Onko neuroepätyypillisen väkivaltaisen lapsen paikka oikeasti normaalissa koululuokassa?

Vierailija kirjoitti:

Mun tyttäreni kesti juuri tuollaista luokallaan olevaa koko alakoulun. Nyt on kuudes luokka loppumassa.

Jossain vaiheessa tällä erityisoppilaalla oli oma resurssiopettaja, siis vain häntä varten. Nykyään oma avustaja ja nyt, tän kuudennen aikana, on ollut kaksin avustajan kanssa useimmat tunnit.

Ensimmäisen henkilökohtaisen tappouhkauksen tyttäreni sai ekalla.

Valitettavasti en näe kovin hyvää tulevaisuutta tällä häiriintyneellä oppilaalla. Väkivalta ja huumeet väistämättä tulevat olemaan elämän raamit. Kuoleeko ensin hän itse vai joku muu, on se muuttuja. Hirveää sanoa 12-vuotiaasta näin, mutta en voi muutakaan.

Oma lapseni on suojassa ensi syksystä alkaen juuri tältä yksilöltä.

Ja ei, tämän paikka ei olisi koskaan ollutkaan tavallisessa luokassa. Siellä on monta luokkakaveria terapian tarpeessa kaiken koetun jälkeen.

Olen todella pahoillani, ja kauhuissani. Kiitos kun kerroit tarinasi. Juuri tuota mietin - turhautuneen raivon vallassa - kun tein aloitukseni.

Tulee todellakin mieleen sanonta, miten yksi mätä omena voi pilata koko korillisen. Anteeksi toki, kun vertaan lapsia omenoihin.

Olen iloinen kuullessasi, että lapsesi piina loppuu viimein. Ja muiden luokkakavereiden. Toivottavasti he saavat yläasteella korjaavia kokemuksia.

ap.

Vierailija kirjoitti:

Älkää enää vastatko tälle paskanjauhaja moukalle.. 👿👿👿👿👿👿👿

Kenelle? Mitä edes tarkoitat?

Jos sinulla on jokin mielipide tai kritiikkiä, yritä nyt ilmaista itseäsi jotenkin ymmärrettävästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelma on se, että koululla ole mitään keinoja puuttua väkivaltaan kuin ainoastaan väliaikainen koulusta erottaminen ja lasu. Viimekädessä on olemassa paikkoja myös näille väkivaltaisesti reagoiville lapsille, mutta sitä ennen siellä normikoulussa on pitänyt sattua aika paljon jo niitä väkivaltatilanteita.

Osaatko sinä tai joku muu sanoa, miten tilanne oli silloin "kultaisella 80-luvulla"? Kun ei koululuokissa tuollaista menoa katsottu ollenkaan. Tuon ajan koululaisena ja suvussa olevien opettajien juttuja kuunnelleena muistan ilmaisut "sairaalakoulu", "apukoulu", "tarkkailuluokka".

Milloin tämä tilanne on muuttunut? Miksi ei voida toimia samalla tavoin kuin aiempina vuosikymmeninä? (Ja ei, en tarkoita hernepussien päällä polvillaan komerossa istuttamiseen tai karttakepillä sormille paukuttamiseen asti menemistä ajassa taaksepäin.)

 

Aloitin peruskoulun kasarin alussa jalopetin sen lopulla. Hyvin väkivaltaista oli poikien keskuudessa,  oli puolustuskyvyttömän lapsen kiusaamista kaikin tavoin, sekä muut tappelut siihen päälle. Avioliiton ulkopuolinen yksinhuoltajan poika oli ainoa, joka minnekään laitettiin. Muut saivat riehua vapaasti opettajan kääntäessä selkänsä.

Ja kamalinta on, että kun joka luokassa on yksi-kaksi tuollaista, kuinka suuren ryhmän oppimisen ja hyvän koulukokemuksen nämä pari pilaavat. Ei opetuksesta tule mitään niille normaaleillekaan, kun aika menee tuon  yhden-kahden valvomiseen ja kiinnipitoon.

