Tuntuuko sinusta että olet joutunut selviämään paljon vaikeimmista asioista kuin muut ihmiset?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osa oppii vaikeuksista, osa näkyy vaan tyhmentyvän.

Fiksu joka on kokenut oikeasti kauheita vailla omaa syytä, nauraa jollekin kurssikirjan puuttumiselle. Tyhmä jää itkemään asiaa joka olisi hoidettavissa muutamalla kympillä.

Fiksut syystä välttää noita tyhjästä marisijoita.

Ihan mielenkiinnosta, mitä esimerkiksi minun olisi pitänyt "oppia" siitä että biologiset vanhempani kuolivat kun olin lapsi? 

Että joku kirjaongelma on niin pieni harmi, ettei siihen kannata tuhlata yhtään hetkeä, vaan nauttia jokaisesta päivästä niiden läheisten kanssa jotka ovat vielä hengissä. Kun kukaan ei oikeasti tiedä, paljonko sitä hyvää on jäljellä.

Ei muuten muullakaan ollut elämässä vanhempia, mutta nyt on se perhe minkä halusin, ja hyvä olla.

Aika tunteettomaksi kävisi elämä, jos kaikkea pitäisi aina verrata vanhempieni kuolemiin, eikä mistään "pienemmistä" asioista saisi tuntea surua eikä harmistusta. Ei se elämä mene niin. Olin biologisten vanhempieni kuollessa alle kouluikäinen ja se vasta naurettavalta tuntuisikin, että vielä näin aikuisena vertaisin kaikkea kokemaani siihen ja tuntisin tunteita ihan vaan sen mukaan.

Se että olen onnellinen ja iloitsen niistä läheisistäni jotka on täällä kanssani ei mitenkään sulje pois sitä että tuntisin ilon ja onnen lisäksi myös esimerkiksi surua tai harmia tietyistä asioista. Miksi se on niin kova paikka sinulle?

Meidän perheessä on ollut 3 henkirikosta. Minun isä ja ex-mies ovat kuolleet eri aikoina henkirikoksen uhreina. Miehen veli myös menehtyi henkirikoksen uhrina. Sisko yrittänyt itsareita lukemattomia kertoja. Äiti sai aikonaan häädön kodistaan. On näissä ollut sulattelemista. Minua ovat vaan koventaneet. En kestä kaikenlaisia pikkuongelmia lainkaan. Terapiaan olisi ollut tarvetta. 10 vuotta olen nyt ollut työttömänä, ei ole varaa, täytyy selvitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on niin kamalaa että joku tuntee harmitusta jostain asiasta, lääkkeen loppuminen, väärä kirja, vaikka olisikin lapsena kokenut menetyksiä?

Mikä on hyöty siitä, että lasi on aina puoliksi tyhjä, kun se voisi olla puoliksi täynnä ja tuntua paremmalta?

Kyllä saa olla harmistunut, yksinäinen ja onneton. En vaan tajua että mitä järkeä, kun voisi olla myös iloinen ja ystävien ympäröimä, kun asenne olisi fiksumpi. 

Mistä näitä vetelet? Tässä oli kyse yksittäisten asioiden harmittamisesta. Ei siitä että lapsi olisi aina puoliksi tyhjä tai että olisi aina yksin ja onneton. Mikä sinua niin harmittaa siinä, että jotakuta harmittaa jokin asia?

Miksi minua harmittaisi? Vaikka yleisellä tasolla on varsin naurettavaa pilata elämänsä omalla negatiivisuudella, niin ei se minulta ole pois.

Joskus sitä silti yrittää näyttää että hei, voisit valita toisin ja elämäsi olisi parempaa, ihan ystävällisyyttä.

Mutta se on vaan ajatus, kukaan ei kiellä olemasta harmistunut ja yksinäinen, jos se kerran toimii. Tarjosin vaan vaihtoehtoisen suhtautumistavan, mutta ei sitä tarvitse tajuta. Voi myös syyttää vaikka kavereita, kun he eivät jaksa turhan negatiivista ihmistä tai kuunnella valitusta jostakin kurssikirjasta tai vastaavasta ihan turhasta. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä aika monistakin. Onpa kotikin menetetty vesi vahingossa täysin. Uutta vain tilalle, kyllä pankista rahaa saa kun töissä käy. On muuten hyvä olla uudessa kodissa, ei harmita.

