Miksi yhä edelleen liikunnanopettajat pilaaavat liikuntakiinnostuksen

Ala-asteella pompittiin tamburiinin tahtiin. 4-6 alettiin pelaamaan pallopelejä yms. Sääntöjä ei kerrottu etukäteen enkä arkana oppilaana uskaltanut kysyä. Yläasteella tytöt ja pojat olivat liikuntatunnit erikseen. Meillä tytöillä oli telinevoimistelua ja muuta " naisellista" . Pojat kävivät opettajansa kanssa pelaamassa läheisellä rannalla lentopalloa. Arvatkaapa monta kertaa me pääsimme rannalle pelaamaan vaikka ehdotimme sitä? Emme kertaakaan. Lukiossa meillä oli joitain valinnaisia kursseja sekaryhmissä ja silloin ei todellakaan edes ehdotettu telinetemppuilua!



Tuo on muuten totta niinkuin joku jo sanoi, että liikunta on ainoa aine, jossa ei opeteta tekniikkaa. Eihän matematiikan tunneillakaan vain lätkäistä tehtäväpinoa nenän eteen ja sanota, että teeppä nuo tuosta ja sit pääset pois.

ja tasan opetan kaikki lajit. Neuvon tekniikan, teemme kehittelyharjoituksia, aloitamme helposta, autan ja valvon vaiket osat. Joukkueet jaan itse ja en pistä oppilaita seisomaan jonoissa, vaan kaikki harjoittelevat mahd. paljon yhtä aikaa. Lajit, joita opetan, määräytyvät koulun opetussuunnitelman perusteella. Kannustan aina oppilaita, kun he ylittävät oman tasonsa.



Muutama asia, jota ei ole otettu huomioon:

-salissa ohjeet annetaan usein harjoittelun/ pelin tuoksinaan, voivat joistakin kuulostaa huutamiselta

-lapset motivoituvat kisailuista ja kilpailuista, siksi niitä harrastetaan

-joskus annan valita parin, se motivoi ja helpottaa harjoitusta pääosalla porukasta.

-liikuntatunnilla pääsevät loistamaan nekin, jotka eivät muissa lajeissa välttämättä pärjää

-lapset täytyy opettaa yrittämään, kaikessa ei voi olla hyvä, mutta yrittää pitää.



luokanope, joka kouluaikana oli aika huono liikunnassa

ja muistot koululiikunnasta ovat negatiivisia. Meillä toistui nuo samat klassikot eli oppilaat valitsivat itse joukkueen jäsenet ja yleensä se valitsija oli opettajan lellikki, samat lajit, tekniikkaa ei opetettu, jne. Täällä onkin tullut esille se, että liikunta on opsissa kansanterveydellisistä syistä, mutta minusta koululiikunta keskittyi pikemminkin mittaamaan, kellottamaan ja asettamaan oppilaita paremmuusjärjestykseen. Kansanterveyteen ei kuulu tällaiset arvot. Lisäksi varmaan joka luokalla oli ne liikunnan hikipingot, joille oli elämän ja kuoleman kysymys voittaa iltapäivän pesisottelu...



Kuvaavaa onkin, että aloitin aktiivisen liikunnan harrastamisen vasta, kun pääsin lukiosta.

Vierailija:

Tuo on muuten totta niinkuin joku jo sanoi, että liikunta on ainoa aine, jossa ei opeteta tekniikkaa. Eihän matematiikan tunneillakaan vain lätkäistä tehtäväpinoa nenän eteen ja sanota, että teeppä nuo tuosta ja sit pääset pois.

Mä kans luulin cooperin-testin perusteella etten osaa/pysty juoksemaan, kun koulussa hommaa lähdettiin tekemään kylmiltään. -jolloin minua tietenkin pisti, en ymmärtänyt kun jalat menivät maitohapoille yms. Nykyään harrastan juoksua, hain netistä ohjeita aloitukseen, tekniikkaan yms. ja hyvin onnistuu; ja mikä mahtava hyvänolon tunne!