Kyllä näissä on sääntö eikä poikkeus, ettei kotona edes yritetä mitään, kun "ei rangaistukset toimi". Ei ne toimi jos lapsi on saanut koko ikänsä terrorisoida muita, niin ei tosiaan vaikka yhden kk tiukempi linja iässä 10 v enää riitä mitään korjaamaan, olisi pitänyt puuttua ajoissa.

Kasarilla nämä meni tarkkikselle, sai heille sopivaa opetusta ja muut sai työrauhan. Sitten tuli idealistit "uudistamaan", kouluhallitus on hyvin vasemmistolainen paikka.

Vierailija kirjoitti:

Ei tuo strömsöötä ole, mutta lievästi sanottuna yliampuvaa on myös syyttää jotain nepsy-lasta pisatuloksista.

Väkivaltaista nepsylasta, siinä ero. Mutta jos luokassa on yksikin väkivaltainen, uhkaileva, ennalta-arvaamaton lapsi, hän pystyy muuttamaan koko luokan tunnelman niille kaikille muille. Ja jos niitä kaikkia muita on 22-28, vain osa heistä on niin hyviä ja lahjakkaita, että he pärjäävät kaikissa olosuhteissa. Loput aidosti kaipaavat keskittymisrauhaa ja ennen muuta turvallista tilaa pystyäkseen oppimaan täysipainoisesti. Lisäksi olisi hyvä, että opettaja voisi käyttää oppitunnista suurimman osan asiasisällön opettamiseen. Näinhän ei välttämättä ole, jos yksikin riehuu, edes osalla oppitunneista, ja häiritsee muita. Lisäksi jos häiriköitä on useampia, olipa kyse neuroepätyypillisyydestä tai vain käytöshäiriöistä, he todennäköisesti vetävät osan ei-niin-kiinnostuneista koululaisista mukaan häiriköintiinsä.

Tänne kirjoittikin jo yksi äiti, jonka lapsen luokkaa jutun kaltainen "Tomas" oli terrorisoinut koko ala-asteen. Äiti arveli hyvin monen luokkakaverin olevan terapian tarpeessa.

Väitätkö todella, että tuollaisilla kokemuksilla ei olisi vaikutusta koko luokan koulumenestykseen, opittujen asiasisältöjen määrään ja laatuun sekä siihen, miltä pohjalta lähdetään jatko-opintoihin?

Yksi väkivaltainen nepsylapsi yhdessä luokassa ei vielä PISA-romahdusta tee, mutta entä jos jokaisessa Suomen koulussa on yksi luokka, jota terrorisoi yksi tuollainen tapaus?

Ja sitten: entä jos noita tapauksia on monta?

PISA-tulosten romahdukseen on monia muitakin syitä, mutta turvallisuus jokaisena koulupäivänä on tutkimustenkin mukaan aivan ehdoton, välttämätön edellytys oppimiselle. Siitä syystä mainitsin tulosten romahduksen. Koska mediatietojen, somen ja ihmisten kanssa keskustelujen nojalla tilanne liian monessa Suomen koululuokassa on se, että tuo ehdoton edellytys oppimiselle ei toteudu. Asioilla on suora syy-seuraussuhde toisiinsa.

Jos tilanne on se, että väkivallan kohteena oleville lapsille ilmoitetaan, että ei tälle nyt voi mitään, kun tuon aivot nyt vaan toimivat eri tavalla kuin teidän, niin käytännössä diagnoosilla oikeutetaan se, että lapsi on väkivaltainen. Ihan sama, montako kertaa sanotaan, että tietenkään diagnoosi ei oikeuta väkivaltaa, jos sitä väkivaltaa ei tavalla tai toisella estetä. Esim. lääkitys, terapia, lapsen sijoittaminen johonkin muuhun oppimisympäristöön, kotiopetukseen tai mikä nyt ikinä auttaakaan.