Olette onnekkaita. Tunnen monia, joilla ollut homeasunto ja ovat menettäneet taloudellisesti kaiken. Siinä ei pankkikaan lähde rahoittamaan, kun velkaa on jo yhden talon verran. Ja toki vesivahinko voi olla ihan onnekaskin, jos vakuutus korvaa. 

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessä on ollut 3 henkirikosta. Minun isä ja ex-mies ovat kuolleet eri aikoina henkirikoksen uhreina. Miehen veli myös menehtyi henkirikoksen uhrina. Sisko yrittänyt itsareita lukemattomia kertoja. Äiti sai aikonaan häädön kodistaan. On näissä ollut sulattelemista. Minua ovat vaan koventaneet. En kestä kaikenlaisia pikkuongelmia lainkaan. Terapiaan olisi ollut tarvetta. 10 vuotta olen nyt ollut työttömänä, ei ole varaa, täytyy selvitä. 

Aikamoisissa piireissä liikutte, kun noin monta henkirikosta. Yleensähän näissä elämänkoululaiset toisiaan nuijii.

Elämäni on ollut keskimääräistä helpompaa. Olen aikuisena kärsinyt vain yksinäisyydestä, työttömyydestä, pienituloisuudesta sekä lapsena vanhempieni tietyistä luonteenvajavuuksista, lähinnä alkoholiongelmasta isän suvussa. Olen 60-vuotiaana vielä hyvinkin terve ja liikuntakykyinen ja normaalijärkinen ja onnellisesti naimisissa. En ole kärsinyt puutteesta enkä nähnyt nälkää, en juurikaan ole kokenut väkivaltaa. Tosin jossain määrin henkistä väkivaltaa kylläkin. Olen saanut elämässäni vähintäänkin kokeilla kaikkea, mistä olen joskus haaveillut. Pahempia sairastumisia tai onnettomuuksia ei ole ollut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osa oppii vaikeuksista, osa näkyy vaan tyhmentyvän.

Fiksu joka on kokenut oikeasti kauheita vailla omaa syytä, nauraa jollekin kurssikirjan puuttumiselle. Tyhmä jää itkemään asiaa joka olisi hoidettavissa muutamalla kympillä.

Fiksut syystä välttää noita tyhjästä marisijoita.

Ihan mielenkiinnosta, mitä esimerkiksi minun olisi pitänyt "oppia" siitä että biologiset vanhempani kuolivat kun olin lapsi? 

Että joku kirjaongelma on niin pieni harmi, ettei siihen kannata tuhlata yhtään hetkeä, vaan nauttia jokaisesta päivästä niiden läheisten kanssa jotka ovat vielä hengissä. Kun kukaan ei oikeasti tiedä, paljonko sitä hyvää on jäljellä.

Ei muuten muullakaan ollut elämässä vanhempia, mutta nyt on se perhe minkä halus

Nyt alat kuulostaa inceliltä, miksi mulle olisi paha paikka se,  että sinun elämäsi on huonompaa kuin se voisi olla? En tunne sinua, ja kuulostat sen verran negatiiviselta, etten välittäisi tutustua.

Mutta kaikkea hyvää sinulle ihan oikeasti, omapa on elämäsi, eikä minulta pois millään lailla. Mutta jos koet (kuten se kirjavalittaja) että olet yksinäinen kun muut ei jaksa kuunnella rankkoja kokemuksiasi (todellisia tai paisuteltuja), niin ehkä tässä on se syy, negatiivinen asenne.

Asennetta voi korjata jos tiedostaa ja haluaa muutosta, mutta älä ihmeessä minun takiani, kun kerran kaikki on hyvin juuri näin.

