Ärsyttääkö teitäkin ihmiset jotka ei ole kokeneet mitään oikeita vastoinkäymisiä?

"Ps. Elämä on oikeasti ihanaa, vaikka se välillä paiskookin eteen silkkaa pashaa. "

Kyllä se - edelleen - ihan paskaa on. Voi sen sanoa ihan suoraan...

;)

Vierailija kirjoitti:

Et voi tietää toisen vastoinkäymisistä, kirjoittavat monet. Ja siksi ei pitäisi ärsyyntyä "turhasta" valittamisesta.

No, otetaanpa kompakti esimerkki, jossa tietoa toisen tilanteesta on puolin ja toisin. Toisella on selkäsärkyä ja hän miettii, uskaltaisiko sitä mennä röntgeniin, jos lääkäri sellaiseen määräisi. "No, onhan lapsetkin jo tehty, niin ehkä uskaltaisi", hän järkeilee. Kysaeessä mitä todennäköisimmin on huono lihaskunto, ja juuri röntgensäteet ovat ne, jotka pelottavat.

Itse olet sairastanut syövän, joka on säteilytetty tehokkaasti ja jota seurataan vuosittaisilla röntgenkuvilla.

Nyppisikö ehkä hieman itsesääli, mörköjen näkeminen ja täysin epärealistinen pelokkuus siellä, missä mitään todellista suurta uhkaa ei ole?

 . 

Nyppisi sinun tyhmyyttäs, kun et edes syöpäsairaana tajua varoa turhia röntgeneitä. Röntgen ei ole vaaratonta.

Mulla on ollut vastoinkäymisiä ja viimeisimpänä vakava sairastuminen. Kerroin sairaudestani muille vasta sairastettuani muutaman vuoden. Sain paljon yllättyneitä kommentteja, että miten olen silti ollut aina niin iloinen ja positiivinen, enkä ikinä valita mistään. Ehkä se on peruspositiivinen luonteeni. En jää vellomaan murheisiini vaan menen eteenpäin. Kukaan ei voi tietää, mitä joku on käynyt läpi. 

Itselläni on yksi tuttu, joka on katkeroitunut ja vihainen kaikille. Hän on juuri noita, joiden mielestä kaikkien muiden asiat ovat hyvin ja kaikki muut valittavat vain pikkuasioista. Hän velloo menneisyydessä ja on jotenkin luovuttanut. Mukava ihminen muuten, mutta on vain tosi raskasta seuraa. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ollut vastoinkäymisiä ja viimeisimpänä vakava sairastuminen. Kerroin sairaudestani muille vasta sairastettuani muutaman vuoden. Sain paljon yllättyneitä kommentteja, että miten olen silti ollut aina niin iloinen ja positiivinen, enkä ikinä valita mistään. Ehkä se on peruspositiivinen luonteeni. En jää vellomaan murheisiini vaan menen eteenpäin. Kukaan ei voi tietää, mitä joku on käynyt läpi. 

Itselläni on yksi tuttu, joka on katkeroitunut ja vihainen kaikille. Hän on juuri noita, joiden mielestä kaikkien muiden asiat ovat hyvin ja kaikki muut valittavat vain pikkuasioista. Hän velloo menneisyydessä ja on jotenkin luovuttanut. Mukava ihminen muuten, mutta on vain tosi raskasta seuraa.

Jos elämä menee riittävästi perseelleen, useimmat meistä lopulta luovuttavat. Ennemmin tai myöhemmin. Riippuu hyvin paljon niistä ympärillä olevista ihmisistä, kuinka syvälle päätyy. Ajattelepa tilannetta, jossa ei olisi esimerkiksi perhettä ja ystäviä ympärillä? Hyvin harva kykenee nousemaan siitä suosta yksin, ilman apua. Jopa se avun hakeminen ja vastaanottaminen voivat osoittautua liian suureksi haasteeksi. Niin ikävältä kun tämä kuulostaakin.

Et voi koskaan tietää, mitä toinen on elämässään kokenut tai mitä käy parhaillaan läpi, vaikka kaikki ulospäin näyttääkin normaalilta ja "helpolta". Itse en ole sitä tyyppiä, että töissä avautuisin asioistani. Tai muillekaan tutuille. Voin valittaa jostain mitättömästä asiasta, se kun nyt on, miten sen sanoisi, "neutraalia", mutta ei tulisi mieleenkään avautua mistään vaikeasta ihmisille, jotka ei ole läheisiä. 

Olen aina ihmetellyt tuota "on sulla suuret/pienet ongelmat". Eihän kukaan voi tietää onko se henkilön pienin tai suurin huoli. Ei erilaiset ongelmat sulje pois toisiaan.