Tiedoksi, niitä sairaalakoulupaikkoja ei ole kuin murto osalle tarvitsijoista. Silloin pitää yleensä olla myös erikoissairaanhoidonkontakti ja osastojakso takana, muuten erittäin vaikea päästä.

Omalla lapsella kävi hyvä tuuri, kun pääsi siinä oli monta tähteä oikealla kohdillaan. 

Tähän, jos haluaa muutosta, että kaikki tarvitsevat saisivat sairaalakoulupaikan tai muun soveltuvan pienluokan erikoissairasnhoidon tutkimuksista ja palveluista puhumattakaan sekä muusta tuesta perheelle...niin oikea osoite on päättäjät, joiden tehtävä on tehdä tarvittavat muutokset tilanteeseen. Älkää syyttäkö vanhempia, opettajia tai niitä lapsia, he eivät istu rahakirstun päällä tai määrää resursseista.

Käytöshäiriöisen lapsen paikka ei ole normaaliluokassa. Integroimisen haittapuolet alkaa tulla pikkuhiljaa selviksi.

Väkivaltaiset yksilöt pitää laittaa muiden samanlaisten joukkoon. Turpiin saaminen toiselta samanlaiselta voi rauhoittaa ja saada tajuamaan, että ehkä minä pytynkin olemaan normaaliluokassa asiallisesti.

Nepsynä ja nepsyn vanhempana sanon ettei ole vaan omissa pienryhmissään. Tavallisessa koululuokassa me nepsyt kuormitumme, toisilla se näyttäytyy kuten jutun lapsella, eli väkivaltaisina purkauksian muita kohtaan, toisilla taas väkivaltaiset purkaukset kohdituu itseensä, itsensä viiltely on tunnetuin muoto siitä, päihdeongelma on myös itseensä kohdistuvaa väkivaltaa, nepsytyttöjen syömishäiriötä on alettu hiljakseen tunnistamaan toisin kuin nepsypoikien päihdeongelmaa, jolla sitä epäsopivan ympäristön aiheuttamaa kuormitusta paetaan tai yritetään hallita.

Me voimme pahoin tavallisissa koululuokissa ja se näkyy, jolloin ne nenttilapsetkin päätyvät kärsimään. Minä en syytä yhtään yksittäistä lasta Pisa-tulosten laskusta, vaan niitä päätöksiä, että ne lapset yrittävät jotenkin selvitä ympäristöissä joissa oppiminen on tehty mahdottomaksi. Lapsen on mahdoton vaikuttaa missä lakisääteistä oppivelvollisuuttaan suorittaa, jos vanhempi ei syystä tai toisesta pysty lastaan kotiopetukseen ottamaan, niin on se meillä vanhemmillakin aika heikkoa vaikuttaa millaisessa ympäristössä lapsi joutuu päivänsä viettämään.

Oma autistilapseni oli se, joka sekä päiväkodissa että peruskoulussa laittoi kuriin ne muita kohtaan väkivaltaisesti käyttäytyneet nepsypojat, joiden kanssa nenttiaikuiset olivat ihan hukassa. Päiväkodissa olleen pojan kanssa kesti pari kuukautta ennen kuin sai otteen ja poika rauhoittui, peruskoulussa sai jo ensimmäisen kohtaamisen aikana pojan väkivaltaisuuden loppumaan.

Vierailija kirjoitti:

Jos tilanne on se, että väkivallan kohteena oleville lapsille ilmoitetaan, että ei tälle nyt voi mitään, kun tuon aivot nyt vaan toimivat eri tavalla kuin teidän, niin käytännössä diagnoosilla oikeutetaan se, että lapsi on väkivaltainen. Ihan sama, montako kertaa sanotaan, että tietenkään diagnoosi ei oikeuta väkivaltaa, jos sitä väkivaltaa ei tavalla tai toisella estetä. Esim. lääkitys, terapia, lapsen sijoittaminen johonkin muuhun oppimisympäristöön, kotiopetukseen tai mikä nyt ikinä auttaakaan.

