Lue keskustelun säännöt.
Onko kauheampaa ikää lapsella kuin 2-4v?
Kysyn tätä yhden jo täysikäsen lapsen kokemuksella, jolla oli ihan järkyttävä murrosikä. Mutta murkun kanssa pystyi hyvänä hetkenä neuvottelemaan ja sopimaan pelisäännöistä. Elämä oli silti hyvää.
Esikoisen taaperoaika oli helppoa, nyt ei ole.
Olen ihan loppu, ja jos joudun hoitamaan kuopustani yksin kolmekin päivää, loputonta kieltämistä, uhmaamista, huutamista, rikkomista.
Pelkään että muutun lähes väkivaltaiseksi, sillä tukiverkkoja meillä ei ole.
3pvää viikossa lapsi on päiväkodissa osa-aikatyöni takia, ja odotan vaan että koska voin viedä lapsen sinne. Haluaisin pitää lasta siellä enemmän, mutten ole varma pahentasko se lapsen käytöstä
Mies osallistuu tosi paljon ja aina töiden jälkeen ottaa kopin lapsesta, mutta mua ahdistaa ajatuskin että joudun kohta kohtaamaan iltariehumisen, hoitamaan aamupuuhat ja pukemistaistelut.
Lapsi läpsii, kynsii, puree. Tekisi mieli välillä oikeasti tukistaa kunnolla lasta, ja itkettää kun edes ajattelen niin. On hällä hyviäkin hetkiä paljon, mutta usein olen niin rikki niistä huonoista, etten osaa nauttia.
Meillä saa näyttää tunteita ja kannustankin siihen, mutta lapsella ei ole mitään kontrollia. Saattaa lyödä ilosta?!
Puistoon ei voida mennä koska lapsi karkailee päättömästi, ja vaunuissa huutaa että kävelemään pitää päästä. Uimahallissa karkailee, kaatuilee ja jos ollaan varttikin liian pitkään, kirkuu väsymystä pukkarissa. Saunassa kiipeilee. Kun kieltää niin läpsii.
Mä puen itseni pukkarissa hiki päässä ja jalallq koitan blokata lasta karkaamasta, silti karkaa. Esikoisen kanssa käytiin joka viikko uimassa ja hän tyytyväisenä söi smoothieta kun puin.
Ostosreissut menee ihan perseelleen, koska uhma. Huutaa kärryissä ja autokärryistä koittaa kiivetä pois.
Kylvyssä viihtyy mutta hirveä huuto kun pois. Joka päivä on taistelu, jossa en halua olla mutta pakko.
Mies hoitaa 90% iltanukutuksista, aina kun ei ole iltatöissä, sillä mä en kestä niitä taisteluita enää päivän päälle.
Onko tämä muilla tällaista?
Meillä on säännöllinen rytmi, ruoka-ajat eikä syödä sokeria yms. Mietin mitähän tää olis jos vielä ei olis tämä rytmi!
Olen miettinyt eroa ihan senkin takia, että saisin viikon lomaa lapsesta.
Ja mikä hirveintä ja itsekkäintä, lapsi on todella toivottu ja ivf:llä tehty!
Mulla on ihan kamala olo, että ajattelen näin.
Mutta en ikinä ois uskonut, millaista helvettiä voi taaperoaika ollapahinta on että tutut joilla isoja lapsia, sanoo vaan et joo se on ihan kauheeta aikaa! Kiitti joo, huomaan kyllä..en tiedä selviänkö sinne asti järjissäni kun lapsi kasvaa. Haluaisin vaan jättää kodin ja lapsen miehelle ja häipyä siiheksi johonkin omaan rauhaan kunnes lapsi on kasvanut.
No nii kivittäkää! Haukkukaa. Mut yksikin vertaistukiviesti ehkä ois paikallaan!
Kommentit (596)
Ketjusta on tullut pitkä, joten loppupäätä lueskelin jo vähän ylimalkaisesti. Etsin vastausta, onko ap:lle ollut apua saamistaan vinkeistä ja neuvoista, en löytänyt..
Olisi kiva kuulla, onko tilanne kotona taaperon kanssa helpottunut.
Mietin ratkaisuja, millä helpottaa ap:n ahdinkoa ja poimin teksteistä monta: - Lapsen hoitopäivien lisääminen. Jos äiti miettii jo eroa tai väkivaltaa, on korkea aika ottaa itselle vapaa-aikaa. Yksi päivä itselle viikossa tekisi ihmeitä!
