Altistaminen ei tehoa sosiaaliseen ahdistukseen, estyneisyyteen ja pelkoon

Itse tietoisesti hakeuduin sosiaalisesti erittäin vaativaan ammattiin, koska minulla on vakavia psykososiaalisia traumoja, heikko itsetunto eikä juuri lainkaan korjaavia kokemuksia kuten kavereita saati sitte ystäviä. Alku oli yhtä helveyttiä ja sain paniikkikohtauksia, mutta aloin vähitellen kehittyä ja saada myös positiivista palautetta. Jos olettaa että sosiaalista ahdistusta voi hoitaa ilman kauhun, häpeän ja epäonnistumisten tunteen kohtaamista, niin sitten altistaminen ei varmasti tuota sitä tunnetta mitä tavoittelee. Altistaminen voi herättää tunteita, jotka ovat sietämättömiä ja uhkaavat omaa turvallisuudentunnetta. Itsensä voittaminen on se pointti, että ne tuntee eivät enää hallitse tilanteita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täysin totta, ei tehoa. Omat oireeni pahenivat melko paljon, altistaminen ei todellakaan auttanut.

Joo no itse tavallaan totuin olemaan ihmisten seurassa ja parissa, mutta koskaan en siitä oppinut nauttimaan ja yhä edelleen, aina ja ikuisesti, se on itselleni valtavan kuormittavaa. Tarvitsen aikaa ja yksinoloa palautuakseni.

Sosiaalisia taitoja voi aina parantaa ja kehittää. Se on ihan hyvä juttu. Mutta omaa luontaista temperamenttia ei voi vaihtaa täysin toiseksi millään maailman terapioilla, lääkkeillä ja altistuksilla. Jo se lähtökohta, että oma luontainen piirre on vääränlainen, kun on introvertti, on myrkkyä itsetunnolle.

Sinähän olet osoitus siitä, että altistaminen toimii. Ei tarkoitus olekaan, että sosiaalisia tilanteita oppisi rakastamaan vaan se, että niiden pelko/välttely ei rajoita elämää niin paljon, että siitä olisi suurta haittaa. Eli että pystyy käymään kaupassa, hoitamaan pakolliset asiat, kuntoutumaan työkykyiseksi jne.  

Minulla auttoi paikalliseen roskienkeruuryhmään liittyminen. Tiesi tekevänsä hyvää, kun poimi luonnosta pois roskia, sai katseensa pois omasta navasta, roskia kerätessä jutteleminenkin muiden kanssa oli luontevaa kun oli jotain tekemistä siinä samalla.

Olen sitä mieltä, että sosiaalisesti ahdistuneelle pahinta on kykkiä yksin kotona ja käpertyä sinne ajattelemaan loputtomasti vain itseään. On parempi uskaltautua ulos maailmaan, suunnata huomio johonkin muuhun ja pitää mielessä, että vaikka sähläisikin, niin suurin osa ihmisistä keskittyy ajattelemaan vain itseään, niin eivät he enää parin tunnin kuluttua muista, vaikka minä sanoinkin jotain hölmöä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei auttanut hammaslääkärifobiaan muu kuin terapia ja rauhoittavat. Edelleen joudun ottamaan rauhoittavaa, mutta en enää niin isoa annosta kuin aiemmin.

Ja siis minulla on niin surkea hammaskalusto, että joudun hammaslääkäriin joka vuosi vähintään 5 kertaa, pahimmillaan 10 kertaa. Silti siitä ei tullut yhtään helpompaa, vaikka kaikki sujui aina erinomaisesti, hammaslääkärit olivat mukavia ja puudutus toimi täydellisesti.

Vasta, kun sain rauhoittavien myötä sen paniikin tunteen pois päästä ja pystyi TUNTEMAAN pelkästään rauhallista oloa hammaslääkärissä - ja tätä toistettiin noin 10 kertaa - alkoi paranemisprosessi aidosti.

Olen positiivisella mielellä, että jossain vaiheessa pääsen hammaslääkäriin ilman muruakaan rauhoittavia.