Meillä liikunnassa pärjäsivät ne, joilla oli jo ennestään liikuntaharrastuksia, me muut sitten hiihdettiin perässä seiskan liikkanumerolla.



-Hupaisaa sinänsä, koska miten olisi saanut numeron nousemaankaan, kun mitään ei opetettu? Ala-aste mentiin hernepusseilla ja käenpesää, ylä-asteella olisi sitten pitänyt kylmiltään osata joukkuelajeja ja vetää huippusuorituksia yleisurheilussa.



Täytyy kyllä myöntää, että olin melko flegmaattinen, enkä edes kauheasti yrittänyt, koska yrttämällä täysillä olisin kuitenkin pärjännyt tosi heikosti näihin " harrastajiin" verrattuna, helpompaa oli lyödä koko asia lekkeriksi...

Olen keskittynyt koko syksyn koko ryhmän aktiiviseen liikuttamiseen ja kannustanut kutakin tasollaan, enkä ole käyttänyt sekkaria enkä mittaakaan. Siksi en osaa vastata äidille tähän kysymykseen hänen tyttärestään. Enkä toisaalta haluakaan, tyttö kun ei ole luokan huippua, enkä haluaisi ruotia hänen heikkouksiaan hänen kuultensa, vaan keskittyä siihen, että hän yrittää ja osallistuu aktiivisesti.



eräs luokanope

En siksi että piti osallistua jokaiseen testiin, tehdä asiat, joita opettaja pyysi. En siksi että mulla ei ollut aina parhaat mahdolliset välineet enkä siksi että opettaja vaati osallistumaan jokaiseen lajiin vaikka se ei olis kiinnostanutkaan.



Vihasin koululiikuntaa siks että opettaja ei oikeasti nähnyt tunneilla koskaan ketään muuta kuin ne, jotka tulivat ekana maaliin, löivät pallon pisimmälle, luistelivat parhaiten, hiihtivät nopeiten, tekivät kärrynpyörän kauniisti tai saivat lihaskuntotestistä parhaat pisteet. Kukaan muu ei ollut yhtään mitään vaikka miten kovasti olis yrittänyt. Vaikka juoksit verenmaku kurkussa ja sait silti cooperin testissä " vain" tyydyttävän tuloksen. Vaikka annoit kaikkesi joka ikisellä tunnilla ja olit satasella mukana aina niin silti liikkanumero oli aina 7.



Myös ne " huonot" ja hitaammat oppilaat kaipaavat kannustusta ja kehuja hyvästä yrittämisestä.



Vihasin koululiikuntaa vuosia vuosia ja vuosia niin paljon että jätin kaiken liikunnan sikseen. Nyt, 32-vuotiaana olen alkanut taas kävellä, hölkätä, hiihtää, käymään kuntosalilla yms. ja onneksi nautin siitä. Kiitos ei tosiaankaan kuulu liikunnanopettajille!

Olin ala-asteella pienessä maalaiskoulussa, jossa ei ollut erikseen mitään aineopettajia, vaan pelkät yleis-luokanopettajat, jotka nekin oli huhujen mukaan potkittu pois joistain muista kouluista ja päässeet meidän kouluun töihin, kun kukaan muu ei halunnut. Liikuntatunneilla yleensä yksilölajien osalta joko hiihdettiin tai luisteltiin, joskus suunnistettiin tai uitiin pari kertaa vuodessa ja sisäliikunnassa oli pääosin joko sekalaista liikuntaa tai lentopalloa. Pihalla myös pelattiin nelimaalia tai pesäpalloa.



Joukkuepelien ongelma oli juuri siinä, että sääntöjä ei opetettu eikä edes noudatettu. Oletettiin kai, että kaikilla on vanhempia sisaruksia, joilta olisi oppinut pelin vinkeet kotipihassa.



Nelimaalissa tai pesäpallossa saattoi olla vanhempi koululainen (4.-6.-luokilla yhteiset liikuntatunnit, 1.-2.-luokkalaisilla myös yhteiset) saattamassa tai antamassa merkkiä, milloin pitää juosta pesältä toiselle. Koskaan ei selkeästi opetettu niin, että olisi itse tajunnut milloin pitää mennä.