- Suosittelisin myös lapsen hoitopäivien pituuden lisäämistä, jolloin viihdytysaika kotona olisi helpompi klaarata ja lapsi saisi leikkiä, touhuta ja opetella sosiaalisia taitoja ikätovereiden seurassa.
- Mahdollisimman paljon ulkoilua vähintään kaksi kertaa päivässä. Säänmukaiset varusteet, että onnistuu niin sateella kuin paisteessa, eikä mikään sää muodostu esteeksi. Ulkoilu illansuussa väsyttää ja sen jälkeen kaikkien iltatoimien toimittaminen rauhassa ilman mitään ylimääräisiä virikkeitä.
- Tukiperheen hankkiminen! Jos ei ole sosiaalista verkostoa, löytyy vapaaehtoistoimijoita, jotka ottavat lasta mielellään välillä hoitoon. Tässä yhteys ensin sosiaalitoimeen ja sieltä neuvoa.
- Telttailu tai mökkeily leirintäalueilla kesäviikonloppuisin! Lapset saavat leikkikavereita ja väsyttävät itsensä ulkoleikeissä. Samalla aikuiset saavat hengähtää keskittyen vain silmälläpitotehtäviin. Unet maistuvat teltassa erittäin hyvin, eikä ole vaikeuksia saada lapsia aamulla ulos.
- Hotelliyö etenkin äidille silloin tällöin. Tarjouksessa alimmillaan muutamalla kympillä rauhallinen yö, häiriötön suihku ja keskeytyksetön aamupala. Joku muu myös korjaa jäljet. Täyttä lepoa!
"se toinen mummo iänikuisine neuvoineen"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On. 14-16 v. Isommat lapset, isommat ongelmat. Terveisin väsynyt äiti.
Moi! Minulla on 2 lasta (2,5v ja 3,5v). Molemmilla vähän kahden vuoden jälkeen hiukan uhmaa.
Tärkeintä on pysyä ennalta-arvattavana ja säännöt täytyy olla tunnista toiseen samat. Huomasimme vaimoni kanssa sen, että pienikin periksianto säännöissä hetkellisen helpotuksen saamiseksi itseasiassa pilaa koko homman ja loppuviimein se tekee asioista vaikeampaa. Aloittaminen sääntöjen kanssa on tietenkin vaikeinta, mutta kerrot ja viestit rajat, ja niiden ylityksestä seuraa sama rangaistus joka ikinen kerta, johan alkaa tilanne helpottamaan.
Täytyy muistaa, että sinä olet aikuinen, sinä päätät mitä saa tehdä ja mitä ei. Lapsi ei traumatisoidu pienestä mielipahasta jos lelu otetaan paiskomisen jälkeen pois. Pettymyksiä saa ja pitää tulla lapselle, jotta he oppivat niitä käsittelemään. Mitä siihen huudon kuunteluun tulee, niin kuulostaa hiukan samalta kuin vaimollani: huuto menee sinulla ihon alle. Mielestäni sinun täytyisi opetella irrottamaan tunteet säännöistä ja pyrkiä blokkaamaan huuto omasta päästäsi. Ja tämä ei tarkoita sitä, ettet kuuntele tai ole läsnä, vaan et anna sen mennä tunteisiin. Se lapsi ei hajoa huudosta.
Eikä hän myöskään jaksa määräänsä enempää huutaa, jos hän saa haluamaansa. Kyllä se loppuu aika nopeasti kun huomaa, ettei sillä saavuteta mitään.
En jaksa koko ketjua lukea, ehkä joku on jo sanonutkin. Mutta siis, kuullostaa neurokirjolta. Meillä on 2 lasta, jotka molemmat kirjolla, toinen ADHD ja toinen lievä autismi.
AP:n kertomus on ihan yks yhteen kuin meidän ADHD lapsi (nykyään siis jo 24v) oli toooosi vaikeaa aikaa noin 2-5 vuotiaana. Ei se siitä vielä hirveästi helpottunutkaan, koulussa oli vaikeaa, teini-ikä oli vaikea. Vasta nyt aikuisena helpottaa, kun itse osaa hanskata asiansa ja on myös lääkitys.