Mutta mä en jaksa tästä enempää, ne jotka tajuaa tajusi jo, ja ne jotka ei, eivät ole mun ongelma. Hyvää kesää ihan  kaikille!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessä on ollut 3 henkirikosta. Minun isä ja ex-mies ovat kuolleet eri aikoina henkirikoksen uhreina. Miehen veli myös menehtyi henkirikoksen uhrina. Sisko yrittänyt itsareita lukemattomia kertoja. Äiti sai aikonaan häädön kodistaan. On näissä ollut sulattelemista. Minua ovat vaan koventaneet. En kestä kaikenlaisia pikkuongelmia lainkaan. Terapiaan olisi ollut tarvetta. 10 vuotta olen nyt ollut työttömänä, ei ole varaa, täytyy selvitä. 

 

Aikamoisissa piireissä liikutte, kun noin monta henkirikosta. Yleensähän näissä elämänkoululaiset toisiaan nuijii.

Niin. mutta kun ei liikuta. Vanhin tapaus oli isän lapsuuden kotipirtissä 40 vuotta sitten. Ex- miehen tap_poi ihan vaan kaveri. Miehen veli erehtyi tuntemattomien seuraan. Aika moisia sattumia. Tosiaan tapahtumat sijoituu 3 eri vuosikymmenelle. Ihan olemme tavallsia kunnon kansalaisia itse, vaikkei uskoisi itsekään. 

Vierailija kirjoitti:

Osalla on heikko kyky kestää vastoinkäymisiä. Toisia vastoinkäymiset vahvistaa siten, että osaavat seuraavalla kerralla taas paremmin talsia ne läpi. Osaavat olla itselleen psykologeja. Heillä on ns. luonteen lujuutta.

Varakkaasta perheestä oleva hemmoteltu tuttavani oli kriisissä, koska vanhempansa olivat uhanneet lopettaa kuukausirahan maksamisen. Ja kyse siis lähes keski-ikäisestä ihmisestä. Tuijotin silmät pyöreinä hänen itkuaan ja kriiseilyään. Hän ei mielessään osannut ratkaista asiaa esimerkiksi suunnitella töiden hakemista tai shoppailun ja matkustelun lopettamista. Vaan jumitti asiassa kuin pieni lapsi.

Kun taas eräs ystäväni on hyvin vahva henkisesti, selviytyjä jolla on kyky psyykata itseään. On kaikesta karuudesta huolimatta (mm. seks.hyväksikäyttö) selvinnyt voittajana. 

Mutta olet sitä mieltä, että molempien vastoinkäymiset on samaa tasoa, mutta toinen oli vain vahvempi henkisesti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on niin kamalaa että joku tuntee harmitusta jostain asiasta, lääkkeen loppuminen, väärä kirja, vaikka olisikin lapsena kokenut menetyksiä?

Mikä on hyöty siitä, että lasi on aina puoliksi tyhjä, kun se voisi olla puoliksi täynnä ja tuntua paremmalta?

Kyllä saa olla harmistunut, yksinäinen ja onneton. En vaan tajua että mitä järkeä, kun voisi olla myös iloinen ja ystävien ympäröimä, kun asenne olisi fiksumpi. 

Mistä näitä vetelet? Tässä oli kyse yksittäisten asioiden harmittamisesta. Ei siitä että lapsi olisi aina puoliksi tyhjä tai että olisi aina yksin ja onneton. Mikä sinua niin harmittaa siinä, että jotakuta harmittaa jokin asia?

Miksi minua harmittaisi? Vaikka yleisellä tasolla on varsin naurettavaa pilata elämänsä omalla negatiivisuudella, niin ei se minulta ole pois.

Joskus sitä silti yrittää näyttää että hei, voisit valita toisin ja elämäsi olisi parempaa, ihan ystävällisyyttä.

Mutta se on vaan ajatus, kukaan ei kiellä olemasta harmistunut ja yksinäinen, jos se kerran toimii. Tarjosin vaan vaihtoehtoisen suhtautumistavan, mutta ei sitä tarvitse tajuta. Voi myös syyttää vaikka kavereita, kun he eivät jaksa turhan negatiivista ihmistä tai kuunnella valitusta jostakin kurssikirjasta tai vastaavasta ihan turhasta. 