Auttaa se, ainakin mulla. Olen tuntenut pelonsekaista vastenmielisyyttä monenlaisia sosiaalisia tilanteita kohtaan, esim työpaikkoja. Näistä tunteista huolimatta olen mennyt sinne, minne on ollut tarpeen mennä. Jo parin ensimmäisen kohtaamisen tai tapahtuman jälkeen jännitys on jäänyt pois. Silti en koskaan ole oppinut pitämään kokoontumisista minkäänlaisista. Ihan hyvin olen pärjännyt pakottamalla itseni joskus totutun ulkopuolelle. Lähdin pariinkin otteeseen vaativaan työhön ulkomaille ym. Henkistä treenaamista rarvitsee siinä kuin fyysistäkin.

Vierailija kirjoitti:

"Jo se lähtökohta, että oma luontainen piirre on vääränlainen, kun on introvertti, on myrkkyä itsetunnolle."

Itse olen kuullut ainakin leikki-ikäisestä saakka olevani vääränlainen. Äitini mielestä en ollut tarpeeksi reipas. Sitten alakoulun opettajien mielestä. Ja siitä se jatkui aina yläkouluun ja lukioon jne. Työelämässä toitotetaan aina, että halutaan hyvä tyyppi ja sosiaalinen toimija. Kerran pokkana tympääntyneenä sanoin olevani hyvä tyyppi ja kas, sain paikan.

On aika h##vetin vaikeaa edes näin keski-ikäisenä yrittää ajatella itsensä kelvolliseksi, kun läpi elämän on saanut kuulla auktoriteeteiltä olevansa luonteeltaan kerrassaan vääränlainen. Yhä edelleen äitinikin päästelee suustaan sammakoita, kuten miten hyvä on, että lapseni ei yleensä ujostele. Minulle hän on yhtä hyvä reippaana  kuin ujostelevanakin. Ap

Pakottaminen ei auta, mutta ihminen voi muuttua. Ei siksi, että olisi huono sellaisena kuin on, mutta ei sekään ole totta, että ihminen on nyt tietynlainen ja siis tulee aina olemaan. Olen töissä vanhusten parissa, 18v työkokemuksella, ja olen jutellut tästä heidän kanssaan. En ota tokikaan vanhuksen persoonaa puheeksi itse, mutta moni joka puhuu ihan taukoamatta sanoo itse siitä, että kun on niin kiva jutella ja "anteeksianto että höpötän näin paljon", kun vaikka jaan lääkkeitä. Vastaan, että ei se mitään ja kiva kun juttelet, oletko aina ollut yhtä puhelias? Yllättävän moni kertoo olleen ujo ja hiljainen nuorempana. Ei pelkästään lapsena tai teininä vaan ihan aikuisenakin viihtynyt itsekseen. Enkä tarkoita myöskään mitään muistisairauteen liittyvää käytöksen muuttumista, vaan ihan tavallista ihmistä. Olen itsessäni huomannut vähän samaa, siksi ehkä aihe kiinnostaa. Olen ollut hiljainen, nyt keski-iässä välillä huomaan, että puhun liikaa. Mutta tosiaan ikävä ajatus tuo, että jompi kumpi olisi oikea ja toinen väärä. Molempia tarvitaan. Liikaa mun mielestä yleisesti pidetään hyvänä, että puhuu paljon. Enemmän pitäisi ihmisten myös kuunnella. Ja hiljainen ei ole sama kuin epäsosiaalinen. Kaikkia tarvitaan. Mä pidän enemmän hiljaista ja rauhallista, osa asiakkaistani on samaa mieltä, osa tykkää, kun hoitaja puhuu koko ajan jotain.

Mutta jos asia häiritsee itseä niin kannattaa tehdä asialle jotain. Vaikka kevyt oireita helpottava lääkitys aluksi tilanteisiin, niin saa hyviä kokemuksia ja pikkuhiljaa voi vähentää ja jättää lääkkeet pois. Mutta ei muiden mieliksi.

Kuule ap.

Suosittelen älykkyystestiä.

Kertomisissasi asioissa, on enemmän kysymys älykyydestä, yleissivistyksestä, sekä yleisestä asioiden aktiivisisesta seurannasta.  Kuin jostain mielenterveyden ongelmista,

Sitöpaitsi juuri ahdistusta ja sosiaaliasla pelkoja, voidaab tehokkaasti hoitaa juuri noila terapeuttisila tavoilla.  Lääkityksen ohella.

Se kuitenkin edellyttää potilaan itsensä valmiutta terapeuttiseen hoitoon. Sitoutumista siihen.

