Työssäni tapaan psyykkisesti häiriintyneitä potilaita ja täytyy sanoa

Arvaa, että kyse on aina monien asioiden summasta. En kaikesta sentään äitiäni syytä, mutta olen entistä enemmän sitä mieltä, että varhaislapsuus on erittäin tärkeää aikaa. Väheksymättä kuitenkaan yhtään murrosikääkään.



Omat lapseni elävän nyt juuri sitä ikää, jonka yritän tarjota heille mahdollisimman turvallisena ja lämpimänä ja toivon että onnistun siinä erittäin hyvin. Ainakin teen asioita, joita en muista omien vanhempieni kanssa tehneeni.



Uskon että kehittyneet lääkkeet mahdollistavat monelle lapselle onnellisemman ja turvallisemman lapsuuden. Vanhemmat saadaan kuntoon, eikä lasten tarvitse elää masennuksen ja ahdistuksen ilmapiirissä.

Lapsihan kasvaa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa - lapsen minäkuva muotoutuu sen mukaan, mitä hänen lähipiirinsä hänesta ajattelee ja miten se häneen asennoituu. Lapsen minuus ei kasva tyhjiössä tai itkseen. Siten itsetunto, lapsen käsitys omasta arvosta ja hyvyydestä/pahuudesta, identiteetti muotoutuvat sen perusteella, miten lähipiiri häntä kohtelee. Pienellä lapsella tämä lähipiiri on koti ja siellä asuvat ihmiset.



Jostain syystä joka toisen suomalaisen lapsen minäkuva on negatiivinen. Ei ihme, että viidesosa lapsista voi huonosti ja tarvitsisi mielenterveyspalveluita.

Olen 40 vee ja kannan sitä toki mukanani, en kuitenkaan ole mielenterveysongelmainen. Omalle lapselleni yritän olla mahdollisuuksieni mukaan paras mahdollinen äiti, epäilen silti että sille temperamenttikimpulle ei mikään tule riittämään.

usein se isä on poissa tai ei muuten ota vastuuta arjesta, jolloin sen oikeasti läsnäolevan aikuisen suhde lapseen määrittää pitkälle. Ne jotka alkavat naisia vihaamaan, voisivat samalla vihata myös niitä poissaolevia isiä.



Minun mieheni perusturvallisuus on järkkynyt syvästi lapsena juopon isän takia (ja äiti oli hieman hissukka, ei antanut sitä vahvan ja turvallisen aikuisen läsnäoloa, jota isäni olisi tarvinnut). Tämä perusturvallisuuden tunteen puuttuminen vaikuttaa edelleenkin hyvin syvällä, vaikka mieheni osaa analysoida ja hoitaa itseään tältä osin. Jotain näyttää kuitenkin menneen peruuttamattomasti rikki...



Ilmeisesti miehen isän 'traumat' taas juontuvat kylmästä ja tyrannimaisesta äidistä. Yritämme tätä tunnevammaisuuden ja negatiivisuuden kierrettä sitten katkaista meidän lasten kohdalla...

"(ja äiti oli hieman hissukka, ei antanut sitä vahvan ja turvallisen aikuisen läsnäoloa, jota isäni olisi tarvinnut)"



tarkoitin tietenkin "mieheni olisi tarvinnut"

että valtaosan äitisuhde on huono tai siihen liittyy heillä kritisoitavaa. Pistäkää mammat tärkeysjärjestyksenne kuntoon ja hellikää lapsianne, ettei hoitohenkilökunnan tarvitse teidän jälkiänne korjata montaa kymmentä vuotta!

nekö sitten ei ole huonoja? Luulisi kuitenkin että todennäköisemmin olisi huono isäsuhde kuin äitisuhde..

Jos se huono isäsuhde ei niin vaikutakaan.

Ei tosiaan tarvitse kaivaa, äitisuhde on heidän ilmoittamansa ensisijainen syy ongelmiinsa. Olen kuullut tuhat ja yksi kertaa kommentit

"Äiti on kylmä" "En luota äitiini" "En halua puhua äidilleni" "Meillä on äidin kanssa aina ollut huono suhde" jnejne.

