Ärsyttääkö teitäkin ihmiset jotka ei ole kokeneet mitään oikeita vastoinkäymisiä?

Vierailija kirjoitti:

Mua ärsyttää vähän nämä kultalusikka suussa syntyneet. Sellaiset, joilla on ollut vanhempien tuki ja turva, akateeminen sukuhistoria. Itse olen raivannut kaiken omin voimin, ei ole ollut taustatukea. Ei myöskään esim. alkoholismia tai päihdehelvettiä, mutta vmäinen äiti kylläkin. Sellainen, joka tykkäsi kiskoa lahkeesta alas, kun osasin ja pärjäsin. Sitten nain samanlaisen miehen, jonka lempihuveja oli lytätä mut. Hän ihaili näitä kultalusikka naisia, joille tie oli auki taivasta myöten. Olivat ymmärtäneet vielä päätyä hyviin naimisiinkin.

Varmaan omaa heiveröistä itsetunnon kipuilua tämä riittämättömyyden tunne. Ihan hyvin olen pärjännyt, mutta olisinko pärjännyt vielä paremmin, kun olisi kotona ollut tukijoukkoja? 

Kotia et valinnut, kukaan ei valitse. Miehen taas kyllä. Miksi siis vika on kodin, eikä sun oman valinnan? Koska ei ole kivaa ottaa vastuuta omista mokista, helpompi syyttää lapsuutta.

Vierailija kirjoitti:

Muuan rouva ilmoitti, että hänen pahin elämänkokemuksensa on lemmikkikoiran kuolema. Rouvalla ikää n. 40v! Monilla on tuossa iässä ainakin isovanhemmat kuolleet, itsellä oli sen ikäisenä molemmat kuolleet. Samaten muitakin läheisiä on poistunut rajan taa.

Varmaan tiedättekin kuka on kyseessä, mutta se ei ole oleellista. En lukenut koko ketjua enkä tiedä onko tapaus näillä sivuilla käsitelty.

Mun pahin oli kissan menetys. Kun ei ollut vanhempia eikä sukua, ja jäin ihan yksin. Siihen verrattuna paskat, alkoholistit, väkivaltaiset vanhemmat oli vanha pikkujuttu, kissan kuolema oikeasti koski. Tai oma lapsettomuus.

Ei. Jokaisella on oma elämä.

Tämä aloitus kuulostaa ihan yhdeltä tutulta. Hänen mielestään minulla ei ole koskaan ollut ns. oikeita vastoinkäymisiä ja hänen mukaansa sen vuoksi olen päässyt kaikessa niin helpolla. Hän arvostelee kokemuksiani myös muiden ihmisten kuullen ja yrittää saada muutkin ajattelemaan samalla tavalla kuin hän. Minusta se on lähinnä surkeaa.

Ne ihmiset, joiden tiedän kokeneen suuria vastoinkäymisiä, ovat järjestään positiivisia. Negatiivisuuteen on varaa lähinnä ihmisillä, joilla on asiat semi-hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Ne ihmiset, joiden tiedän kokeneen suuria vastoinkäymisiä, ovat järjestään positiivisia. Negatiivisuuteen on varaa lähinnä ihmisillä, joilla on asiat semi-hyvin.

Kyllä esim mielisairaalapotilailla on järjestään keskimääräistä hirveämpiä kokemuksia elämässään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muuan rouva ilmoitti, että hänen pahin elämänkokemuksensa on lemmikkikoiran kuolema. Rouvalla ikää n. 40v! Monilla on tuossa iässä ainakin isovanhemmat kuolleet, itsellä oli sen ikäisenä molemmat kuolleet. Samaten muitakin läheisiä on poistunut rajan taa.

Varmaan tiedättekin kuka on kyseessä, mutta se ei ole oleellista. En lukenut koko ketjua enkä tiedä onko tapaus näillä sivuilla käsitelty.

Mun pahin oli kissan menetys. Kun ei ollut vanhempia eikä sukua, ja jäin ihan yksin. Siihen verrattuna paskat, alkoholistit, väkivaltaiset vanhemmat oli vanha pikkujuttu, kissan kuolema oikeasti koski. Tai oma lapsettomuus.

