu usein, että elämäni on turhaa. Tarvisin tavallaan uuden alun ja nyt vain tämä elämäni on sellaista, että sinnittelen. Jollakin toisella pohjalla olisin ehkä pärjännyt paremmin. Nyt vaan korostuu ihmisten ikävät teot ja se etten vaan meinaa enää pystyä olemaan muiden kanssa. Samalla minäkin huijaan itseäni. Yritän keksiä sisältöä elämääni, mutta se auttaa aina vaan hetken. Tiedän myös sen, kun olen esim vanhempieni elämää seurannut niin mitään "palkintoa" ei oikein ole luvassa. Molemmat ovat tehneet paljon töitä ja silti pieni eläke. Ei mahdollisuuksia edes eläkkeellä elää sellaista ns huoletonta elämää. Sitten jos minä en edes saa työuraa niin sitten minulle käy vieläkin huonommin. Tämä siis taloudelliselta kannalta. Kuitenkin tuttuja ajatuksia. Sitten taas yritän keksiä jotain tekemistä hetkeksi jolla peittää ikäviä ajatuksia. 

Vierailija kirjoitti:

Luin jo aiemmin tätä ketjua ja nyt viimein kirjoitan. Itse olen sinua paljon nuorempi. Moni tietenkin ajattelee, että minullakin on elämä edessä. Olen silti monella tapaa ja todennut kuinka elämä ei ole mitään helppoa. Olin kiusattu hyvin pitkään. Sen jälkeen ihmisiin tutustuminen ja jossain ihmisjoukossa olo on ollut hyvin vaikeaa. En uskalla tutustua tai luottaa. Tämän kiusaamisen jälkeenkin on minusta vielä puhuttu pahaa ja levitelty kaikkea. En voi edes tarkemmin kirjoittaa. Kuitenkin hyvin ikäviä valheita ja en edes itse tiedä kuka on tarkalleen tämän takana. Voin arvella alkua, mutta siihen se jää. Kaikki se paha vaan levisi niin paljon. Sellaisia kuvioita mitä joku ajattelisi olevan jossain kirjassa, eikä kenenkään oikeassa elämässä. Tämä kaikki on tuonut todella surullisen olon ja pelkoakin elämääni. Kuka on kuullut minusta jotain yms. Eipä tässä enää huvita tutustua muihin, vaikka hyvin yksinäinen olenkin. Samalla tilannetta on läh

Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan kaltoinkohtelua muiden taholta aiemmin. Tilanteesi on erilainen, mutta lopputulema/mietteet samankaltaisia. Uutta alkua meistä ei saa kumpikaan, itse mietin nyt mistä saisin merkityksellisyyttä elämään ja jonkun mielenrauhan, kyvyn hyväksyä vallitsevat asiat ja ikään kuin suuntautua uudelleen. Joku kirjoitti aiemmin, että saat sen minkä luovut ja siinä voi olla joku totuuden siemen. Ei siis, että saisin perheen, kun luovun siitä unelmasta vaan silloin voisin ehkä suunnata tulevaan. Muutama on kirjoittanut myös siitä, että ei jää jumiin asioihin. Olen tajunnut olevani jumissa. En siis ole löytänyt merkitystä elämälleni ja syytä olemassa ololleni tässä viime päivinä, mutta joitain oivalluksia ehkä lukkiutuneistakin ajatusmalleista olen tehnyt. Kaikkea hyvää sinulle elämääsi, en usko, että sinua eikä minua on tuomittu ikuisesti tähän olotilaan.

Ollaan päästy aidon suomalaisuuden äärelle, kansa jakaa kokemuksiaan surkeudesta, mitättömyydestä, turhuudesta, kuolemasta ja kaikkea pikku kivaa siihen kylkeen. Tällä mässäillään ehkä jopa kilpaillaan kellä menee huonoiten. Surkea,surkea kansa, enemmän ja enemmän alan ymmärtää Hitlerin ajatusmaailmaa. Ei hullu ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Ollaan päästy aidon suomalaisuuden äärelle, kansa jakaa kokemuksiaan surkeudesta, mitättömyydestä, turhuudesta, kuolemasta ja kaikkea pikku kivaa siihen kylkeen. Tällä mässäillään ehkä jopa kilpaillaan kellä menee huonoiten. Surkea,surkea kansa, enemmän ja enemmän alan ymmärtää Hitlerin ajatusmaailmaa. Ei hullu ollenkaan.