Vaikuitaisi siltä, että teet töitä nuorten parissa. Pitää muistaa, että irtautuminen ja vanhempien kritisoiminen osaltaan myös kuuluu nuoren psyykkiseen kasvuun.

Ei tosiaan tarvitse kaivaa, äitisuhde on heidän ilmoittamansa ensisijainen syy ongelmiinsa. Olen kuullut tuhat ja yksi kertaa kommentit

"Äiti on kylmä" "En luota äitiini" "En halua puhua äidilleni" "Meillä on äidin kanssa aina ollut huono suhde" jnejne.

Voi olla että äiti on vuosien saatossa tullut kylmäksi jopa kyyniseksi ja toivo on hiipunut kun lapsen pahaolo syö ja syö. Ehkä sitten lopulta tullut riitakin tai äiti on joutunut puhumaan lapselleen pehmoisia että hänet saadaan esim. hoitoon.

Ei elämä ole noin mustavalkoista, vaikka olisihan se helppoa syyllistää äidit ja isät jne. Siitä mitä nämä vanhemmat tai äiti arjessa on joutunut kokemaan kestämään, jää monesti vähemmälle ehkä jopa huomioimatta. Niin voisi tulla ymmärrystä lisää. Syyttäminen on helppoa ja kukapa sen parempi kohde kuin äiti, tärkeä ihminen kun on.

Monta on tarinaa ja yleistäminen on turhaa leimaamista.

Ei tosiaan tarvitse kaivaa, äitisuhde on heidän ilmoittamansa ensisijainen syy ongelmiinsa. Olen kuullut tuhat ja yksi kertaa kommentit

"Äiti on kylmä" "En luota äitiini" "En halua puhua äidilleni" "Meillä on äidin kanssa aina ollut huono suhde" jnejne.

Voi olla että äiti on vuosien saatossa tullut kylmäksi jopa kyyniseksi ja toivo on hiipunut kun lapsen pahaolo syö ja syö. Ehkä sitten lopulta tullut riitakin tai äiti on joutunut puhumaan lapselleen pehmoisia että hänet saadaan esim. hoitoon.

Ei elämä ole noin mustavalkoista, vaikka olisihan se helppoa syyllistää äidit ja isät jne. Siitä mitä nämä vanhemmat tai äiti arjessa on joutunut kokemaan kestämään, jää monesti vähemmälle ehkä jopa huomioimatta. Niin voisi tulla ymmärrystä lisää. Syyttäminen on helppoa ja kukapa sen parempi kohde kuin äiti, tärkeä ihminen kun on.

Monta on tarinaa ja yleistäminen on turhaa leimaamista.

tasapainoton henkilö usein syyttää äitiä kaikista ylitsepääsemättömistä vääryyksistään. Oli äiti sitten tehnyt niin tai näin.



Sitä en kiistä etteikö lapsuudenkoti olisi helposti se huonon perustan lähde, mutta aina ei näin ole.



Sitä en väheksy; rakastakaa ja halikaa niitä pieniänne. Sitä ne kaipaavat ihan isoiksi asti vaikka välillä muuta esittävät murrosiänkin myllerrellessä.

Ja vankilat ovat täynnä isättömiä miehiä. Joko niin että isä ei ole ikinä ollut kuvioissa tai sitten niin että ei ollut oikeasti läsnä pojan kasvaessa.

ja olen kyllä olut aika pihalla. En ole mitenkään virallisesti mt-ongelmainen mutta kyllä olen saanut poimia itseni sirpaleita maailmalta. Niin hajalla olen ollut, Ja olen edelleen.... Tuskin koskaan olen ihan täysin ehjä.

jos tiedostaa lapsuudenkotinsa vaikutuksen, se on syyttämistä. Minä tunnistan ongelmieni alkujuuret a) temperamenttini ja b) lapsuudenkotini aiheuttamaksi yhdistelmäksi. Enkä syytä ketään. Siellä yritti tehdä parhaansa kaksi ihmistä, joilla ei ollut kovin häävit eväät itselläänkään. Se että tiedostan ja tunnistan johtaa siihen, että sukupolvien puutteellisen vanhemmuuden ketju katkeaa tähän.

