4 kymppiset. Oletteko ajatelleet, että jos teille tulisi lähivuosina ero, niin jaksaisitteko aloittaa.....

En kyllä jaksaisi. Ongelma on vain siinä, kun ihastuu. Haluaa olla toisen ja ei kuitenkaan halua. 

Vierailija kirjoitti:

Onko jokin pakko? Kymmenisen vuotta on kohta menty sinkkuna eikä vielä tunnu sille, että jaksaisi toista ihmistä elämäänsä.

Kyllä mä ainakin kaipaan kainaloon, pitkiä katseita, kauniita sanoja, yhtä aikaa nauruun purskahtamista ja seksiä myös. Enkä pysty erottamaan seksiä parisuhteesta. Itkisin, jos pitäisi harrastaa irtoseksiä. Se jättäisi niin pahan tunnekaipuun.

En usko, että ollaan eroamassa, mutta olisi kyllä vaikea melkein 20v:n jälkeen tutustua toiseen ihmiseen ja aloittaa ns kaikki alusta. En kyllä osaisi ehkä yksinkään olla, joten kai sitä jotain keksisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko jokin pakko? Kymmenisen vuotta on kohta menty sinkkuna eikä vielä tunnu sille, että jaksaisi toista ihmistä elämäänsä.

Kyllä mä ainakin kaipaan kainaloon, pitkiä katseita, kauniita sanoja, yhtä aikaa nauruun purskahtamista ja seksiä myös. Enkä pysty erottamaan seksiä parisuhteesta. Itkisin, jos pitäisi harrastaa irtoseksiä. Se jättäisi niin pahan tunnekaipuun.

Eihän tuo vaihe kestä kuin kuukauden tai kaksi jos on lainkaan.

Olen 46v ja ollut saman miehen kanssa 23v. En näe tilannetta, että eroaisimme, olemme edelleen umpirakastuneita. Mutta jos jäisin leskeksi nyt, niin uskon, että jossain vaiheessa kaipaisin uutta ihmistä rinnalleni. En heti, en välttämättä vuoden päästä, mutta joskus. En vaan tiedä, miten lähtisin deittailemaan.

Ei enää miestä. Koiran hankkisin.

Erosin 20 vuoden suhteesta nelikymppisenä. Mies löysi uuden noin viikon päästä ja ihmettelin hänen tahtiaan, mutta kuukausi siitä löysin itsekin hyvän miehen. Kun eksän kanssa mietittiin eroa, kumpikin ajatteli, että ei tule uutta löytämään. Kun se oikea ja ihana sattui kohdalle, tutustuminen ei ollut ollenkaan raskasta vaan suorastaan ihanaa. 

Jos joutus sen vuoksi menemään nykyisiin nettihärpättimiin, niin anti olla.

Mulla on onnellinen parisuhde, mutta jos ero tulisi niin tuskin olisin kovin innokkaasti etsimässä uutta. 

Miksi niin moni vastaa, että ei muuttaisi enää yhteen uuden kumppanin kanssa? 

Jäin muutama kuukausi sitten yksin ja kyllä mulla olisi toiveissa vielä "löytää" uusi mies ja asuakin saman katon alla. Sitten joskus, sitten kun olen oikeasti valmis siihen. 

Haluaisin kyllä mahdollisen eron jälkeen parisuhteen. Mutta ihan jo ajatus siitä, että sen miehen lisäksi pitäisi tutustua sen sukulaisiin, lapsiin ja kavereihin.. ahdistaisi! Iso työ tutustua edes siihen toiseen ihmiseen, saatikka kaikkiin muihin ketä suhteen myötä tulee elämään ainakin jossain määrin.

Entäs jos ei ole noin 40 vuotiaana olkut kertaakaan pidemmässä parisuhteessa? 

- Kyllä. Minä olen juuri sellainen. Mutta on vastaava ilm. niin harvinaista, että jootain kertoja olen ajatellut, että pääsisinkö vähemmällä jos seuraavalla kerralla kun jolu kysyy ex kumppanien määrää valehtelisin "kokemattomuuteni" toiseksi. 