Mutta silloinhan pitää perustaa ihan omia ryhmiä heille, joilla on ollut paljon vastoinkäymisiä ja joissa keskitytään siihen, miten niistä on selvitty, rakentavasti, oppien ja opetellen joka päivä jotain uutta.

Tietenkään kaikilla ei voi mitenkään olla samanlaisia kokemuksia ja vaatii paljon molemmin puolin asettua täysin toisen asemaan. Mutta kenellekään ei todellakaan ole hyväksi jäädä vellomaan niihin huonoihin elämänvaiheisiin, vaan on opittava ja opeteltava uusia taitoja, ettei toistaisi sitä samaa, pahimmillaan sukupolvesta toiseen.

Keskusteluissa räiskähtävät yhteen niiden ihmisten mielipiteet ja näkemykset, jotka ovat ratkaisseet ongelmansa ja menneet elämässään eteenpäin ja sitten toisten näkemykset, niiden, jotka kertovat aina ja yhä uudelleen samaa tarinaa, mikään ei edes ajatustasolla ole vuosiin muuttunut. Ärtymystähän siitä helposti syntyy molemmin puolin. Toiset ihmettelevät, miksei haavojen ja arpien anneta parantua, vaan niitä pidetään aina vaan tuoreina ja toiset ihmettelevät, miksei heitä ymmärretä.

Oppiminen on haasteellista, mutta aina ehdottoman välttämätöntä. Niin mennään eteenpäin.

Ärsyttää, sillä nämä ihmiset useimmiten valittavat ihan turhista, mitättömästä vastoinkäymisistä. Kuvitellen, että muillakin on ollut samanlaista.

miksi kohdata vastoinkäymisiä jos voi välttää ne?

jOS ON VARAKKAASEEN PERHEESEEN SYNTYNYT, NIIN EI NE PIENET TAI ISOTKAAN VASTOINKÄYMISET KAADA KOKO VENETTÄ. Vaan niistä selvitään vaikka vanhempien taloudellisen tuen avulla. Mikäs se on ollessa, loikoilla vanhempien kesämökillä. Ajelee sinne vanhempien antamalla autolla. Asuuu vanhempien antamassa kolmiossa ydinkeskustassa. Sitten on kaveri jolla on masennusta, on vaikka orpo, tai vanhemmat alkoholisteja, ja istuu yksiösään/soluhuoneessaan kaikki kesät. Ei varkkaampi ystävä edes kertakaan kutsu kesämökilleen rentoutumaan. Katkeruus kasvaa tuota hyvin voivaa rikasta ystävää kohtaan. 

Jos he molemmat sairastuu, kumman luulet ponnistavan siitä jaloilleen helpommin?

Vierailija kirjoitti:

Ärsyttää silloin, kun he luulevat että sattumaa ei ole vaan kaikki hyvä johtuu omasta työstä. Yleensä jokin vastoinkäyminen tekee asenteesta vähän nöyremmän. Toisaalta se voi traumatisoida ja katkeroittaa (kuten eräästä ministeristä hyvin näkee).

Yhtä paljon ärsyttää ne, joiden mielestä sattuma määrää kaiken, joten voi istua sohvalle odottamaan, että on kuuluisa aivokirurgi. Yhtään ei tarvitse itse nähdä vaivaa, koska sattuma lopulta määrää, miten elämässä käy.

Vierailija kirjoitti:

EI ärsytä. Enemmän ärsyttää oma taipumus juuttua elämän vastoinkäymisiin.

Jep ja varsinkin jos sellainen uhriutunut ja katkeroitunut tyyppi vielä sanoo että et voi tietää kun et ole kokenut. Olen kokenut, en vain välitä jauhaa vanhoista asioista varsinkaan jonkun puolitutun kanssa. 

 

Tiedän että ihmisillä on erilainen resilienssi ja olen onnekas että omani on hyvä. Toisaalta, sekin on ominaisuus, jota voi tietoisesti harjoitella.

Vierailija kirjoitti:

No et voi tietää. Minä kun valitin yhdestä pikkuasiasta, mulle vastattiin että pienet on sulla ongelmat. No sen verran keitti, että kerroin että mulla on kyllä autistinen lapsi, veli saattohoidossa, purkukuntoinen kotitalo jota ei saada myydyksi tontinkaan hinnalla, nivelrikkoja jalkaterissä, molemmat vanhemmat kuolleet, olen ollut työttömänä, koin vaikean synntyksen, olen kokenut yhden keskenmenon ja vielä vähän muuta, meni tyyppi kyllä ihan punaiseksi. 

Hermostut varmaan, mutta minä en näe noita mainitsemasi asioita suurinakaan vastoinkäymisinä,  paitsi tuo talo-ongelma ja jossain määrin autistinen lapsi.  Sekin riippuu siitä, miten paljon ja pitkään autismi vaikuttaa ja hankaloittaa sinun ja lapsesi elämää.