Eli mars neuvolan kautta lääkäriin, tilanne helpottaa, kun oireilulle saa nimen, ja saa neuvoja siihen, miten neurokirjolla olevien lasten kanssa voi toimia. Tsemppiä kovasti! Kyllä se helpottaa, aikanaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa todella raskaalta. Itse lisäisin lapsen päiväkotiaikaa. Onhan siinä sitten illat mahdollisesti jopa vähän raskaampia, mutta se on vain muutama tunti ja sen jaksaa paremmin jos ei ole ihan koko päivää joutunut taistelemaan.
Meillä oli yhden lapsen uhma tosi vaikea. Säännöt, riittävä huomio ja monia muita pieniä kikkoja mm. älä kuuntele lapsen valitusta ja kiukuttelua, anna huomiota vain hyvissä hetkissä. Näin lapsi lakkaa vetämästä naruja hankalissa tilanteissa. Porkkanaa, ei keppiä. Ja sitten se, että suojele itseäsi. Anna armoa ja ota aikaa. Jos lapsi huutaa, niin laita peltorit korville. Lapsi etsii niitä sinun kipukohtia, elä anna sitä valtaa lapselle, muuten menetät sen, etkä saa takaisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jäin kaipaamaan myönteisiä ajatuksia lapsesta. Mitä hyvää hänessä on? Annatko myös myönteistä palautetta lapselle, ei vain kieltoja? Onnistumisen tunteet voimaannuttavat, samoin kehut pienestäkin. Vaikka laitoitpa kauniisti lelut laatikkoon. Muista myös kertoa kuinka ihana hän on ja kuinka rakastat häntä. Tunteiden sanoittaminen lapsen kanssa keskustellessa menee joskus jopa perille. Näitä samoja käytäntöjä voi sitten kohdistaa myös puolisoon ja muihinkin ihmisiin.
Niin, ei tullut tähän ketjuun laitettua hyviä asioita, koska hyvät asiat eivät uuvuta eivätkä vaikuta väsymykseeni muutoin kuin voimaannuttavasti. Lapsessa on tosi paljon hyvää, mutta ne kääntöpuolet ovat näitä kuvailemiani. Päättömyys on rohkeutta jne.
Jos ympärillä olis tukiverkkoja tai kyläpaikkoja, jos pääsis kokemaan asioita lapsen"raivo alkaa jostain kun leipä putoaa maahan"
Tuossa sanoisin vaan että ei haittaa, äitilläkin joskus leipä putoaa, ja pysyisin rauhallisena. Lasta harmittaa oma taitamattomuus kun leipä lipsahtaa käsistä.
Anteeksi mutta sun vastaus on niin typerä, etten toista tiedä. Luuletko että noin ei olisi toimittu?
Mun kaverin lapsi oli ihan raivohullu just tuon ikäisenä kuin ap:n lapsi. n.5-vuotiaasta ylöspäin on ollut ihan äärimmäisen kiltti ja kaikkia ohjeita noudattava tyyppi, nyt jo aikuinen. Mutta silloin pienenä sai ihan järettömiä raivareita ihan kaikesta. Eikä niihin auttanut yhtään mikään. Ei mikään muu kuin aika ja pahimpien vahinkojen estäminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ei olisi voinut tulla kolmatta kertaa pikkuautosta päähän. Kun ekan kerran jälkeen olisin tehnyt lapselle varsin selväksi, että jos heittää toisen kerran, ne autot lähtee. Ja tokan kerran jälkeen ne olisi lähteneet jäähylle.
En oikeasti ymmärrä ollenkaan tollasta toimintaa, että otetaan päivästä toiseen turpaan samalla tavalla. Ihme lepsuilua.
Ja ei, lapselle ei tarvitse huutaa ja raivota. Vaan tehdä vaan täysin selväksi jämäkästi mitä tapahtuu perseilystä ja sitten myös pitää sanomisistaan kiinni.
Mutta tämähän se on nykyvanhemmuuden surkeinta toimintaa. Lätistään ja lätistään, mutta mitään ei oikeasti saada aikaan, uhkaillaan, mutta mitään ei toteuteta.
Kyllä on. Pahin ikä on 13-17 v. Draamaa, monenlaista kokeilua, motivaation lasku koulussa. Riitoja ja huutamista, toisaalta mököttämistä ja vetäytymistä. Osa kiusaa, osa on kiusattuja. Sosiaalisten taitojen kadottaminen. Rajojen kokeilua ja venyttämistä. Vaatetyyli bok vaihtua päivässä, osta uudet vaatteet, noita entisiä en käytä enää ikinä.