Hienoja ajatuksia, mutta terapiaa ei saa vaikka haluaa ja pyytää, muita oppimisympäristöjä ei käytännössä ole olemassa, kotiopetus ei ole vaihtoehto jos lapsen vanhemmat käy töissä (ja rahan takia on pakko olla töissä, omaishoitajan korvaus on vain jonkun satasen kuussa). Sitä paikkaa mikä nyt ikinä auttaakaan ei ole. Syytä poliitikkoja. He on vieneet rahat ja resurssit kouluilta ja terveydenhuollolta.

Vierailija kirjoitti:

Ja kamalinta on, että kun joka luokassa on yksi-kaksi tuollaista, kuinka suuren ryhmän oppimisen ja hyvän koulukokemuksen nämä pari pilaavat. Ei opetuksesta tule mitään niille normaaleillekaan, kun aika menee tuon  yhden-kahden valvomiseen ja kiinnipitoon.

Kyllä näissä on sääntö eikä poikkeus, ettei kotona edes yritetä mitään, kun "ei rangaistukset toimi". Ei ne toimi jos lapsi on saanut koko ikänsä terrorisoida muita, niin ei tosiaan vaikka yhden kk tiukempi linja iässä 10 v enää riitä mitään korjaamaan, olisi pitänyt puuttua ajoissa.

Kasarilla nämä meni tarkkikselle, sai heille sopivaa opetusta ja muut sai työrauhan. Sitten tuli idealistit "uudistamaan", kouluhallitus on hyvin vasemmistolainen paikka.

Juuri tätä minäkin ajattelin, siksi tein aloituksen. Siis nimenomaan koululuokan tilanteesta. Se, mitä kotona sitten tapahtuu eli ei tapahdu, on kokonaan suuri, laajempi kysymys. Onhan mahdollista, esim. adhd:n ollessa ilmeisesti vahvasti perinnöllinen, että lapsessa vaikuttaa paitsi genetiikka myös vääränlainen mallioppiminen kotona. En todellakaan tarkoita, että kaikki neuroepätyypilliset vanhemmat antaisivat lastensa "elää pellossa", mutta ihan maallikkona arvelisin, että mikäli vanhemmalla on oma (hoitamaton) neuroepätyypillisyys, hänellä saattaa olla vähemmän keinoja käytössään lapsensa käytöshäiriöiden suhteen, johtuivatpa ne mistä syystä tahansa.

Todennäköisesti kuitenkin valtaosa neurotyypillisistä ja neuroepätyypillisistä vanhemmista hoitaa lapsensa ja näiden mahdolliset erityistarpeet hyvin. Mutta ongelmana on ne muutamat, jotka eivät välttämättä hoida. Impulssikontrollin puute esimerkiksi todennäköisesti tekee johdonmukaisesta lapsenkasvattamisesta vaikeaa, ja tilannetta pahentanee se, jos lapsikin on neuroepätyypillinen.

Mitä sitten voisi tehdä? Ennen muuta siltä kannalta, että vaikka neuroepätyypillisen perheen tilannetta ei pystyisikään täysin "parantamaan", pitäisi voida jotenkin estää, että kodin oletettu rajattomuus tulisi ei täysin ulkopuolisten, tilanteeseen syyttömien lasten ja nuorten (ja näiden vanhempien) kustannettavaksi ja kannateltavaksi, joka päivä. Luokanopettajista puhumattakaan. Osa tätä laajempaa ongelmaa on myös se, että opettajat uupuvat ja hankkiutuvat muihin ammatteihin.