Ja pyrkimystä pois negatiivisesta suhtautunisesta omaan itseensä. Yms.

Jo et panosta itse yhtään mitään, mihinkään hoitomuotoon. Valitat vaan koko ajan, miyr perseestä ksikki on, eikä kukaan voi, eikä osaa auttaa eikä hoitaa minua.

Nii  tällöin on kysymys Sinun omasta haluttomuudesta, tehdä yhtään mitään vointisi paramtumiseem.

Ei kellään ole mitään patentti ratkaisua, vointiisi. 



Eihän töissäkään, kukaan tee toisen töitä valmiiksi, niin se työntekijä saa koko,palkan noin vaan.

Toisen henkilön työstä. Tekemättä its yhtään mitään.

Älä suunnittele etukäteen mitään, kuulostaa mahdollisesti teennäiseltä jopa omissa korvissasikin. Elä hetkessä ja reagoi luonnollisesti. Älä jää vatvomaan asioita jälkikäteen, se on turhaa itsensä piinaamista eikä vie eteenpäin. Ja todennäköisesti kohtaaminen mitä vatvot meni ihan hyvin, olet vain itse pahin kriitikkosi. Ja loppujen lopuksi ihan kaikki mokaavat joskus, sellaista elämä on. 

Jos ahdistus liittyy arkisiin keskustelutilanteisiin, auttaisiko ääneen puhuminen kotona (yksiksesi)? Tottuisit omaan ääneesi, voisit vaikka vuorotella rooleja ja ikään kuin mallintaa sujuvaa keskustelua.

itselleni tämä on auttanut englannin puhumisen kanssa. Jos en treenaisi ääneen, mykistyisin täysin yllättävissä puhetilanteissa.

Ap  pyydå uusi,lääkitys omalta lääkäriltäsi.

Jo aloituksesta näkee, että koet harhoja. Ja vainosmista.

Luulottelet valmiiksi, mitä muut aattelee sinun sanomisista ja käytöksestä. Vaikka todellisuudessa et sitä tiedä.

Kaikki ihmiset ovat täynnä ja huolestuneita omasta itsestään, perheestään, työstään.

Eivät he edes muista, saati että miettisivät jotain semmosta, mitä ja miten joku yksittäinen ihminen on puhunut tai toiminut esim. ryhmäkeskusteluissa.

Oot varmasti hyvin yksinäinen ihminen. Ja asut yksin. Käytät koko aikaisi oman tilanteesi surkutteluun ja vatvomiseen.

Yrittämättökään parantua,,voida paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen myös altistanut itseni. Ujo ja todella paha puhelinkammo. Sitten opiskelin hoitotyöhön. Yhtä puhelimella soittoa ja vastaamista kaikki työharjoittelut, kun opiskelijat pantiin vastaamaan puhelimeen ja hoitaan asiat. Tuli tehokas siedätys. Kyllä se hirvitti, mutta oli pakko ja hyvä niin. Opiskelujen lopussa kaikki oli luontevaa. 

Tämäkin toimii vain, jos saat neutraaleja tai positiivisia onnistumisen tunteita. Jos taas olisit kärsinyt vaikkapa änkytyksestä tai olisit osannut huonosti suomea ja sinulle olisi toistuvasti kommentoitu, että ei saa selvää tai etkö ymmärrä tai jotain vastaava, olisi vain pahentunut.

Wau. Äärettömän älykäs ja diippi aloitusaihe. Ihana upea viisas sinä, joka tämän kirjoitit, olet mahtava tyyppi, mä niin tiedän.

Viikon ja koko kuukauden paras, heittämällä.

K i i t o s .

Välillä tuntuu että onko koulutuslaitos kouluttamassa ensin hulluja ja sitten hulluja parantamaan hulluja.

Keho kierroksilla tekee ajattelusta ahdistunutta. Et voi nauttia olostasi vaikka mitään ei olisi pielessä. Kierrosten laskeminen millä tavalla tahansa auttaa. Parhaaksi kokemani tapa lopettaa kierrosten lisääminen sisäiseen hullunmyllyyn on lopettamalla ainainen sisäinen ajattelu. Miten? Havahtumalla nykyhetkeen. Mikä tahansa ankkuri nykyhtekeen olkoon pysähdysnappi. Havahtuminen että on huono fiilis olkoon tieto että on aika painaa pysähdysnappia.