Lentopallosta on traumat. Tytöille ei opetettu juuri sääntöjä. Pallo sai koskettaa lattiaa tai mennä vaikka kuinka monen pelaajan kautta ennen kuin meni verkon yli, kunhan vain pallon vauhti ei pysähtynyt. Ongelmia tuli jo silloin, kun ilmeisesti jonkun opettajan poissaolon vuoksi oli yhteinen liikuntatunti poikien kanssa. Pojat aina karjui ja huusi, kun heille oli opetettu eri säännöt kuin tytöille. En tosin tiedä, pelasivatko pojatkaan oikeilla säännöillä.



Yläasteelle mennessä painajainen kasvoi. Yläaste oli kokoomakoulu, jonne tuli kaikkien maalaisala-asteiden koululaiset. Erot eri kyläläisten välillä oli hirveät. Liikuntatunneilla sen huomasi erityisesti, kun isommilta ala-asteilta lähtöisin olevat osasivat pelata jopa koripalloa, jota meikäläiset oli nähny lähinnä telkkarista. Lentopalloakin pelattiin oikeilla säännöillä ja murrosikäisen ehdottomuudella, että kauhea huuto ja julkinen nolaaminen, jos joku tekee väärin.



Ala-asteella ollessa oli kylällä jotain suurilapsisia himohiihtäjäperheitä, joissa oli niin vanhemmilla kuin lapsillakin kunnon vehkeet ja taidot ja kaikki. Siinä sitten sai kuunnella opettajien huutoa, kun itsellä oli vanhat paskavehkeet, joita kukaan ei osannut voidella. Kerran yritin pyytää koululla jotakuta voitelemaan suksiani (en muista että luiston vai pidon saavuttamiseksi), niin nauroivat vaan ääneen, että ei tuokaan tiedä voitelusta mitään, ei tällaisella kelillä voidella vaan kaavitaan voiteet pois suksen pohjasta. Heti nolattiin, kun perheessä ei oltu kiinnostuneita hiihdosta.



Yleensä hiihdettiin pururadan rinkiä, en muista mittaa. Sitten kerran olisi pitänyt lähteä joko viiden tai kahdeksan kilometrin lenkille. Minulle opettaja sanoi, että hiihdä sinä vain (pienempien oppilaiden kanssa?) pururataa - jos lähdet pidemmälle ladulle, niin ethän sinä tule sieltä tuomiopäivään mennessäkään pois. Silloin olin kiitollinen, mutta toisaalta loukkasi, että opettaja sanoi noin synkästi hiihtovauhdistani.



Samainen akka yritti joskus saada meidät pelaamaan jalkapalloa ja osa meistä yritti piilotella jossain koulun pihassa, ettei joutuisi kentälle pelaamaan tätä pelottavan väkivaltaista lajia (pelkään lentäviä esineitä kuten palloja ja perhosia - ei koskaan tiedä, milloin ne iskevät naamaan!). Opettaja keräsi kuitenkin kaikki oppilaat kentälle ja huutosaarnasi siitä, miten meistä ketään ei tule prinssi valkoisella hevosella kotoa noutamaan, vaan että meidän täytyy olla hyvässä fyysisessä kunnossa, että kelpaisimme pojille. Ihana asenne...

tehdä kuperkeikkoja ohuilla jumppapatjoilla ja heittää kärrynpyöriä ja sirklata luistimilla hirveää vauhtia ja laskea suksilla mäkiä, vaikka pelkäsi, että luut katkeaa ja niskat niksahtaa ja nivelet menee sijoiltaan. Aina vain valitettiin siitä, etten tee mitä käsketään eikä otettu huomioon sitä, että voi ihan oikeasti pelottaa. Minulla on näkyvästi ja lääkärin toteamasti yliliikkuvat nivelet, niin voi vee että pelotti tuommoiset. Tiedän, että oikeanlaisella liikunnalla voisin vahvistaa niveliä tukevia lihaksia, mutta en jumaliste aio heittää yhtään kuperkeikkaa sitä saavuttaakseni.