Eli oikeastaan pahinta sittenkin oli vanhempien ja suvun puute. Jos ne olisi olleet, ei kissan kuolema olisi tuntunut niin pahalta. 

No, ei muuten, mutta jos alkavat vähätellä mun katastrofaalista elämää, tyyliin että koeta nyt vaan ryhdistäytyä. Eihän toi ole yhtään mitään.

Tai kuittaavat kaiken järjestyvän, jos hän vain rukoilee puolestani. 

Minulla on ollut aina ihana, helppo elämä. Kysy vaikka keneltä tahansa tutulta. Keskiluokkainen lapsuus, erinomainen koulumenestys, ensiyrittämällä unelmien opiskelupaikkaan, komea mies, hieno ura ja kauniit lapset jne.

Ei tulisi mieleenkään näin yksityisenä ja vähän sisäänpäin kääntyneenä ihmisenä avautua siitä, miten rankkaa meidän kiiltelevässä lapsuudenkodissa oli kulissien takana ja millaisia paineita meillä lapsilla oli. Ei myöskään nuoren aikuisuuden totaalisesta köyhyydestä ja sairaalakuntoon pahoinpitelevästä miesystävästä, uran alkupuolen masennuksesta ja burnoutista, ei kipeästä lapsettomuudesta tutkimuksineen ja hoitoineen ennen kauan odotettua esikoista. Ei siitä, miten paljon pelkäsin meidän perheen puolesta mieheni sairastettua pitkään ja saatua sitten korona-aikana potkut samaan aikaan, kun itse olin juuri vaihtanut alaa ja koeajalla uudessa työssä. Oman vanhempani vakavasta sairaudesta en koe edes voivani puhua, hänenhän terveystietoja ne ovat eikä minulla ole niitä asiaa jakaa.

Koen olevani todella onnekas, kun olen selvinnyt elämässäni tänne saakka ja juuri tässä hetkessä kaikki on näinkin hyvin. Yritän olla jakamalla elämänohjeita toisille, mutta silti tiedän  että joitain ystäviä ja tuttuja ärsyttää, että kultalusikka suussa syntynyt ihminen on niin positiivinen, vaikka ei tiedä mitään oikeista vaikeuksista. Se ärtymys heille suotakoon. En minä ole kukaan määrittelemään, mikä on oikeaa vastoinkäymistä ja mikä ei. Toisten elämästä kuitenkin jokainen meistä tietää niin rajoitetusti, että kannattaisi tuomita varovasti.

On perin suomalaista kilpailla sillä, kenellä menee huonoiten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muuan rouva ilmoitti, että hänen pahin elämänkokemuksensa on lemmikkikoiran kuolema. Rouvalla ikää n. 40v! Monilla on tuossa iässä ainakin isovanhemmat kuolleet, itsellä oli sen ikäisenä molemmat kuolleet. Samaten muitakin läheisiä on poistunut rajan taa.

Varmaan tiedättekin kuka on kyseessä, mutta se ei ole oleellista. En lukenut koko ketjua enkä tiedä onko tapaus näillä sivuilla käsitelty.

Mun pahin oli kissan menetys. Kun ei ollut vanhempia eikä sukua, ja jäin ihan yksin. Siihen verrattuna paskat, alkoholistit, väkivaltaiset vanhemmat oli vanha pikkujuttu, kissan kuolema oikeasti koski. Tai oma lapsettomuus.

Eli oikeastaan pahinta sittenkin oli vanhempien ja suvun puute. Jos ne olisi olleet, ei kissan kuolema olisi tuntunut niin pahalta. 

Ei ollut, olin onnellinen ilman vanhempia ja sukua. Kissan menetys oli pahin. Älä spekuloi, kun et tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut aina ihana, helppo elämä. Kysy vaikka keneltä tahansa tutulta. Keskiluokkainen lapsuus, erinomainen koulumenestys, ensiyrittämällä unelmien opiskelupaikkaan, komea mies, hieno ura ja kauniit lapset jne.