Mutta nämä ovat kuitenkin miellyttävämpiä ja psyykkisesti tasapainoisempia ihmisiä, kuin av:llä lasten kotihoitoa puolustavat.

Oma äitini on aivan loistava ja hänen avullaan jaksan aina vaan. Sensijaan anoppi on julmuudellaan ajanut minut totaaliseen uupumukseen. Siitä ja monesta muusta olen noussut äitini avulla.



Suurin ja hartain toiveeni onkin, etten aiheuttaisi lapsilleni asioita, joita joutuisivat setvimään terapiassa.

äiti-lapsi suhteesta. Toisaalta, jos uupuu työhön ja on pitkäaikaissairaat lapset, niin vikaa on tuskin haettava häiriintyneestä varhaislapsuudesta.

Minulla ei ole mitään syytä epäillä, etteikö äitini minua rakastaisi ja ettenkö olisi ollut odotettu ja toivottu lapsi.



Äitini vain ei erota omia tunteitaan muiden tunteista ja jos joku asia ei mene niin kuin hän toivoi tai kuvitteli, hän heittäytyy marttyyriksi. Miten moneen kertaan olenkaan kuullut lauseen "kun sinulle ei mikään riitä!" Usein kyseessä on sellainen asia, mitä en ole edes pyytänyt ja kun en ole tästä minulle täysin tarpeettomasta asiasta ylitsevuotavan kiitollinen, hän loukkaantuu.

Äiti voi olla huono, vaikka rakastaisi ja hoitaisi

Äidillä ei ole itsellään juuri minkäänlaisia psykologisia taitoja selvitä elämästä, mutta rakkautta ei ole puuttunut. Onneksi on sentään rakkaus, koska muuten minulla menisi todennäköisesti aivan helvetin huonosti sen sijaan että menee vain melko lailla huonosti. Ihan kaikki taidot olen joutunut elämässä opettelemaan itse ja vaikeimman kautta, alkaen tunteiden kokemisesta. Niitä ei kotona saanut olla, ettei jatkuvasti ihan kaikesta panikoiva äiti olisi panikoinut vielä lisää.

että valtaosan äitisuhde on huono tai siihen liittyy heillä kritisoitavaa.

Jokaiseen lapsuuteen liittyy traumoja. Symbioosisuhteesta ei voi kasvaa omaksi persoonaksi ilman irtaantumista, joka jo sinällään on traumaattista. Sellaista elämä on :)

tässä ketjussa. Ap on täysin oikeassa! Itse olen käynyt työni puolesta terapiassa jokusen vuoden sekä nähnyt paljon ihmisiä läpikäymässä asioita. Hyvin pienellä määrällä on mitään varsinaista patologista mielisaurautta. Suurin osa on masentunut, ahdistunut yms. Ja suurin syy tälle on se ettei siellä lapsuudenperheessä ole kelvannut, saanut vanhempien aikaa, rakkautta tms. Kun oma tahto on herännyt jompikumpi vanhemmista on sen tavalla tai toisella (hyinkin hienovireisestikin) murjonut. Valtavalla osalla suomalaisista on syvä arvottomuuden tunne jonka pääsyy on se etteivät he ole kelanneet vanhemmilleen sellaisina kuin olivat- johtuen tietysti vanhempien omista arvottomuudetn tms tunteista. Ja siinä ei mikään suoritus, pohtimine tms auta. Ainoa keino on kaivaa esiin nämä tunteet ja saada ne purettua terapiassa. Käsittämätöntä ihmisten aliarvostamista, tuomitsemista ja leimaamista tämäkin ketju. Joka ainoa joka on näin toiminut voi olla lähes varma ettei se oma suhde vanhempiin ole ollut kunnossa. Ja vastaus löytyy tasan sieltä missä vaurio on syntynyt. Toki voi tahtoa ja yrittää ja sinnitellä, muttei se mitään paranna. Ja niinhän suuri osa tänä päivänä tekeekin, kukin tavallaan ja purkaa sitten esim täällä aivan käsittämätöntä haisevaa tunkiotaan toisten niskaan.