Meidän 15-vuotias luulee osaavansa kaiken. Oikeastaan on parempi sanoa päin vastoin kuin toivoo tapahtuvan. Jos sanot, että ilmoita sitten, jos myöhästyt kotiintuloajasta (esim. klo 23), etten huolestu, niin ehkä se menisi paremmin perille, jos sanoisikin, että älä vaan missään nimessä ilmoita, jos myöhästyt kotiintuloajasta. Ehkä se sitten jäisi mieleen, mitä pitäisi tehdä. Vanhemman myös pitää joustaa, mutta teini-ikäisen ei tarvitse hänen mielestään.
Olet myös auttamatta nolo vanhempi, jos käyt autolla hakemassa klo 23 jostain kaupungilta. Voi pliis, älä tule sinne, kenenkään muunkaan vanhemmat ei tule. Olet nolo vanhempi myös silloin jos keskustelet jonkun toisen vanhemman kanssa, ihan sama mitä aihe koskee. Meille on tullut yksi esikoisen kaveri kylään, jolta kysyin, haluatko ruokaa, me syötiin juuri, tässä olisi. Kaveri söi tarjoamaan ruokaa. Kun hän lähti, teini huusi minulle, että miks sun on pakko jotain ruuantähteitä alkaa tarjota, kun hänellä on kaveri kylässä, se on niin noloa, kun tyrkytetään ruokaa, on se nyt varmaan kotona syömistä saanut vai luuletko sä, että ne on niin köyhiä, ettei niillä syödä mitään. Olin ihan hämmästynyt, että mitä selität, sehän kuuluu käytöstapoihin tarjota ruokaa, kun sitä kerran on jäänyt päivälliseltä. Enpä ole sen jälkeen tarjonnut, kenellekään. Näillä argumenteilla sanon, että 2-4-vuotiaan kanssa pääsee helpolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos yhtenä päivänä viikossa olisit anarkisti ja "huono äiti" ja antaisit muksulle sokerimunkkia ja rajattomasti muumivideoita... ja siitä itselle hengähdystauko. No, helppo tälleen puskista huudella ehdotuksia, mutta vaikuttaa siltä että äidin jaksamiseen tarvii nyt ottaa kovat keinot käyttöön.
Meillä henkilökohtaisesti vauva-aika oli miljoonaa kertaa kamalampaa, kun taaperoikä. Vauva syntyi täysin ongelmattoman raskauden jälkeen hyvin vaikeasti vammaisena ja - perussairaana, ja koko ensimmäinen vuosi oli taistelua lapsen elämästä. Sanomattakin selvää, että elinikäiset traumat jäi enkä koskaan enää uskalla edes haaveilla uudesta raskaudesta.
Lapsi on nyt 2v ja aivan ihana pakkaus, nukkuu sekä syö hyvin, on sosiaalinen ja hauska veitikka. Arki on meillä erilaista kuin muilla, mutta me osataan nauttia tästä kaiken sairaalaelämän jälkeen :)
Tsemppiä kaikille omiin arjen haasteisiin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kakarat on kamalia iästä rippumatta... kuin lauma persuja. YÄK !
En lukenut kaikkia viestejä, mutta 3 aikuisen lapsen äitinä minulle on jäänyt mieleen lasten ikä 2-vuotiaasta eteenpäin suloisimpana aikana. Puhe kommunikointi on alkanut, omatoimisuus kaikin puolin lisääntynyt. Jos on joku vaiva, lapsi osaa jo selittää, mistä kysymys. Toki tulee uhmaiät, onneksi, sehän on luonnollista itsenäistymistä! Jos on noin raskasta, kannattaa ottaa asiantuntijoihin yhteyttä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä kans (ero lapsi mistä oireilu ainakin uskovaisten mukaan haha) tuo aika oli hirveää ja sai joka kävelyn päätteeksi neuvotella miksi ketään/mitään ei saa lyödä yms.
Oma neuvo on sama kuin koirien hoidossa; anna jotain luvallisesti tuhottavaa. Meillä myös luvalliset pallon vierittelyt (pahimmillaan rikkominen haha) auttaa.
Toki siihen en voi antaa kuin tsemppi voimia että jaksatte kieltää väkivallan... Jos jatkuu nii jutelkaa neuvollassa voi olla psyykkisiä tai ihan fyysiäkin oireita jolloin suosittelen yksityistä lapsen lääkäriä. Ehkä lapsella on migreeni???
Ei ole mitään tiettyä pahaa ikää ollut. Eri lapsilla eri aikoina on toki ollut vaativampia kausia.Vauvaikä oli meillä kaikilla muita raskaampi kyllä, koska yöllä heräilivät ja usein vain äiti kelpasi.