Ei tulisi mieleenkään näin yksityisenä ja vähän sisäänpäin kääntyneenä ihmisenä avautua siitä, miten rankkaa meidän kiiltelevässä lapsuudenkodissa oli kulissien takana ja millaisia paineita meillä lapsilla oli. Ei myöskään nuoren aikuisuuden totaalisesta köyhyydestä ja sairaalakuntoon pahoinpitelevästä miesystävästä, uran alkupuolen masennuksesta ja burnoutista, ei kipeästä lapsettomuudesta tutkimuksineen ja hoitoineen ennen kauan odotettua esikoista. Ei siitä, miten paljon pelkäsin meidän perheen puolesta mieheni sairastettua pitkään ja saatua sitten korona-aikana potkut samaan aikaan, kun itse olin juuri vaihtanut alaa ja koeajalla uudessa työssä. Oman vanhempani vakavasta sairaudesta en koe edes voivani puh

Niin no, on paljon niitäkin tapauksia joilla on ollut samanlaiset vanhemmat kuin sinulla, mutta ei hyvää koulumenestystä, opiskelupaikkaa, komeaa miestä ja lapsia. Vaan esim aikuisuuskin on ollut vain mielisairautta, yksinäisyyttä ja köyhyyttä. Eli kyllä voi verrata, että sinun elämäsi on ollut helpompaa kuin tuon toisen. 

Ei koska kukaan ei ole immuuni vastoinkäymisille ja sitäpaitsi kaikki ihmiset ei edes kerro mitä ovat käyneet läpi. joillakin voi olla ulkokuori iloinen ja hymyilevä mutta ovat kokeneet vaikka mitä p*skaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne ihmiset, joiden tiedän kokeneen suuria vastoinkäymisiä, ovat järjestään positiivisia. Negatiivisuuteen on varaa lähinnä ihmisillä, joilla on asiat semi-hyvin.

Kyllä esim mielisairaalapotilailla on järjestään keskimääräistä hirveämpiä kokemuksia elämässään. 

Joo, mutta kumpi oli ensin, sairaus vai huonot kokemukset?

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin ketjussa huomaa hyvin sen, ettei vastoinkäymisiä voi verrata. Se ei ole kannattavaa. Hyvin, on monikin jo kommentoinut, ettei tuollaiset asiat olisi itselle edes mitään vastoinkäymisiä, vaikka toinen on ne kokenut älyttömän suuriksi, samalla verraten toisen "vähempään" taakkaan. 

Huomaa myös sen, ettei vastoinkäymiset ainakaan kaikkia jalosta empaattisempaan suuntaan, vaan päin vastoin, vie kyvyn asettua toisen asemaan pois. 

Hirveän surullista luettavaa on tämä ketju. 

Kyllä, joskus (aika useinkin) ne vastoinkäymiset saa ihmisen kääntymään ikäänkuin sisäänpäin, kyky asettua toisten asemaan ja tuntea empatiaa heikkenee. Ei kaikille niin käy, mutta joillekin. Tämäkin ketju on oiva esimerkki siitä. 

Mulla on yks wt-tuttu, joka aina jaksaa jauhaa kuinka on ollut taas vastoinkäymisiä.

Ne ovat luokkaa kusipäisen perintätoimiston laskunippu, jonka perintätoimisto on ihan vittuillaakseen pärstäkertoimen mukaan heille lähettänyt. 

Ja se perintätoimiston laskunippu joutuu yksinomaan siitä, kun Kelassa epäpätevät virkailijat eivät ole osanneet hoitaa hommiaan.

Ja kaiken kukkuraksi joku niistä kymmenestä alati vaihtuvasta koirasta, joiden pitäisi osata itse kouluttaa itsensä, paskoi matolle.

Ja mulla on niin helppoa, ettei pitäisi mistään valittaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut aina ihana, helppo elämä. Kysy vaikka keneltä tahansa tutulta. Keskiluokkainen lapsuus, erinomainen koulumenestys, ensiyrittämällä unelmien opiskelupaikkaan, komea mies, hieno ura ja kauniit lapset jne.