t. 83

-70 ja-80-luvuilla !

pelata joukkuepelejä, eikä juuri koskaan ollut mitään voimisteluun viittaavaakaan. Yksilölajeina olivat sitten mm. inhoamani kuulantyöntö ja pikajuoksu. Ymmärrän, että on hyvä tutustua eri lajeihin, mutta mitä ihmeen järkeä on vuodesta toiseen käydä heitätyttämässä kuulaa rimpulatytöillä, joille ei edes yritetty opettaa kuulantyönnön tekniikkaa. Jonain vuonna harjoiteltiin hetki kiekonheittoa. Sen muistan positiivisena poikkeuksena, vaikken siinäkään todellakaan hyvä ollut. Sitä harjoitellessa kuitenkin meille yritettiin edes opettaa, miten ko. esinettä pidellään käsissä jne.

Tai sanomalehden mielipidepalstalle.



Miksi liikkunnasta pitää ylipäätään saada numero? Miten pari tuntia kerrallaan näkevä opettaja voi nähdä lapsen liikunnallisuuden? Eikö suoritusmerkintä toimisi paremmin, voisi palautua liikunnan ilo ja kilpailuhenkisyys ja huonompien nolaus jäisi pois.



Jotenkin niin epäoikeudenmukaista, että vaikka kuinka joku yrittää, ei ole niin liikunnallinen ja nopea kuin toinen. Esim. matematiikassa ja muissa lukuaineissa sentään jokainen voi lukea ja oppia asiat samalta viivalta (oppimishäiriöiset pois lukien).



Olisi mielenkiintoista tietää, millä perusteella liikunnan numero nykyään määräytyy. Onko pelkät mittaustulokset edelleen perusteena?



nimim. ala-asteella puolet kevätkaudesta jalka kipsissä -> opettajan mielestä ei tarpeeksi näyttöjä, numero laski kahdella.

Että saataisiin palautetta annettua?



Mekin mietittiin juuri yksi päivä miehen kanssa, että mikä siinä oikein oli että meitäkin koululiikunnassa rääkättiin urakalla.



Usein yläasteella ihan itkin liikuntatunnin jälkeen, ja lintsasin kovasti tunneilta.

Minulla oli astma, jota ei oltu vielä diagnosoitu, ja se todella haittasi minua.

Miten on mahdollista että opettaja ei epäillyt mitään vaikka haukoin happea kuin kala kuivalla maalla ja mustia täpliä näkyi silmissä hapenpuutteen takia?



Voisiko joku opettaja muuten vastata siihen, että miksi pojilla on liikunnassa eri OPS kuin tytöillä???

Minä todellakin tahtoisin tietää! Pojat vaan pelasivat ja tytöiltä vaadittiin luoja ties mitä spagaatteja, argh!!!



Mieheäni ei keljuta mikään muu kuin se, ett oli huonot vehkeet hiihdossa yms. oli kuulemma kivaa kun saivat aina pelata mitä halusivat. Onpas tosi reilua joo!!!

Terveisin äiti jolla 3 tytärtä, juuri eilen tuli yksi itkien kotiin liikkatunnin jälkeen (oli hiihtoa).

saa nähdä mneekö läpi.



laittakaa tekin paikkakuntanne lehtien keskustelupalstoille

Ei näyttänyt mallia missään asiassa. Kerran käski hypätä pukille/hevoselle? ja siellä piti tehdä kuperkeikka! Kun eräs luokkamme tyttö sanoi et näytä ope mallia, ni joutui pois liikuntatunnilta ja sai jälki-istuntoa jossa piti kirjoittaa miksi sanoi niin opettajalle! Ja kun meillä oli suunnistusta, ni tämä ope istui vaan autossa ja söi pullaa...

Aina oli suosimassa niitä, jotka harrasti kaikkia kivoja lajeja ja olivat hyviä siinä. Heidän ei tarvinnut tehdä tunnilla mitään, ni kymppi tuli...



Minäkin inhosin siis koulussa liikuntaa. Muuten vapaa-ajalla nautin siitä edelleen