Mutta miksi valehtelisin asiasta, jonka kanssa itse olen sinut ja kykenevä elämään ilman katkeruutta tai väittämällä, että syy tiöanteeseeni olisi joku tai jotkut toiset.

Miksi edes haluaisin kumppanikseni ketään sellaista, jolle avoimuuteni ja rehellisyyteni tässä asiassa olisi hyvin vastenmielinen ja luontaatyöntävä asia  - En monä odita tai vaadi, että jänen tulisi omata samantapainen parisuhde historia. 

En

En ainakaan ketään etsimällä etsisi. Eri asia sitten, jos tulee joku mies vastaan, jonka kanssa kolahtaa. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi niin moni vastaa, että ei muuttaisi enää yhteen uuden kumppanin kanssa? 

Nelikymppisenä on jo ne omat juurtuneet tavat, niin ei jaksa alkaa siivota toisen ihmisen sotkuja. Ja kun monella on tässä iässä omistusasunto, niin tosi monimutkaista alkaa myydä asuntoa tai vuokrata jollekin. Ja varsinkin naiselle tulee yhteenmuutto miehen kanssa kalliiksi kun joutuu maksamaan omien kulujen lisäksi miehenkin ruokakuluja.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin kyllä mahdollisen eron jälkeen parisuhteen. Mutta ihan jo ajatus siitä, että sen miehen lisäksi pitäisi tutustua sen sukulaisiin, lapsiin ja kavereihin.. ahdistaisi! Iso työ tutustua edes siihen toiseen ihmiseen, saatikka kaikkiin muihin ketä suhteen myötä tulee elämään ainakin jossain määrin.

Itseltäni olisi niin suuri ponnistus alkaa tutustumaan enää jonkun sukulaisiin, että sanotaanko näin, että sillä mittarilla en parisuhdetta halua, että niin vakavissaan ollaan. Huolehtikoon kumppani vanhenevista vanhemmistaan/sukulaisistaan ihan itse. 

N.56v. 

Christiiina kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi niin moni vastaa, että ei muuttaisi enää yhteen uuden kumppanin kanssa? 

Nelikymppisenä on jo ne omat juurtuneet tavat, niin ei jaksa alkaa siivota toisen ihmisen sotkuja. Ja kun monella on tässä iässä omistusasunto, niin tosi monimutkaista alkaa myydä asuntoa tai vuokrata jollekin. Ja varsinkin naiselle tulee yhteenmuutto miehen kanssa kalliiksi kun joutuu maksamaan omien kulujen lisäksi miehenkin ruokakuluja.

SItten kun tulee vielä ero, niin taivasalle saattaa joutua. Olen todennut, että vanhemmiten miehet ainakin näyttävät uudelle kumppanille hyvin matalalla kynnyksellä ovea. En halua elää jatkuvassa pelossa. 

Eiköhän se ole 40-50v se suurin avioeropiikkikin, joten varmasti juuri silloin ihmiset etsii sellaista oman tyylistä kumppania, kun se ensimmäinen valinta ei aina mene ihan putkeen. Onhan tässä kuitenkin vielä puolet elämästä edessä, niin olisihan se hullua viettää yksin.

En varmaan aktiivisesti etsisi, mutta jos sopiva sattuisi kohdalle, niin mikäs siinä.

Voisin hellustella eli tapailla, mutta yhteen en muuttaisi, koska lapset. Jos kumppanillakin olisi omat lapset, ei tulisi uusioperheiden haasteita vastaan ja vältyttäisiin suurilta draamoilta. En jaksaisi enää yhtään mitään draamaa, luulen kyllä että ensimmäiset vuodet olisin mielelläni yksin ja tutustuisin rauhassa itseeni. Eron jälkeen on niin takki tyhjänä, että siihen on turha laastaria ottaa.