Auttaa auttaa kyllä. Kaikkeen tottuu. Vähän kerrallaan altistamalla hyvä tulee. 

Faith kirjoitti:

Siinähän se on, että altistaminen tuottaa hyviä tuloksia vain, jos se johtaa myönteisiin tai edes neutraaleihin kokemuksiin. 

Ehkä kannattaa  lähteä liikkeelle aivan minimaalisista altistamisista? Siis että menee lyhytkestoisiin sosiaalisiin tilanteisiin, joissa todennäköisesti kaikki menee hyvin. Vaikka että menee kirjastoon ja kysyy jotain kirjastonhoitajalta tms. Jos vuorovaikutustilanne onnistuu joten kuten, siitä saa myönteisen kokemuksen ja muistijäljen aivoihin.

 

Voi olla vaikea saada myönteisiä kokemuksia. Esim. jos sosiaalisten tilanteiden pelko on aiheutunut kiusatuksi tulemisesta ja jokainen sosiaalinen tilanne (jopa positiivinen) laukaisee tunnemuiston kiusaamisesta ei kokemus ole neutraali tai positiivinen. Ehkä pitäisi käsitellä taustasyytä ennen altistamista? Mikä muilla on auttanut?

Erittäin hyvä keskustelu.

Vierailija kirjoitti:

Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet. Introvertti on hyvä. Miksi kaikkien pitäisi olla ekstroverttejä hölöttäjiä. Ole varma oman temperamenttisi hyvyydestä. Kun olet varma muutkin huomaavat sen.

Eihän introvertti välttämättä pelkää sosiaalisia tilanteita tai ole ahdistunut. Myös ekstrovertti voi pelätä sosiaalisia tilanteita.

"Sosiaalisia taitoja voi oppia."

Miten niitä voi oppia? Olen päässyt kyllä ahdistuksesta aika hyvin yli, mutta ongelmanani on huonot keskustelutaidot -> en puhu mitään. Olen kyllä siis ujo ja hitaasti lämpenevä, mutta tuttujenkin ihmisten kanssa minun on vaikea keksiä puhuttavaa. Pää lyö vain tyhjää, tai käyn läpi joitakin aiheita, jotka totean päässäni huonoiksi. Pahinta on töissä kahvi- ja ruokatauot, koen olevani porukan ulkopuolinen tämän vuoksi, en osaa liittyä muiden keskusteluihinkaan.

Ja vaikka olisin kännissä ja omasensuuri on vähentynyt, en koe silloinkaan olevani erityisen paljon puheliaampi.

Toisaalta on taustalla varmaan sitäkin, etten uskalla esittää omia mielipiteitäni.

N29

Vierailija kirjoitti:

"Jo se lähtökohta, että oma luontainen piirre on vääränlainen, kun on introvertti, on myrkkyä itsetunnolle."

Itse olen kuullut ainakin leikki-ikäisestä saakka olevani vääränlainen. Äitini mielestä en ollut tarpeeksi reipas. Sitten alakoulun opettajien mielestä. Ja siitä se jatkui aina yläkouluun ja lukioon jne. Työelämässä toitotetaan aina, että halutaan hyvä tyyppi ja sosiaalinen toimija. Kerran pokkana tympääntyneenä sanoin olevani hyvä tyyppi ja kas, sain paikan.

On aika h##vetin vaikeaa edes näin keski-ikäisenä yrittää ajatella itsensä kelvolliseksi, kun läpi elämän on saanut kuulla auktoriteeteiltä olevansa luonteeltaan kerrassaan vääränlainen. Yhä edelleen äitinikin päästelee suustaan sammakoita, kuten miten hyvä on, että lapseni ei yleensä ujostele. Minulle hän on yhtä hyvä reippaana  kuin ujostelevanakin. Ap

Tutulta kuulostaa. Yritä siinä sitten kehittää hyvää itsetuntoa, kun jatkuvasti kerrotaan, miten olet vääränlainen (ja muita kehutaan). Lapsien joilla on ADHD suurin ongelma ei kuulemma ole suikaan itse ADHD oireineen vaan siitä seurannut negatiivinen palaute. Väitän, että tässä tapauksessa on samoin eli ei sosiaalinen ahdistuneisuus/estyneisyys/ujous ole se pahin vaan siitä seuraava palaute ja muiden kohtelu ja niiden vaikutukset.