No kovasti näyttää harmittavan kirjoitustesi perusteella. Kukaan kun ei ole pilannut elämäänsä negatiivisuudella.

Onneksi omissa kaveripiireissäni ei ole tuollaista ongelmienvertailukerhoa, missä jokainen negatiivinen asia tai vaikeus yritetään pakottaa positiiviseksi vetoamalla siihen että itsellä tai jollain muulla voi olla muitakin vaikeuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osa oppii vaikeuksista, osa näkyy vaan tyhmentyvän.

Fiksu joka on kokenut oikeasti kauheita vailla omaa syytä, nauraa jollekin kurssikirjan puuttumiselle. Tyhmä jää itkemään asiaa joka olisi hoidettavissa muutamalla kympillä.

Fiksut syystä välttää noita tyhjästä marisijoita.

Ihan mielenkiinnosta, mitä esimerkiksi minun olisi pitänyt "oppia" siitä että biologiset vanhempani kuolivat kun olin lapsi? 

Että joku kirjaongelma on niin pieni harmi, ettei siihen kannata tuhlata yhtään hetkeä, vaan nauttia jokaisesta päivästä niiden läheisten kanssa jotka ovat vielä hengissä. Kun kukaan ei oikeasti tiedä, paljonko sitä hyvää on jäljellä.

Ei muuten muullakaan ollut eläm

Lainauksesi ei ole onnistunut, joten tästä ei edes näe, että ketä olet lainannut. Tässä ketjussa ainoa negatiivinen valittaja olet ollut sinä itse. Kukaan ei ole myöskään kaivannut neuvojasi "huonoon" elämään. 

Pitäisiköhän minun kieltää lastani enää itkemästä parhaan kaverinsa muuton vuoksi, kun lapseni isä on kuollut vuosia sitten? Lapsi siis sai eilen kuulla kaverinsa muuttavan toiselle paikkakunnalle ja on ollut eilen ja tänään surullinen siitä, eilen itkikin. 

Vierailija kirjoitti:

Pitäisiköhän minun kieltää lastani enää itkemästä parhaan kaverinsa muuton vuoksi, kun lapseni isä on kuollut vuosia sitten? Lapsi siis sai eilen kuulla kaverinsa muuttavan toiselle paikkakunnalle ja on ollut eilen ja tänään surullinen siitä, eilen itkikin. 

Mitäs jos kannustat lastasi, että ei se kaveri mihinkään maailmasta ole kadonnut, ja nuoruudessa kuuluukin jokaisen lähteä etsimään omaa tietään.

Vierailija kirjoitti:

Pitäisiköhän minun kieltää lastani enää itkemästä parhaan kaverinsa muuton vuoksi, kun lapseni isä on kuollut vuosia sitten? Lapsi siis sai eilen kuulla kaverinsa muuttavan toiselle paikkakunnalle ja on ollut eilen ja tänään surullinen siitä, eilen itkikin. 

Kannattaa, ettei lapsi vaan saa väärää kuvaa siitä miten on sopivaa ilmaista tunteitaan kotona. Kannattaa myös muistuttaa miten paljon kauheampi asia isän kuolema oli ja enemmän kyyneleitä sille isän kuolemalle nyt ainakin.

Mulla on päinvastoin, tuntuu että elämä on ollut helppoa ilman isompia vastoinkäymisiä. Ei ole ollut fyysistä tai henkistä sairautta, lapsuus oli tavallinrn ja hyvä, en ole ollut päivääkään työttömänä, vanhemmat ovat eläneet vanhoiksi suht terveinä ja olen voinut toteuttaa unelmiani. 

Lapsuudesta löytyy alkoholisti vanhempana, väkivaltaa kaikissa sen muodoissa (saajana ja sivustakatsojana), vanhemman kuolema ollessani vielä hyvin nuori lapsi ja rankka koulukiusaus koko peruskoulun ajalta. Näistä kaikista selvisin nelikymppiseksi asti ihan ok, kunnes tuli tapahtumasarja, joka ns. katkaisi kamelin selän.