Noista "idealisteista", jotka uudistivat koulua, pitäisi kirjoittaa enemmän. Mieluummin niin, että ideologiset ja puoluepoliittiset kysymykset jäisivät taka-alalle. Etenkin kun kuvio ei välttämättä ole niin selkeä kuitenkaan. Olli-Pekka Heinonen (kok) oli opetushallituksen johdossa pitkään, ja joku jo tässäkin keskustelussa mainitsi Grahn-Laasosen (kok) roolin uudistuksissa. Toisaalta 1940-60-luvuilla lähes kaikki luokanopettajat olivat ehdottomasti oikeistolaisia (ja niiltä ajoilta on muistelmia kovasta kurista ja siitä, miten opettajat saattoivat kiusata esim. köyhempien perheiden lapsia). Puoluepoliittinen tai aate-ideologinen nokittelu ei ole tarpeen, mutta toki näiden uudistajien taustat pitäisi selvittää. 

Vierailija kirjoitti:

Tiedoksi, niitä sairaalakoulupaikkoja ei ole kuin murto osalle tarvitsijoista. Silloin pitää yleensä olla myös erikoissairaanhoidonkontakti ja osastojakso takana, muuten erittäin vaikea päästä.

Omalla lapsella kävi hyvä tuuri, kun pääsi siinä oli monta tähteä oikealla kohdillaan. 

Tähän, jos haluaa muutosta, että kaikki tarvitsevat saisivat sairaalakoulupaikan tai muun soveltuvan pienluokan erikoissairasnhoidon tutkimuksista ja palveluista puhumattakaan sekä muusta tuesta perheelle...niin oikea osoite on päättäjät, joiden tehtävä on tehdä tarvittavat muutokset tilanteeseen. Älkää syyttäkö vanhempia, opettajia tai niitä lapsia, he eivät istu rahakirstun päällä tai määrää resursseista.

Totta kai, mutta vaikka näin olisi, niin ei sekään oikeuta yhtä lasta terrorisoimaan muita. Eikä ole niiden muiden lasten tai heidän vanhempiensa vastuulla etsiä tilanteeseen jotain ratkaisua tai vain "sopeutua tilanteeseen".

Tässäkin tapauksessa vanhemmat hoitavat lapsen harrastuksen niin, että ovat itse paikalla. Jos se kerran toimii, mutta mikään normaalikoulun tarjoama ratkaisu ei, niin miksi samaa ei kokeilla koulun suhteen? Tämä olisi käsittääkseni asia, jonka voisi päättää ihan koulutasolla. Joo, se edellyttäisi sitä, että vanhempi jää hoitamaan lasta täyspäiväisesti, mutta näin joutuvat usein tekemään niidenkin lasten vanhemmat, joilla on niin vaikeita fyysisiä erityispiireitä, että lapsi tarvitsee jatkuvaa apua ja tukea. Miksi henkinen avuntarve olisi eri asia ja siinä ratkaisu se, että muut kärsivät?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tilanne on se, että väkivallan kohteena oleville lapsille ilmoitetaan, että ei tälle nyt voi mitään, kun tuon aivot nyt vaan toimivat eri tavalla kuin teidän, niin käytännössä diagnoosilla oikeutetaan se, että lapsi on väkivaltainen. Ihan sama, montako kertaa sanotaan, että tietenkään diagnoosi ei oikeuta väkivaltaa, jos sitä väkivaltaa ei tavalla tai toisella estetä. Esim. lääkitys, terapia, lapsen sijoittaminen johonkin muuhun oppimisympäristöön, kotiopetukseen tai mikä nyt ikinä auttaakaan.

Hienoja ajatuksia, mutta terapiaa ei saa vaikka haluaa ja pyytää, muita oppimisympäristöjä ei käytännössä ole olemassa, kotiopetus ei ole vaihtoehto jos lapsen vanhemmat käy töissä (ja rahan takia on pakko olla töissä, omaishoitajan korvaus on vain jonkun satasen kuussa). Sitä paikkaa mikä nyt ikinä auttaakaan ei ole. Syytä poliitikkoja. He on vieneet rahat ja resurssit

Totta kai syytän myös poliitikkoja, ei tässä siitä ole kyse!