Ei tulisi mieleenkään näin yksityisenä ja vähän sisäänpäin kääntyneenä ihmisenä avautua siitä, miten rankkaa meidän kiiltelevässä lapsuudenkodissa oli kulissien takana ja millaisia paineita meillä lapsilla oli. Ei myöskään nuoren aikuisuuden totaalisesta köyhyydestä ja sairaalakuntoon pahoinpitelevästä miesystävästä, uran alkupuolen masennuksesta ja burnoutista, ei kipeästä lapsettomuudesta tutkimuksineen ja hoitoineen ennen kauan odotettua esikoista. Ei siitä, miten paljon pelkäsin meidän perheen puolesta mieheni sairastettua pitkään ja saatua sitten korona-aikana potkut samaan aikaan, kun itse olin juuri vaihtanut alaa ja koeajalla uudessa työssä. Oman vanh

Ne ammatit ja työpaikat hankitaan itse, ne ei tule lottokoneesta. Paitsi sen mielestä, joka ei niitä ole tajunnut tai viitsinyt hankkia, mennyt vaan mistä helposti pääsee. Näitä on paljon, ja kaikki ne syyttää lapsuuttaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne ihmiset, joiden tiedän kokeneen suuria vastoinkäymisiä, ovat järjestään positiivisia. Negatiivisuuteen on varaa lähinnä ihmisillä, joilla on asiat semi-hyvin.

Kyllä esim mielisairaalapotilailla on järjestään keskimääräistä hirveämpiä kokemuksia elämässään. 

Joo, mutta kumpi oli ensin, sairaus vai huonot kokemukset?

No huonot kokemukset pikkulapsesta asti on se mikä aiheuttaa niitä mielisairauksia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut aina ihana, helppo elämä. Kysy vaikka keneltä tahansa tutulta. Keskiluokkainen lapsuus, erinomainen koulumenestys, ensiyrittämällä unelmien opiskelupaikkaan, komea mies, hieno ura ja kauniit lapset jne.

Ei tulisi mieleenkään näin yksityisenä ja vähän sisäänpäin kääntyneenä ihmisenä avautua siitä, miten rankkaa meidän kiiltelevässä lapsuudenkodissa oli kulissien takana ja millaisia paineita meillä lapsilla oli. Ei myöskään nuoren aikuisuuden totaalisesta köyhyydestä ja sairaalakuntoon pahoinpitelevästä miesystävästä, uran alkupuolen masennuksesta ja burnoutista, ei kipeästä lapsettomuudesta tutkimuksineen ja hoitoineen ennen kauan odotettua esikoista. Ei siitä, miten paljon pelkäsin meidän perheen puolesta mieheni sairastettua pitkään ja saatua sitten korona-aikana potkut samaan aikaan, kun itse olin juuri vai

Ei kaikki saa hyvää ammattia ja työpaikkaa vaikka miten yrittäisi. Voi vaikka sairastua kroonisesti. Pariutumiseen vaikuttaa sitten tosi paljon myös kasvot, jotka riippuu geeneistä. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on yks wt-tuttu, joka aina jaksaa jauhaa kuinka on ollut taas vastoinkäymisiä.

Ne ovat luokkaa kusipäisen perintätoimiston laskunippu, jonka perintätoimisto on ihan vittuillaakseen pärstäkertoimen mukaan heille lähettänyt. 

Ja se perintätoimiston laskunippu joutuu yksinomaan siitä, kun Kelassa epäpätevät virkailijat eivät ole osanneet hoitaa hommiaan.

Ja kaiken kukkuraksi joku niistä kymmenestä alati vaihtuvasta koirasta, joiden pitäisi osata itse kouluttaa itsensä, paskoi matolle.

Ja mulla on niin helppoa, ettei pitäisi mistään valittaa. 

No kyllä kuulostaakin siltä, että sulla on luultavasti helpompaa kuin hänellä.