Lue keskustelun säännöt.
Miten suhtaudutte lapsen itkuun, jos lapsi itkee ns. tyhjästä?
28.06.2024 |
Tarkoitan tilannetta, missä lasta ei ole sattunut, ei ole mitään oikeaa hätää jonkun tilanteen tai tapahtuman vuoksi, ei edes suurta pettymystä jostain isommasta asiasta. Vaan lapsi itkee ns. tyhjästä. Ei vaikka saanut jotain arkista pikkujuttua sillä sekunnilla kuin halusi, vaan vasta minuutin päästä. Tai haluaa huomiota äidiltä juuri silloin kun äiti yrittää vaikka isän kanssa puhua pari sanaa huomisen työpäivästä. Ja tällöin alkaa lohduton itku, kun äiti ei juuri sillä sekunnilla anna huomiota vain hänelle vaan sanoo, että odota hetki puhun ensin isän kanssa. Miten tällaisissa tilanteissa suhtaudut lapsen itkuun? Lohdutatko? 4-7 -vuotiaat lapset kiinnostaa tämän aiheen suhteen, ei ihan taaperot.
Kommentit (195)
Jos vaikka nälkäiselle lapselle sanotaan, että ruoka on valmis, kun perunat on kypsät ja näytetään vaikka kellosta aika, ja lapsi siitä parkuu niin ei silloin pidä hyysätä ja hyssyttää.
Nykyään lapsilta ei vaadita mitään ja tarkoittaa myös ettei vaadita odottamista. Kaikki pitää hoitaa sillä sekunnilla ja vanhemman taipua vaikka mihin ja lohduttaa. Järjetöntä. Nämä lapset ei sitten osaa odottaa päiväkodissa eikä koulussakaan. Hermo kiristyy ja huuto ja haukkuminen alkaa ja pahimmillaan nyrkit heiluu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisiko lapsen osallistaa keskusteluun? Kysyä, mitä mieltä hän on? Muuttuuko lapsi näkymättömäksi ja olemattomaksi, kun isä on paikalla? Muuttuuko oma käytöksesi, menetkö jotenkin eri taajuudelle? Miehen eli koiraan jatkuva huomiohan ei ole kädellisille luonnollista, ja lapsi voi kokea tämän uhkaavana. Omakin käytöksesi saattaa muuttua lapsen mielestä pelottavaksi miehen läsnäollessa
Kuulostaa myös oudolta tuo, miten määrittelet, "ettei lapsella ole oikeaa hätää". Lapsilla on hyvin erilaiset tarpeet, kuin aikuisilla, eikä aikuinen voi määritellä heidän kokemiaan asioita turhiksi. Tuosta "ei saanut jotain arkista pikkujuttua sillä sekunnilla ja alkoi itkemään" herää lähinnä kysymys, miten ilmaisit sen, ettei saa. Millainen tunnelma ja äänensävy sinulla tuossa tilanteessa oli
Liian moni lapsi elää omassa perheessään pelossa ja altistuu vanhemman dominanssille, kun tosiasiassa vanhemman pitäisi olla lapselle turva ja ravinto
4-7v on aika iso ikähaitari, ottaen huomioon kuinka nopeilla rykäyksillä lapsi kehittyy. 4-vuotiaan kanssa lähtisin siitä, että ei todennäköisesti itke "tyhjästä" (on väsynyt, pitkäksi venynyt ruokailuväli jne.)
Muutoin sainoisin "odota hetki" tai "tule tähän odottamaan hetki" ja ottaisin lapsen kosketuskontaktiin. Puhuisin aikuisten asian ja sen jälkeen keskittyisin lapsen asiaan. Pitäisin huolen, että en lapsen seurassa itse puhu muiden päälle ja käyttäydy kuin ääliö jos en saa välittömästi huomiota esim. mieheltäni. Lapset mallioppii aikuisilta!
Kun lapsi oppii luottamaan siihen, että pienen odotuksen jälkeen tulee ihan oikeasti hänen vuoronsa, niin kitiseminen/itkeminen jää pikkuhiljaa pois.
Mutta jos toistuvasti on kaaosta ja"ole hiljaa/mulla ei ole nyt aikaa" niin onneksi olkoon, väninää, kitinää, itkua on luvassa jatkossakin.
Ei harmin koko ole aina sama kuin asian "vakavuus" oikeasti. Ei aikuisella tai lapsella. Jokainen aikuinenkin tietää, kuinka saattaa mennä kuppi nurin ns. pikkuasiasta, kun on valmiiksi väsynyt tai se on se viimeinen korsi, joka katkaisee kamelin selän. Sama se on lapsilla. Eli lohdutetaan, jos harmittaa.