Kotiopetukseen voinee myös palkata avustajan, jos ei itse ehdi. Tai sitten on vaan kiristettävä vyötä.

Ja jos mikään muu ei auta, niin ainakin voi lakata jauhamasta luokkakavereille ja heidän vanhemmilleen sitä, että voi, voi, kun tää on nepsy. Jos se kerran ei oikeuta väkivaltaa, niin ei sen jankkaamisessa ole mitään pointtia ja se kuulostaa juuri siltä, että kyllä sun nyt pitäisi hyväksyä ja ymmärtää tämä käytös, kun on tää diagnoosi.

Vierailija kirjoitti:

Nepsynä ja nepsyn vanhempana sanon ettei ole vaan omissa pienryhmissään. Tavallisessa koululuokassa me nepsyt kuormitumme, toisilla se näyttäytyy kuten jutun lapsella, eli väkivaltaisina purkauksian muita kohtaan, toisilla taas väkivaltaiset purkaukset kohdituu itseensä, itsensä viiltely on tunnetuin muoto siitä, päihdeongelma on myös itseensä kohdistuvaa väkivaltaa, nepsytyttöjen syömishäiriötä on alettu hiljakseen tunnistamaan toisin kuin nepsypoikien päihdeongelmaa, jolla sitä epäsopivan ympäristön aiheuttamaa kuormitusta paetaan tai yritetään hallita.

Me voimme pahoin tavallisissa koululuokissa ja se näkyy, jolloin ne nenttilapsetkin päätyvät kärsimään. Minä en syytä yhtään yksittäistä lasta Pisa-tulosten laskusta, vaan niitä päätöksiä, että ne lapset yrittävät jotenkin selvitä ympäristöissä joissa oppiminen on tehty mahdottomaksi. Lapsen on mahdoton vaikuttaa missä lakisääteistä oppivelvollisuuttaan suorittaa, jos

Toivottavasti joku aikuinen otti ylös, että mikä tämä kuriin laittamisen keino oli ja alkoi opetella sitä itsekin.

Ei ole

Yksi asia, mikä myös ottaa päähän, on näissä jutuissa esiintyvä ihmeellinen saadun avun vähättely.

Tässä, samoin kuin siinä taannoisessa ADHD-jutussa, käy ihan selvästi ilmi, että yhden oppilaan ympärillä pyörii useampi (erityis)ope, on yksityisopetusta, tehdään erikoisjärjestelyjä ja räätälöityjä opintopaketteja. Yksilöityä opetusta, josta normaalin tai lievistä oppimisvaikeuksista kärsivän mutta oppimaan motivoituneen oppilaan ei kannata edes haaveilla.

Sitten kuitenkin puhutaan ikään kuin kukaan ei yhteiskunnan puolelta olisi tehnyt elettäkään auttaakseen! Hirveitä vaatimuksia vaan asetetaan, että lapsi ei saisi lyödä muita, ladella tappouhkauksia tai muuten häiriköidä. Oppivelvollisuuskin pitäisi jossain kohtaa suorittaa edes helpotetuin ehdoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tilanne on se, että väkivallan kohteena oleville lapsille ilmoitetaan, että ei tälle nyt voi mitään, kun tuon aivot nyt vaan toimivat eri tavalla kuin teidän, niin käytännössä diagnoosilla oikeutetaan se, että lapsi on väkivaltainen. Ihan sama, montako kertaa sanotaan, että tietenkään diagnoosi ei oikeuta väkivaltaa, jos sitä väkivaltaa ei tavalla tai toisella estetä. Esim. lääkitys, terapia, lapsen sijoittaminen johonkin muuhun oppimisympäristöön, kotiopetukseen tai mikä nyt ikinä auttaakaan.

