Miltä teistä muista on tuntunut kun lapsi lähti armeijaan?

Olihan se outoa, mutta äkkiä siihen tottui. Nykyään on lomiakin niin paljon, että lapset oli suurimman osan viikonlopuista kotona. Se yllätti, miten paljon lomille tullut lapsi syö, ruokaa piti olla valtavasti.

Aika rauhallisin mielin, mutta tämä oli vasta ensimmäinen päivä. Jännitän sitä, miten astmaatikko pärjää, kun tuvat taitaa olla vanhoja ja homeisia. Mutta sosiaalinen luonne ja hyvä fyysinen kunto auttaa varmasti paljon, joten muuta en murehdi. Viikonloppuna läheistenpäivässä jo nähdään

Poika meni onneksi lähelle, tupsahti joka viikonloppu lomille Buranan kera. Tupa tosiaan ihan homeessa ja valitin jollekkin. En ole koskaan niin pelästynyt kuin sen herran sanoista, vieläkin kammottaa. Yleensä en jää sanattomaksi🤯

Ensimmäisen kohdalla ei oikein miltään, mutta armeijan aikana ja sen jälkeen olin aika ahdistunut. Nuorempi ei onneksi mennyt armeijaan vaan hankki vapautuksen.

Vierailija kirjoitti:

Poika meni onneksi lähelle, tupsahti joka viikonloppu lomille Buranan kera. Tupa tosiaan ihan homeessa ja valitin jollekkin. En ole koskaan niin pelästynyt kuin sen herran sanoista, vieläkin kammottaa. Yleensä en jää sanattomaksi🤯

Mitä se sanoi?

Osittain jännittää, että minkähänlaiseen tupaan joutuu. Toivottavasti ei ole jotain urpoja. Toivottavasti pärjää :/ Toisaalta suhtaudun positiivisesti armeijaan ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Mutta sitten en kyllä tiedä millä mielellä poika haluaa käyttää mahdollisuudet. Pelkään eniten simputtamista ja kiusaamista tai jos tulee joku todella vittumainen joku päällikkö.

Poikani asui jo omilllaan,kun meni armeijaan.

Nuoren oma valinta meneekö vai ei. 

Eikä mitään tietoa koko armeijasta eikä pojalla ole isääkään, joka voisi neuvoa.

Muistan että äitini tirautti pienet itkut. Silloin (kesäkuu 1986) tuntui itselle vaivaannuttavalta. Nyt muistelen hyvällä. 

Ei se nyt mitenkään erityiseltä tuntunut. Oma poika lähti Suomeen armeijaan koska olemme Suomen kansalaisia vaikka asumme ulkomailla. Lomilla oli sisareni luona, kotiin liian pitkä matka.  Kerran olin siellä lomalla kaksi viikkoa ja ehdimme nähdä lomani aikana.

Poika muistelee armeija-aikaa hauskana.  Oli ilmavoimissa.  Ei ainakaan mitään traumoja jäänyt kuten joillekin näkyy jääneen. 

Omani oli vuosi sitten armeijassa. Luottavaisin mielin lähetin pojan armeijaan ja ajattelin, että kyllä kaikki varmaan menee hyvin.  Ihan kamalaa aikaahan se lopulta oli. Poika oli monta kertaa lopettamassa kesken, koska oli koko ajan kipeänä ja lääkärinkin mukaan ei voi siinä homeisessa kasarmissa ja jatkuvassa fyysisessä rääkissä parantua. Poika inhosi joka hetkeä.

Poika oli itse päättänyt olla kokonaisen vuoden mutta olihan se äidille vähän järkytys kun vuoden kuskinkoulutus tosiaan napsahti. Korona-aikaa vielä niin lomalla onneksi sai olla esim. 2 vko putkeen mutta niitä oli harvakseltaan eikä mitään läheistenpäiviä, valakin nähtiin etänä.

Eihän se kivalta tunnu ikinä. Harmittaa, että meillä on itänaapurina se maa mikä siellä on. Toisaalta on siitä armeijasta melkein kaikki halukkaat selvinneet, vaikka pöljiltä siellä ei varmaan ole edes mahdollista välttyä. Oppimiskokemus sekin.

Omasta pojastani kuoriutui yllättäen metsäharjoituksissa suuri Suomen luonnon ystävä. Vieläkin vuosia myöhemmin käy usein pitkillä metsävaelluksilla kesäisin ja talvisin, tykkää kovasti kokkailla ja nukkua luonnossa.