Ihmiset eivät tiedä historiaani ja sain kuulla paljon sitä, että miten muka nuo asiat voivat romahduttaa ihmisen totaalisesti. No ehkä en olisikaan romahtanut, ellei samaan aikaan olisi menneisyys palannut nykyisyyteen painajaisten ja takaumien johdolla. Koskaan ei voi tietää mitä kaikkea muuta siellä taustalla on, joten se kannattaa pitää mielessä, kun tekee mieli arvostella muita.

Ja elämä ei ole kilpailu (eikä traumat) mutta jotenkin laskisin itseni siihen joukkoon, jolla on sattunut elämän kolhuja hieman enemmän kuin monella muulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä siitä harmituksesta hyötyy? Tekeekö se iloiseksi, auttaako eteenpäin elämän tavoitteissa?

Vaikeudet opettavat suhteellisuudentajua, ne laittavat pikku harmitukset juuri siihen normaalin elämän ilmiöihin, joiden takia ei kannata päiväänsä pilata pätkääkään. 

Tajuan hyvin, että jostakin kirjasta draamailevaa ihmistä on raskas kuunnella, jos itsellä on samaan aikaan joku oikea ongelma. 

Tunteista ja niiden tunnistamisesta on valtavasti hyötyä, ihan tutkittua sellaista. Tunteiden patoamisesta taas haittaa. 

Mistä pataomisesta? Ei ole patoamista tajuta, ettei joku kirja nyt vaan ole draamailun arvoinen. Etenkin kun se draamailu on jo ajanut ihmisiä kauemmaksi, mikä viittaa siihen että on raskasta seuraa,  kaikkine valituksineen.

Saa valittaa ja olla negat

No, itse elin 50 vuotta tuolla opettamallasi tavalla, koska pienestä asti aivopestiin siihen. Nyt sitten olen työkyvytön ja tunne-elämä täysin patoutunut ja solmussa ja tajuan, että olen sulkenut silmäni sellaisilta asioilta, joita olisi pitänyt oikeasti harmitella ja siitä on ollut minulle monenlaista haittaa, että olen aivopessyt itseni olemaan tyytyväinen tyhjään ja olla valittamatta ja harmittelematta ja uskonut aina parempaan huomiseen. Enää en usko. Sori siitä. Toivon kyllä. 

Vierailija kirjoitti:

Ei koska en voi tietää muiden ongelmista

Monet ongelmat näkyvät myös päälle päin, erot, itsemurhat, skitsot, alkoholismi, köyhyys, jne. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on päinvastoin, tuntuu että elämä on ollut helppoa ilman isompia vastoinkäymisiä. Ei ole ollut fyysistä tai henkistä sairautta, lapsuus oli tavallinrn ja hyvä, en ole ollut päivääkään työttömänä, vanhemmat ovat eläneet vanhoiksi suht terveinä ja olen voinut toteuttaa unelmiani. 

Kiva

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudesta löytyy alkoholisti vanhempana, väkivaltaa kaikissa sen muodoissa (saajana ja sivustakatsojana), vanhemman kuolema ollessani vielä hyvin nuori lapsi ja rankka koulukiusaus koko peruskoulun ajalta. Näistä kaikista selvisin nelikymppiseksi asti ihan ok, kunnes tuli tapahtumasarja, joka ns. katkaisi kamelin selän.

Ihmiset eivät tiedä historiaani ja sain kuulla paljon sitä, että miten muka nuo asiat voivat romahduttaa ihmisen totaalisesti. No ehkä en olisikaan romahtanut, ellei samaan aikaan olisi menneisyys palannut nykyisyyteen painajaisten ja takaumien johdolla. Koskaan ei voi tietää mitä kaikkea muuta siellä taustalla on, joten se kannattaa pitää mielessä, kun tekee mieli arvostella muita.

Ja elämä ei ole kilpailu (eikä traumat) mutta jotenkin laskisin itseni siihen joukkoon, jolla on sattunut elämän kolhuja hieman enemmän kuin monella muulla.

Niinpä. Itsekin selvisin keski-ikäiseksi ja luulin selvinneeni kaikista traumoista voittajana, mutta niin vaan romahti sitten kaikki kerralla kasaan.