Hienoja ajatuksia, mutta terapiaa ei saa vaikka haluaa ja pyytää, muita oppimisympäristöjä ei käytännössä ole olemassa, kotiopetus ei ole vaihtoehto jos lapsen vanhemmat käy töissä (ja rahan takia on pakko olla töissä, omaishoitajan korvaus on vain jonkun satasen kuussa). Sitä paikkaa mikä nyt ikinä auttaakaan ei ole. Syytä poliitikkoja. He on vieneet rahat ja resurssit

Poliitikkoihin, ja nimenomaan kuntapäättäjiin tuleekin kääntää katseensa. He sekä valtakunnantason päättäjät ovat vastuussa resurssien vääränlaisesta allokoinnista. Kuitenkaan me emme elä virallisesti sosialismissa, jossa yhteiskunta päättää kaikesta ja vastaa kaikesta. Meillä on aika suuri yksilönvapaus, jota saamme toteuttaa. Nostan tämän esiin siltä osin, että viime kädessä kuitenkin vanhemmat vastaavat paitsi itsestään myös lapsistaan. Myös - ja ennen kaikkea - siinä tilanteessa, jossa yhteiskunnan resurssit eivät syystä tai toisesta riitä tarvittavaan apuun. Juuri silloin vanhempien rooli on kaikkein tärkein.

Tarvittaisiin vielä laajempaa keskustelua siitä, mikä on yksittäisen perheen (vanhempien) vastuu tilanteessa, jossa heidän lapsensa kiusaa, on väkivaltainen koulutovereita kohtaan ja pahimmillaan traumatisoi ja estää oppimisen 20-30 muulta lapselta tai nuorelta. Ei, minulla ei ole vastausta tuohon kysymykseen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jotta sekä yhteiskunta laajemmin että koululuokkien arkipäivä erityisesti voisi parantua, tuo kysymys on pakko esittää. Ja siitä on pakko alkaa käydä vakavaa keskustelua.

Vaikka poliittinen tilanne olisi mikä, vanhemmat eivät voi paeta kasvatusvastuutaan poliitikkojen selän taakse. Kun yhteiskunnan tilanne on huono, tarvitaan entistä enemmän omaa panostusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedoksi, niitä sairaalakoulupaikkoja ei ole kuin murto osalle tarvitsijoista. Silloin pitää yleensä olla myös erikoissairaanhoidonkontakti ja osastojakso takana, muuten erittäin vaikea päästä.

Omalla lapsella kävi hyvä tuuri, kun pääsi siinä oli monta tähteä oikealla kohdillaan. 

Tähän, jos haluaa muutosta, että kaikki tarvitsevat saisivat sairaalakoulupaikan tai muun soveltuvan pienluokan erikoissairasnhoidon tutkimuksista ja palveluista puhumattakaan sekä muusta tuesta perheelle...niin oikea osoite on päättäjät, joiden tehtävä on tehdä tarvittavat muutokset tilanteeseen. Älkää syyttäkö vanhempia, opettajia tai niitä lapsia, he eivät istu rahakirstun päällä tai määrää resursseista.

Totta kai, mutta vaikka näin olisi, niin ei sekään oikeuta yhtä lasta terrorisoimaan muita. Eikä ole niiden muiden lasten tai heidän vanhempiensa vastuulla

Olen samaa mieltä viimeisimmän kommentoijan kanssa. Jos vanhemmalla on vaikea tilanne lapsen käytöshäiriöiden kanssa, mikä oikeus hänellä on nostaa kädet pystyyn ja antaa oma lapsensa muiden huoleksi ja harmiksi? Eivätkö tällaisen vanhemman prioriteetit ole lopulta jossain väärässä paikassa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tilanne on se, että väkivallan kohteena oleville lapsille ilmoitetaan, että ei tälle nyt voi mitään, kun tuon aivot nyt vaan toimivat eri tavalla kuin teidän, niin käytännössä diagnoosilla oikeutetaan se, että lapsi on väkivaltainen. Ihan sama, montako kertaa sanotaan, että tietenkään diagnoosi ei oikeuta väkivaltaa, jos sitä väkivaltaa ei tavalla tai toisella estetä. Esim. lääkitys, terapia, lapsen sijoittaminen johonkin muuhun oppimisympäristöön, kotiopetukseen tai mikä nyt ikinä auttaakaan.