Itsellä elämää aika merkittävästi hankaloittava sairaus. Sen suhteen otan hankaluudet usein hyvin kevyesti. Mutta sitten voi olla joku ulkopuolisesta pikkujuttu, joka on se, mikä tuntuu suhteettoman raskaalta ja saa kyyneleet silmiin.
Vierailija kirjoitti:
Jos vaikka nälkäiselle lapselle sanotaan, että ruoka on valmis, kun perunat on kypsät ja näytetään vaikka kellosta aika, ja lapsi siitä parkuu niin ei silloin pidä hyysätä ja hyssyttää.
Nykyään lapsilta ei vaadita mitään ja tarkoittaa myös ettei vaadita odottamista. Kaikki pitää hoitaa sillä sekunnilla ja vanhemman taipua vaikka mihin ja lohduttaa. Järjetöntä. Nämä lapset ei sitten osaa odottaa päiväkodissa eikä koulussakaan. Hermo kiristyy ja huuto ja haukkuminen alkaa ja pahimmillaan nyrkit heiluu.
Niin siis kun nykyajan lapsia ei "hakata ja laiminlyödä ruotuun", vika on nykyajassa, eikä suinkaan aataminaikaisessa pahoinpitelykulttuurissa. Täytyy kyllä hoitaa itse omat lapset kotona, etteivät he joudu lähellekään tämän kaltaisia ihmisiä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No tietenkin lapsen paha mieli huomataan ja lohdutetaan. Tämä ei tarkoita, että annetaan periksi tmv. Lasta ei saa ikinä häpäistä tunteiden tuntemisesta tai näyttämisestä. Ikinä ei kukaan itke tyhjästä.
Minulla on ystävä, jota vanhemmat lapsuudessa ivasivat ylireagoinnista ja siitä, miten turhia hänen itkunaiheensa olivat. Hänellä on aikuisena ollut pitkä tie siinä, että on opetellut uskomaan omia tunteitaan ja sallimaan itselleen surun ja vihan tunteita. Pitkään hän aina kyseenalaisti, että onko hänellä nyt oikeasti syytä olla surullinen jne. Terapiassa on sitten saanut luvan kokea kuten kokee.
Sanot lapselle, että sinua taitaa nyt surettaa ja harmittaa. Haluatko jutella tai tulla syliin?
Ja btw, 4-7-vuotiaat ovat vielä tosi pieniä.
Onhan ne vielä pieniä. Eikä meillä ivata itkusta koskaan. Vaan on sanottu, että saa olla paha mieli jos on ja saa itkeä jos itkettää. Mutta yritetty selittää, että ei ehkä kannata itkeä jos jotain asiaa ei saa sillä sekunnilla kuin halusi, vaan usein pitää odottaa se minuutti. Mutta tiedätkö, kun päivässä voi toistua useita kertoja nämä itkut tyhjästä, niin aina ei ehtisi lohduttamaan. Siinä menee aina puoli tuntia tai tunti siinä lohduttamisessa. Ja eikö lapsi sillä tavalla opi, että itkemällä voi esim estää äitiä puhumasta isän kanssa työasioista, jos äiti kerran keskeyttää puhumisen lohduttaakseen itkua? Ja rehellisesti sanoen oma kyky tuntea empatiaa on välillä kadoksissa noissa tilanteissa, kun itketään tyhjästä. Jos näen tai ymmärrän jonkun syyn itkulle, niin silloin tunnen paljonkin empatiaa, mutta on vaikea tuntea empatiaa jos vaikka olen käymässä vessassa enkä siksi ehdi antamaan loppuneen piirustuspaperin tilalle heti uutta vaan vasta muutaman minuutin päästä, niin siitä tulee itku. Se alkaa väsyttää, siis minua kun tuntuu että kaikesta tyhjästä itketään. Ap
No voi v%%u ap, lapsi ei itke tyhjästä. Sulla on vielä paljon opittavaa tunnesäätelystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voisiko lapsen osallistaa keskusteluun? Kysyä, mitä mieltä hän on? Muuttuuko lapsi näkymättömäksi ja olemattomaksi, kun isä on paikalla? Muuttuuko oma käytöksesi, menetkö jotenkin eri taajuudelle? Miehen eli koiraan jatkuva huomiohan ei ole kädellisille luonnollista, ja lapsi voi kokea tämän uhkaavana. Omakin käytöksesi saattaa muuttua lapsen mielestä pelottavaksi miehen läsnäollessa