Muut asiat on normaaleja elämään kuuluvia.  Vanhemmat kuolevat kaikilta, myös muutkin omaiset.  Kukaan ei tänne eloon jää.

Vaikea synnytys on vastoinkäyminen, jos se edelleenkin vaikuttaa elämääsi haitallisesti, mutta en usko sitä.

Keskenmenot ovat naisilla melko yleisiä. Voisin suoralta kädeltä mainita vaikka kuinka monta ystäväänikin, jotka on sen kokeneet.  Eihän se ole iloinen asia, mutta kun se on tapahtunut, niin pitäisikö se jäädä lopuksi elämäksi vaikuttamaan erityisenä vastoinkäymisenä?  Käsittääkseni sinulla kuitenkin on lapsi, joten et jäänyt lapsettomaksi.  

Minusta todellinen vastoinkäyminen on sellainen, joka todella vaikuttaa koko elämään ikävällä tavalla ja aiheuttaa suuria vahinkoja ja vaikeuksia.  Sanotaan vaikka kodin menettäminen tulipalossa.  Vakava sairaus, joka romuttaa koko elämäntilanteen ja vaikeuttaa suuresti elämää.  Petoksen tai muun rikoksen uhriksi joutuminen, mistä joutuu kärsimään kohtuuttoman pitkään ja kenties rakentamaan koko elämänsä uusiksi.  Oman lapsen joutuminen vaikkapa vakavaan huume-  ja/tai rikoskoukkuunbtai lapsen kuolema.  Jotain näitä pitäisin varsinaisina vastoinkäymisinä, koska ne vaikuttavat pitkään ja tekevät joskus elämästä helvetin.  

Satunnaisia vastoinkäymisiä kohtaamme elämässä vähän väliä ja jotkut vastoinkäymiset tuntuvat enemmänkin hankalilta, mutta ihminen selviytyy kyllä.  En pidä vastoinkäymisenä elämässäni edes sitä, että kasvoin alkoholistiperheessä, koska minähän selvisin siitä kuitenkin.  

Vierailija kirjoitti:

Toiset oppii vastoinkäymisistä, toiset velloo vastoinkäymisissä. Monessa lentokoneonnettomuudessakin ihmiset on kuolleet siksi, etteivät järkytykseltään ole kävelleet ulos koneesta vaan jääneet paikoilleen palavaan koneeseen.

Kannattaa opetella sammuttamaan aivoista järkytys ja pystyä toimimaan rauhallisesti kaikissa tilanteissa.

Kun nuo eivät ole tahdonalaisia reaktioita.

Kyllä se enemmän ärsyttäisi, jos ei ole ollut vastoinkäymisiä ja kaikki on heillä hyvin ja sitten valittaisivat, että elämä on kamalaa.

Ei ärsytä. Tajuan, että aina löytyy jostain joku, jolla on mua vaikeampaa. Siitä huolimatta jokainen meistä ansaitsee kokea oman elämänsä sellaisena kuin se on ja tuntea, mitä tuntee. 

Vierailija kirjoitti:

No et voi tietää. Minä kun valitin yhdestä pikkuasiasta, mulle vastattiin että pienet on sulla ongelmat. No sen verran keitti, että kerroin että mulla on kyllä autistinen lapsi, veli saattohoidossa, purkukuntoinen kotitalo jota ei saada myydyksi tontinkaan hinnalla, nivelrikkoja jalkaterissä, molemmat vanhemmat kuolleet, olen ollut työttömänä, koin vaikean synntyksen, olen kokenut yhden keskenmenon ja vielä vähän muuta, meni tyyppi kyllä ihan punaiseksi. 

Ei pidä "keittää, " jos valitit vain yhdestä pikkuasiasta. Mistä se kuulija sun elämästäsi olisi muuta tiennyt.  

Mua ei liikauttaisi mikään noista.  Paremmissakin  liemissä on kiehuttu. 

Mä luulen, että muut laittaisi mun kokemat vastoinkäymiset sellaiseen vaikeushierarkiaan, joka ei vastaa mun kokemuksia. Tästä olen päätellyt, että ei mukaan kannata arvottaa muiden omia.

Sulla taitaa olla huulihalkio?

Kerran eräs työkaveri, jolla oli huulihalkio, moitti mua koko ajan, kun kuulemma elämäni oli ollut aina ihan helppoa.

Eipä tiennyt, että mut oli r aiskattu ja hakattu sairaalaan sekä ensimmäinen lapseni oli k u o l l ut.

Viisi sivua vastauksia ihmisiltä, joilla on kova into vakuuttaa maailmalle, että vaikka heillä on kaikki hyvin niin heilläkin on vaikeaa. LOL.