Työssäni tapaan psyykkisesti häiriintyneitä potilaita ja täytyy sanoa

kun palstan kirjoituksia lukee, aika harvalla täälläkään olisi tilanne niin, etteikö mitään kritisoitavaa olisi äitiä kohtaan. Eli kun ihminen on terapiassa ja oikein kaivamalla kaivetaan, niin kyllähän siellä tuppaa tulemaan esille yhtä sun toista (vaikkei olisi pahemmin psyykkisesti häiriintynytkään).



Tuskinpa kukaan ehdoin tahdoin ja tahallaan kasvattaa lapsestaan psyykkisesti sairasta.

Tähän ketjuun ei kukaan tule imoittautumaan. Koska av-mammahan tekee kaiken oikein lapsensa suhteen!

äitisuhde ole huono. Eikä ole koskaan ollutkaan. Ja minulla ei ole koskaan ollut mitään psyykkisiä ongelmia.

ainoastaan psykiatrisessa hoidossa käytettävistä täysin vanhentuneista menetelmistä.

Mutta ap sanoikin, että TAI siihen liittyy kritisoitavaa. Yleensä naisilla tuppaa liittymään. Jos suurempia kriisejä ei ole, niin sitten tilitetään, miten katkeraa oli, kun äiti ei lapsena antanut ottaa koiraa...

No joo.... Siis olen aivan samaa mieltä ap:n kanssa siinä, että monesta me äidit olemme vastuussa. Mutta en ihan yhdy siihenkään psykologiseen äärikatsantoon, että likipitäen kaikista aikuisiän psyykkisistä kriiseistä voi syyttää aina jotakuta muuta, varsinkin äitiä.

Ja joka tapauksessa on aika hedelmätöntä kehottaa äitejä kasvattamaan lapsensa paremmin. Se taito olla Hyvä Äiti kun ei pelkästä kehotuksesta kerry, koska joka tapauksessa useimmat äidit pyrkivät muutoinkin olemaan hyviä äitejä.

äitisuhde ole huono. Eikä ole koskaan ollutkaan. Ja minulla ei ole koskaan ollut mitään psyykkisiä ongelmia.

että on monia psyykkisiä sairauksia, joiden syntyyn äitisuhde ei vaikuta millään lailla...

Ei tosiaan tarvitse kaivaa, äitisuhde on heidän ilmoittamansa ensisijainen syy ongelmiinsa. Olen kuullut tuhat ja yksi kertaa kommentit



"Äiti on kylmä" "En luota äitiini" "En halua puhua äidilleni" "Meillä on äidin kanssa aina ollut huono suhde" jnejne.

Äitini on kuitenkin ihanin maailmassa ja auttaa ja tukee meitä lapsia kaikin tavoin. Siskoni saattaa esim. syyttää kun äiti ei pidä häneen yhteyttä. Äitini kyllä yrittää soittaa hänelle, mutta siskolla on melkein aina kännykkä kiinni. Ja kyllä äiti hänen luonaan käykin. Psyykkisesti sairailla on vain niin paha olo, että jostain se syypää pitää löytää siihen.

psyykkisesti häiriintyneitä ja saattavat siksi elää omissa harhakuvitelmissaan - myös äitisuhteensa nähden.

Eikö siellä hoitolaitoksessa kannattaisi keskittyä etsimään keinoa selvitä tilanteesta sen sijaan että vatvottaisiin jotain ihme äitisuhteita, mitä se auttaa potilaan toipumista? Eikö ongelmiin pitäisi löytää ratkaisu eikä vaan pohtia sitä, miksi ne ovat syntyneet??