Hienoja ajatuksia, mutta terapiaa ei saa vaikka haluaa ja pyytää, muita oppimisympäristöjä ei käytännössä ole olemassa, kotiopetus ei ole vaihtoehto jos lapsen vanhemmat käy töissä (ja rahan takia on pakko olla töissä, omaishoitajan korvaus on vain jonkun satasen kuussa). Sitä paikkaa mikä nyt ikinä auttaakaan ei ole. S

Niin, kysymys siitä, että "on kiristettävä vyötä". Niin on kaikkien tehtävä. Joskus näitä keskusteluja lukiessa todella tulee tunne, että aivan kaikkien kansalaisten ja perheenjäsenten prioriteetit eivät ole aivan kohdillaan. Jonkun muun pitäisi hoitaa, joku muu on vastuussa, joku muu on syyllinen. Jossain kohtaa herää tunne, eivätkö sittenkin lapsen ongelmat heijastele koko perheen arvomaailmaa ja ole oireita siitä, että prioriteetit eivät todellakaan ole kohdillaan.

Vierailija kirjoitti:

Yksi asia, mikä myös ottaa päähän, on näissä jutuissa esiintyvä ihmeellinen saadun avun vähättely.

Tässä, samoin kuin siinä taannoisessa ADHD-jutussa, käy ihan selvästi ilmi, että yhden oppilaan ympärillä pyörii useampi (erityis)ope, on yksityisopetusta, tehdään erikoisjärjestelyjä ja räätälöityjä opintopaketteja. Yksilöityä opetusta, josta normaalin tai lievistä oppimisvaikeuksista kärsivän mutta oppimaan motivoituneen oppilaan ei kannata edes haaveilla.

Sitten kuitenkin puhutaan ikään kuin kukaan ei yhteiskunnan puolelta olisi tehnyt elettäkään auttaakseen! Hirveitä vaatimuksia vaan asetetaan, että lapsi ei saisi lyödä muita, ladella tappouhkauksia tai muuten häiriköidä. Oppivelvollisuuskin pitäisi jossain kohtaa suorittaa edes helpotetuin ehdoin.

Erittäin hyvä huomio!

Samaa mietin, mutta en osannut sitä ihan noin hyvin hahmottaa, kun luin juttua. Kun jotenkin sekin kohta Hesarin jutusta jäi kaihertamaan, jossa kerrottiin, miten sekä opettajan että oman avustajan piti kerran pidellä "Tomasta". Mietin sitä, että voi hyvänen aika. Oma avustaja, koko koulupäivän, koko kouluvuoden, koko kouluajan. Paljonko on yhden, vaikkakin matalasti palkatun avustajan palkka vuodessa? Montako erityisopettajaa ja pienryhmää saataisiin kustannettua, jos ihan jokaisella nepsy+käytöshäiriöisellä ei olisi siellä luokassa omaa avustajaa?

Resursseja siis on, mutta suunnataanko ne järkevästi?

Ja tosiaan. Kuten kommentoija fiksusti nostaa esiin, miten paljon resursseja yhteen oppilaaseen käytetään? Kysehän alkaa olla jo vaikeavammaisesta yksilöstä.

No, taloudelliset (yhteiskunnan eli lähes jokaisen meidän kustantamat) resurssit ovat yksi asia. Sitten on se toinen kysymys, moraalisesti vähintään yhtä tärkeä: "ihmeellinen saadun avun vähättely". Esitetään asia, että yhteiskunta ei auta yhtään. Kyllä, voi olla, että apu ei ole ollut oikeanlaista, oikea-aikaista tai muuten toimivaa. Mutta jos ja kun samaan aikaan esitetään lisävaatimuksia, kyllä se antaa aika kiittämättömän kuvan tällaisesta vanhemmasta.