Kuulostaa myös oudolta tuo, miten määrittelet, "ettei lapsella ole oikeaa hätää". Lapsilla on hyvin erilaiset tarpeet, kuin aikuisilla, eikä aikuinen voi määritellä heidän kokemiaan asioita turhiksi. Tuosta "ei saanut jotain arkista pikkujuttua sillä sekunnilla ja alkoi itkemään" herää lähinnä kysymys, miten ilmaisit sen, ettei saa. Millainen tunnelma ja äänensävy sinulla tuossa tilanteessa oli
Liian moni lapsi elää omassa perheessään pelossa ja altistuu vanhemman dominanssille, kun tosiasiassa vanhemman pitäisi olla lapselle turva ja rav
Se isän kanssa puhuminen oli vain yksi esimerkki muiden joukossa. Yhtä hyvin kyseessä voi olla se kun teen hetken iltapalaa, käyn vessassa, pesen hampaita jne. Ei kannata keittiöpsykologisoida isän kanssa puhumista liikaa. Ap
Vierailija kirjoitti:
4-7v on aika iso ikähaitari, ottaen huomioon kuinka nopeilla rykäyksillä lapsi kehittyy. 4-vuotiaan kanssa lähtisin siitä, että ei todennäköisesti itke "tyhjästä" (on väsynyt, pitkäksi venynyt ruokailuväli jne.)
Muutoin sainoisin "odota hetki" tai "tule tähän odottamaan hetki" ja ottaisin lapsen kosketuskontaktiin. Puhuisin aikuisten asian ja sen jälkeen keskittyisin lapsen asiaan. Pitäisin huolen, että en lapsen seurassa itse puhu muiden päälle ja käyttäydy kuin ääliö jos en saa välittömästi huomiota esim. mieheltäni. Lapset mallioppii aikuisilta!
Kun lapsi oppii luottamaan siihen, että pienen odotuksen jälkeen tulee ihan oikeasti hänen vuoronsa, niin kitiseminen/itkeminen jää pikkuhiljaa pois.
Mutta jos toistuvasti on kaaosta ja"ole hiljaa/mulla ei ole nyt aikaa" niin onneksi olkoon, väninää, kitinää, itkua on luvassa jatkossakin.
Omaan puhetapaan kannattaa kiinnittää huomiota. Meillä lapsilla tulee isänsä kanssa paljon useammin harmistuksia kuin minulla, vaikka tehtäisiin samoja asioita.
Mies usein toteaa tai jopa tiuskahtaa, että "ei nyt" tms. Kun minä taas sanon esimerkiksi "Tiedän, että sinun on nälkä, ruokaa tulee ihan kohta, odota viisi minuuttia." Sama tilanne, mutta eri lähestymistapa ja lapsi tietenkin reagoi täysin eri tavalla. (Tai myös aikuinen reagoisi.) Ja sitten mies ihmettelee, miksi lapset huutavat hänen kanssaan enemmän "turhasta".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voisiko lapsen osallistaa keskusteluun? Kysyä, mitä mieltä hän on? Muuttuuko lapsi näkymättömäksi ja olemattomaksi, kun isä on paikalla? Muuttuuko oma käytöksesi, menetkö jotenkin eri taajuudelle? Miehen eli koiraan jatkuva huomiohan ei ole kädellisille luonnollista, ja lapsi voi kokea tämän uhkaavana. Omakin käytöksesi saattaa muuttua lapsen mielestä pelottavaksi miehen läsnäollessa
Kuulostaa myös oudolta tuo, miten määrittelet, "ettei lapsella ole oikeaa hätää". Lapsilla on hyvin erilaiset tarpeet, kuin aikuisilla, eikä aikuinen voi määritellä heidän kokemiaan asioita turhiksi. Tuosta "ei saanut jotain arkista pikkujuttua sillä sekunnilla ja alkoi itkemään" herää lähinnä kysymys, miten ilmaisit sen, ettei saa. Millainen tunnelma ja äänensävy sinulla tuossa tilanteessa oli
Liian moni lapsi elää omassa perheessään pelossa ja altistuu vanhemman dominanssille, kun tosiasiassa vanhemman pitäisi olla lapselle turva ja rav
Määrittelen että lapsella ei ole oikeaa hätää, jos hänelle tulee itku siitä ettei saa vessassakäyntini vuoksi piirustuspaperia heti vaan vasta kun pääsen antamaan, koska minusta siinä ei voi olla oikeaa hätää, enintään harmi siitä että joutuu hetken odottamaan vuoroaan. Miten lapsella olisi tuossa oikea hätä? Ap