Haluaisin itse mt-ongelmaisena muistuttaa teitä "normaaleja" että mekin olemme ihmisiä, osa meistä on vieläpä älykkäämpiä kuin keskivertokansalaiset. Me emme "elä harhakuvitelmissamme", paitsi jos sairastamme esim. skitsofreniaa ja/tai olemme psykoosissa. Sairauksiimme ei ole aina hoitokeinoa, oman sairauteni kohdalla kyse on identiteetin keskenjääneestä kehityksestä ym. eikä sitä lääkkeillä korjata. Itsemurhaprosentit ovat joissakin sairauksissa jopa yli 10% luokkaa.

mutta asenteesi mt-ammattilaisena on mielestäni jotenkin ylireipas ja jopa syyllistävä. Toivottavasti et kannusta potilaitasi samantyyppisesti tuosta vain käärimään hihansa ja laittamaan asiat kuntoon, jotta ammattikuntasi työmäärä helpottuisi.



Ihminen ei ole kone, eikä ulkopuolelta törkätyllä hyvää tarkoittavalla kehotuksella ala elämään niin kuin viisainta ja parasta olisi.



Äidin merkityksestä lapsen itsetunnolle ja mielenterveydelle emme ole varmaan eri mieltä, tyylisi oli vain hiukan hm... ylhäältä päin saneleva.

Terapiassa yritettiin kaivaa sieltä kaikki mahdollinen paska irti, mutta ei löytynyt.

Minun sairauteni on tulosta lapsuudesta, jolloin äitini laiminlöi minua

Haluaisin itse mt-ongelmaisena muistuttaa teitä "normaaleja" että mekin olemme ihmisiä, osa meistä on vieläpä älykkäämpiä kuin keskivertokansalaiset. Me emme "elä harhakuvitelmissamme", paitsi jos sairastamme esim. skitsofreniaa ja/tai olemme psykoosissa. Sairauksiimme ei ole aina hoitokeinoa, oman sairauteni kohdalla kyse on identiteetin keskenjääneestä kehityksestä ym. eikä sitä lääkkeillä korjata. Itsemurhaprosentit ovat joissakin sairauksissa jopa yli 10% luokkaa.

Olkoon tämä päivä kaunis ja valoisa elämässäsi (pilvisestä syyssäästä huolimatta)!

että maailmankuva ja omat ajatusrakennelmat vääristyy aika pahasti esim. vakavassa masennustilassa.

Me emme "elä harhakuvitelmissamme", paitsi jos sairastamme esim. skitsofreniaa ja/tai olemme psykoosissa. .

Äitiäni en koskaan ole syyttänyt, koska tiedän että hän yritti parhaansa eikä enempään pystynyt. Näen silti, mitkä asiat ovat tähän tilaani johtaneet.

Haluaisin itse mt-ongelmaisena muistuttaa teitä "normaaleja" että mekin olemme ihmisiä, osa meistä on vieläpä älykkäämpiä kuin keskivertokansalaiset. Me emme "elä harhakuvitelmissamme", paitsi jos sairastamme esim. skitsofreniaa ja/tai olemme psykoosissa. Sairauksiimme ei ole aina hoitokeinoa, oman sairauteni kohdalla kyse on identiteetin keskenjääneestä kehityksestä ym. eikä sitä lääkkeillä korjata. Itsemurhaprosentit ovat joissakin sairauksissa jopa yli 10% luokkaa.

puhuu täyttä asiaa,



Harvinaisen fiksu nainen!! Lukekaapas huolella hänen tekstinsä uudelleen!

Mutta kuten Xandrisa sanoi, että äitiään voi kaikesta syyttää. En todellakaan saanut koiraa, enkä edes keinuhevosta lapsena. Se ei kuitenkaan ole pahinta suinkaan. Olisin kaivannut hyväksyntää, rakkautta ja syliä. Äitin kärsi masennuksesta ja oli poissaoleva, syyllisti taitavasti ynnä muuta. Hän hoiti parhaansa mukaan meitä lapsia, mutta lopputulos ei ole kaksinen.

mielenterveysongelmi, joskin toivottavasti kohtuu lieviä, jotka saan kuntoon lääkityksellä kohtuu ajassa.



Oma mielipiteeni on että äitini suhtautuminen minuun ja perheeseensä lapsuudessani on yksi syy tämänhetkiseen tilanteeseen.