Miksi luet ketjua? Sitä ei ole selvästikkään sinulle suunnattu. Ole iloinen, jos elämässäsi on kaikki niin mallillaan, että voit pilkata niitä, joilla ei ole. En ymmärrä miten saat Hitler tähän ketjuun kytkettyä ja siitä ole hieman huolissani, sillä taitaisit tarvia apua ja tukea itsekkin elämääsi, jos tuollaisia tulkintoja teet. 

Olet sitten välivaiheessa elämässäsi eli entinen on eletty ja koettu ja käyt sitä läpi.

Ja sitten seuraa se uusi ja parempi aika. Nyt tiedät, mitä haluat ja nyt voit myös ottaa selvää vaikka netin kautta erilaisista mahdollisuuksista. 

Oletko ajatellut tai voisitko ajatella kouluttautuvasi lisätyövoimaksi lasten kerhoon, päiväkotiin, vanhusten pariin tai muuhun ihmisläheiseen ammattiin tai harrastukseen? Näistä henkilöistä on pulaa ja jos olet tasapainoinen ja alalle sopiva, voit saada vuosikausien pestin, ensin harjoittelijana ja myöhemmin täysipäiväisenä osaajana. katsopa vaikka televisio-ohjelma "Pois Japanin mallista", jossa puhutaan kylläkin alhaisesta syntyvyydestä jne., mutta myös siitä miten hyvinkin iäkkäät hoitavat vielä iäkkäämpiä hoitokodeissa.

Kaikki he, jotka pitävät lapsista, vanhuksista, teineistä jne., ja ovat terveitä, alalle sopivia ja toimintakykyisiä, voivat vielä vanhempanakin hakeutua, kouluttautua ja omistautua näihin tehtäviin. Jokainen päivä on taatusti erilainen ja aina on tarpeellinen ja kaivattu, joka ikinen päivä.

En lukenut ketjua, joten joku on voinut tätä jo ehdottaakin. Oletko harkinnut sijaisvanhemmaksi ryhtymistä? Tai tukiperheeksi? Sellaiseksi, jossa joku lapsi käy esim. kerran kuussa viikonlopun luonanne?

Vierailija kirjoitti:

En lukenut ketjua, joten joku on voinut tätä jo ehdottaakin. Oletko harkinnut sijaisvanhemmaksi ryhtymistä? Tai tukiperheeksi? Sellaiseksi, jossa joku lapsi käy esim. kerran kuussa viikonlopun luonanne?

Hei, sijaisperhe asia on selvitetty. Tukiperhe tuntuu suolalta haavassa. Voitaneen sanoa, että olen jo luovuttanut nyt käynnissä sopeutuminen tilanteeseen. 

Vierailija kirjoitti:

Kaikkien elämä on turha, yritä siinä sitten elää onnellisena. 

Hmm. Minusta tämä on hieno aatos.

Oletko kokeillut vapaaehtoistyötä? Se antaa merkityksellisyyden tunnetta elämään. 

vahingossa se kaunis Celinen esitys. Ehkä ketju soksipoistuu. Pahoittelen.

Tämä piti laittaa. Ajatusta. 

Kyllä se maallisen elämän tarkoitus on omat lapset ja lapsenlapset. Että parasta olla hereillä nuorena eikä nuorena nukkunut. Tosin ei sekään takaa että löytyisi kumppani. Vaihtoehdoksi jää itsensä kehittäminen jossain mikä itseä kiinnostaa. Ellei kiinnosta niin elämän tarkoitus on kuolla. Äitini kuoleman jälkeen olin vähän masis. En saanut mahdollisuutta ilahduttaa häntä lapsillani kuten muut sisarukseni. Eräs "kaveri" kehoitti ajamaan autolla metsään ja putki pakoputkesta ikkunaan. Että sellaiset tsemppaukset. Itse olen kehittänyt itseäni monella saralla - musiikki, tekniikka - että jotain järkevää tekemistä olisi. Työtäkin on onneksi ollut. Se taitaa ollakin se toinen vaihtoehto olemassaolon oikeutukseksi kuten Iso Kirja opettaa,  "Työtä sinun on tekemän sekä lisääntykää ja täyttäkää maa".

Turhaa on. Täysin turhaa.