Lopeta nyt ensin tuo 'tyhjästä' hokeminen. Ärsyttävää se kitinä on, mutta siihen on aina joku syy taustalla. Kuten olet itsekin jo todennut, huomion tarve, malttamattomuus yms. Olet selittänytkin, että kuinka kauan täytyy odottaa. Hoida tuo lapsen kitinään reagoiminen heti, mutta venyttämättä asiaa. Siis vastaa lyhyesti (ehkä minuutti ei ole tarpeeksi konkreettinen määre tuon ikäiselle). Se jo auttaa itseäsi. Ja näytä sen jälkeen, että toimitaan kuten olet sanonut, ja tee se myös. Älä silti unohda mainita lapselle, että huomasit hänen yrityksensä odottaa. Vastauksistasi muille huomaan, että arvostelua ja arvottamista (sinun kriteereillä) saattaa olla useamminkin keskusteluissa. Esim tyhjästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
4-7v on aika iso ikähaitari, ottaen huomioon kuinka nopeilla rykäyksillä lapsi kehittyy. 4-vuotiaan kanssa lähtisin siitä, että ei todennäköisesti itke "tyhjästä" (on väsynyt, pitkäksi venynyt ruokailuväli jne.)
Muutoin sainoisin "odota hetki" tai "tule tähän odottamaan hetki" ja ottaisin lapsen kosketuskontaktiin. Puhuisin aikuisten asian ja sen jälkeen keskittyisin lapsen asiaan. Pitäisin huolen, että en lapsen seurassa itse puhu muiden päälle ja käyttäydy kuin ääliö jos en saa välittömästi huomiota esim. mieheltäni. Lapset mallioppii aikuisilta!
Kun lapsi oppii luottamaan siihen, että pienen odotuksen jälkeen tulee ihan oikeasti hänen vuoronsa, niin kitiseminen/itkeminen jää pikkuhiljaa pois.
Mutta jos toistuvasti on kaaosta ja"ole hiljaa/mulla ei ole nyt aikaa" niin onneksi olkoon, väninää, kitinää, itkua on luvassa jatkossakin.Omaan puhetapaa
Olen samaa mieltä kanssasi tuosta. Ja itse puhunkin samoin kuin sinä, ystävällisesti ja rauhallisesti siis ja selitän usein syyn miksi ei on ei. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No tietenkin lapsen paha mieli huomataan ja lohdutetaan. Tämä ei tarkoita, että annetaan periksi tmv. Lasta ei saa ikinä häpäistä tunteiden tuntemisesta tai näyttämisestä. Ikinä ei kukaan itke tyhjästä.
Minulla on ystävä, jota vanhemmat lapsuudessa ivasivat ylireagoinnista ja siitä, miten turhia hänen itkunaiheensa olivat. Hänellä on aikuisena ollut pitkä tie siinä, että on opetellut uskomaan omia tunteitaan ja sallimaan itselleen surun ja vihan tunteita. Pitkään hän aina kyseenalaisti, että onko hänellä nyt oikeasti syytä olla surullinen jne. Terapiassa on sitten saanut luvan kokea kuten kokee.
Sanot lapselle, että sinua taitaa nyt surettaa ja harmittaa. Haluatko jutella tai tulla syliin?
Ja btw, 4-7-vuotiaat ovat vielä tosi pieniä.
Onhan ne vielä pieniä. Eikä meillä ivata itkusta koskaan. Vaan on sanottu, että saa olla paha mie
Eikö lapsi sitten rauhoitu, kun menet tilanteeseen? Meillä ainakin vaikkapa tuollaisessa tilanteessa monesti riittää, että huikkaan sieltä vessasta, että äiti tulee kohta antamaan paperia, odota hetki. Ja jos siitä sitten seuraa itku, niin huikkaan sieltä vessasta, että ymmärrän, että harmittaa odottaa mutta äiti on nyt täällä vessassa. Ja sitten, kun olen valmis, menen hänen luokseen, otan syliin, halaan ja käydään juttu nopeasti läpi lapsentasoisesti. Tähän menee ehkä pari minuuttia. Sitten kysyn, että haetaanko sitä paperia ja homma on sillä selvä. Jos siinä menee kerralla ainakin puolikin tuntia, niin voisi olla syytä miettiä onko teillä kohtaamisessa jokin ongelma vai kokeeko lapsi kaikki tunteet niin suurina, ettei meinaa päästä niistä yli.