Syine ei tietenkään ole ainoastaan äitini vaan perheen dynamiikka, jonka loivat yhteensopimattomat tavoitteet ja haaveet vanhemmillani. Näihin yhdeistettynä huono elämänhallinta molemmilla vanhemmillani sai aikaiseksi lapsuuden kodin, joka päällisinpuolin siinä yhteisössä oli ihan OK, mutta kuitenkaan se ei tarjonnut itsetuntoa vahvistavaa ilmapiiriä. Tämä on nähtävissä kyllä lapsuuden ympäristössä muissakin, sillä ympäristö oli yksi suomen levottomimmista lähiöistä tuolloin (70-80-luku).



Itse olen varma että pystyn omille lapsilleni tarjoamaan läheisempää ilmapiiriä ja turvallisuutta.



Korostan kuitenkin sitä, että kyse ei ole ainoastaan äidistä, vaan äidin ja isän yhteensopivuudesta, joustavuudesta ja yhteisistä tavoitteista ja niiden toteuttamisesta. Vanhempien vastuu lapsista tarkoittaa siis vastuuta myös toisistaan, jotta ilmapiiri muodostuu "perhemäiseksi" ja näin äitikin antaa paremmat muistot lapsille.

muiden kirjoitusten jälkeen jää taas vähän sellainen fiilis, että hullut vaan syyttää muita ja syy on vain heissä itsessään. Ja että se siitä, unohdetaan koko juttu. Kukin syyttäköön itseään psyyken ongelmistaan.



Painin itse vuosia tämän saman kysymyksen kanssa. Että vaivaako minua ja äitiäni joku sisäänrakennettu "hulluus", joka olisi tullut esiin riippumatta olosuhteista ja vanhemmista. Äitini muut sisarukset ovat kaikki vähän tuhhantarkkoja (äidin omin sanoin), mutta muuten suht. normaaleja ihmisiä. Vain oma äitini kärsii mielenterveysongelmista. Miksi juuri hän? Ja entä minä, miksi minä olen sisaruksistani se vanhin mutta heikoin. Koetin vuosien mittaa äidiltä varovaisesti kysyä kotioloista ja aina vastaus oli että kotiaisoissa ei _mitään_ vikaa. Nyt sitten keskustelin äidin kanssa jokin aika sitten ja kävi ilmi, että hänellä oli ollut pieni veli, joka kuoli 1,5 kk ikäisenä! Äiti oli tuolloin kolmen, seuraava sisarus 10-vuotias. Ja sisarussarjan äidin jälkeen seuraava syntyi kuin äiti oli 7 v. Äiti sanoi ettei hänen oma äitinsä koskaan tullut entiselleen. Ja että hän oli hiljainen - toisin sanoen masentunut - kun juuri minun äitini oli herkimmässä iässsä lapsista. Silloin ajattelin että no niin. Kuvio löytyi.

heijastuvat vielä hänen keski-ikäistenkin lapsien hyvinvointiin, niin fyysiseen kuin psyykkiseen.

Ihmisen kiintymyssuhde tyyli muovautuu ensimmäisen elinvuoden aikana ja se määrittää vahvasti ihmisen tulevaa hyvinvointia. Turvaton kiintymyssuhde nimittäin korreloi vahvasti mm, masennuksen ja ahdistuneisuuden kanssa. Kiintymyssuhde muotoutuu vuorovaikutuksessa ensisijaiseen hoitajaan, eli yleensä äitiin. Siten voi väittää, että äidin tavalla toimia ja olla lapsensa kanssa vuorovaikutuksessa on kauaskantoiset vaikutukset, myös lapsen psyykeeseen ja sen ongelmiin. Mitä nuorempana lapsella on henkinen kehitys vahingoittunut, sitä vakavammin hänen psyykeensä oireilee. Mitä nuorempi lapsi on, sitä vahvemmin suhde vanhempiin vaikuttaa hänen psyykeeseensä.