Eniten tuollaisia "turhia" harmistusitkuja tulee meillä ainakin silloin, kun joku tarve on jäänyt tyydyttämättä. Se voi olla ihan väsymystä, nälkää, aistien ylikuormitusta, läheisyyden kaipuuta tai muuta, mikä sitten näyttäytyy tuolla tavoin yllättävinä itkuina. Lapsi ei vaan osaa vielä kertoa, mikä se todellinen harmin syy on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No voi v%%u ap, lapsi ei itke tyhjästä. Sulla on vielä paljon opittavaa tunnesäätelystä.
Lapsettomat ja lapsista kokemattomat alanuolittaa. Älkää puuttuko asioihin mistä ette mitään ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko lapsen osallistaa keskusteluun? Kysyä, mitä mieltä hän on? Muuttuuko lapsi näkymättömäksi ja olemattomaksi, kun isä on paikalla? Muuttuuko oma käytöksesi, menetkö jotenkin eri taajuudelle? Miehen eli koiraan jatkuva huomiohan ei ole kädellisille luonnollista, ja lapsi voi kokea tämän uhkaavana. Omakin käytöksesi saattaa muuttua lapsen mielestä pelottavaksi miehen läsnäollessa
Kuulostaa myös oudolta tuo, miten määrittelet, "ettei lapsella ole oikeaa hätää". Lapsilla on hyvin erilaiset tarpeet, kuin aikuisilla, eikä aikuinen voi määritellä heidän kokemiaan asioita turhiksi. Tuosta "ei saanut jotain arkista pikkujuttua sillä sekunnilla ja alkoi itkemään" herää lähinnä kysymys, miten ilmaisit sen, ettei saa. Millainen tunnelma ja äänensävy sinulla tuossa tilanteessa oli
Liian moni lapsi elää omassa perheessään pelossa ja altistuu vanhemman dominanssille, kun tosia
Ehkä lapsesi on vain tavallista voimakkaammin asioita tunteva. Anna itkeä ja silitä vaikka samalla päätä, samalla kun jatkat muuta tekemistäsi. Annat viestin, että tunteet ovat ok, mutta ei niiden takia tarvitse koko maailman pysähtyä. Kyllä se lapsi oppii jossain kohtaa hallitsemaan niitä paremmin. Itse olin itkuherkkä pienenä, mutta kyllä jossain kohtaa opin hallitsemaan sitä, vaikka tunteellinen olen välillä yhä. Mutta en kokenut, että tuota piirrettä koskaan pidettiin lapsena huonona.
Lohdutan. Lohdutan kaksi kertaa pidempään kuin muissa tilanteissa.
Lapsi ilmaisee tarvetta lohdutukseen. Vaikka aikuisesta näyttää, turhasta syystä. Niin asia ei ole. Lapselle tulee suoda hänen tarvitsemansa aika ja huomio.
erityisherkät ovat rasittavia jo lapsena. parisuhdeiässä ne ovat ihan mahdottomia.
Vierailija kirjoitti:
No voi v%%u ap, lapsi ei itke tyhjästä. Sulla on vielä paljon opittavaa tunnesäätelystä.
Kyllä muuten itkee ihan jo tuhmuuttaan, haluaa vain ärsyttää vanhempia ja hakea huomiota.
Jätän lapsen itkemään yksin huoneeseensa ja kun loppuu niin vasta sitten suostun puhumaan hänelle, niin oppii ettei itkemällä mitään saa
No tietenkin lapsen paha mieli huomataan ja lohdutetaan. Tämä ei tarkoita, että annetaan periksi tmv. Lasta ei saa ikinä häpäistä tunteiden tuntemisesta tai näyttämisestä. Ikinä ei kukaan itke tyhjästä.
Minulla on ystävä, jota vanhemmat lapsuudessa ivasivat ylireagoinnista ja siitä, miten turhia hänen itkunaiheensa olivat. Hänellä on aikuisena ollut pitkä tie siinä, että on opetellut uskomaan omia tunteitaan ja sallimaan itselleen surun ja vihan tunteita. Pitkään hän aina kyseenalaisti, että onko hänellä nyt oikeasti syytä olla surullinen jne. Terapiassa on sitten saanut luvan kokea kuten kokee.
Sanot lapselle, että sinua taitaa nyt surettaa ja harmittaa. Haluatko jutella tai tulla syliin?
Ja btw, 4-7-vuotiaat ovat vielä tosi pieniä.