Neljän äiti
Meillä on juuri aivan ihana 2,5-v. hoidossa vkl yli. Hänen kanssaan voi ihan oikeasti puhua ja hänelle selittää asiat kahdella kielellä. Ei puhettakaan mistään uhmasta tms. Nukkuu hyvin, herää hymyillen ja touhuaa koko päivän meidän kanssamme päiväunia lukuunottamatta.
Enkä ole kuullut vanhempiensakaan valittavan mistään vaikeuksista.
Pitäisiköhän AP:n viedä lapsi tarkempiin tutkimuksiin?
Aloin nyt miettimään tätä asiaa, ei ap:n kannalta, jolla on vasta 2vee, vaan sanotaan 3,5-4,5v ikäisen kohdalla, että jos arki on tosi rankkaa, niin onko se merkki siitä, että lapsi ei ole ihan "normaali" että pitäisikö normaalin pikkulapsiperhearjen olla jotenkin kivaa ja helppoa, kun omalla kohdalla se ei sitä ole? Onko teillä muilla kivaa ja helppoa 3,5-4,5-vuotiaiden kanssa? Jaksatte käydä hyvin töissä ja lapsella ei ole mitään draamailuja arjessa? Ei itketä päivittäin ja sanota tyhmä äiti kun ei saada omaa tahtoa läpi tai voiteta pelissä jne? Eli lapsenne itkee/huutaa vaikkapa kerran viikossa tai kuukaudessa, vai miten se menee?
Vierailija kirjoitti:
Lisään vielä että ruutuaika on meillä tosi rajoitettu, telkkari ei ole päällä ikinä lapsen hereillä ollessa eikä katsota Pikku Kakkostakaan. Joskus ehkä vartin verran katsotaan leluvideoita aamupalalla, saan silloin itse juoda kahvin rauhassa. Monesti silti luetaan pöydässä jos ei lapsi keskity. Hän osallistuu kahvinkeittoon ja kotitöihin mielellään, mutta usein ne muuttuvat taisteluksi, paiskomiseksi, rikkomiseksi ja astioiden heittelyksi.
Mitään ei voi tehdä ikään kuin normaalisti, vaan kaava on sama: aloitetaan hyvillä mielin vesiväreillä maalailu, alle minuutissa alkaa vesivärien tuhoaminen kynnellä ja vesien kaatelu. Oikeasti tuntuu ettei mitään voi tehdä, koska se muuttuu kaaokseksi.ap
En kyennyt lukemaan kaikkia kommentteja läpi kun kävi ärsyttämään sun puolesta. Mutta halusin vain tulla sanomaan että toi kyllä helpottaa vielä. Tuntuu että täällä todella samanlaisen säännöt ja puuhat ja n.vuoden ajan olin aivan hermoraunio hyvin vaikean lapsen aikoana vanhempana. Kun lapsi oli 3,5 vuotta, alkoi onneksi yhtäkkiä kehittymään syy ja seurauksien ymmärtäminen ja meno rauhottui.
Lapsia on niiiiin erilaisia ja usein helppojen lasten vanhemmat ei vaan kykene ymmärtämään mitä todella tempperamenttisen lapsen kanssa saa käydä läpi. Ainakin itse kuullut niin monta kertaa ehdotuksia tiukemmista rajoista ym mutta faktahan ainakin täällä päässä on se että koska lapsi on niin tempperamenttinen en ikinä siis ikinä anna periksi vaan jos jotain sanon että tehdään ja viedään myös loppuun, joten siitä ei ole kysymys. En tiedä ohjeistatko lasta itse siivoomaan jälkensä mahdollisuuksien mukaan mutta sitä kyllä suosittelen harrastamaan. Ymmärtää pikkuhiljaa ehkä siitäkin että perseilyllä on myös seuraukset. Mitä sun jaksamiseen tulee, niin ehottomasti lisää päiväkotipäiviä jos vaan siihen tulee mahdollisuus. Varsinkin jos lapsi viihtyy siellä niin miks ei. Eihän niiden päivien tarvitse aina kuitenkaan olla täysiä. Tai voisko puolison kanssa mahdollistaa edes silloin tällöin toiselle aikaa lautautua? Sun elämä on nyt pelkkää suorittamista ja joskus voisi tehdä ihan hyvää hengähtääkin. Tiedän ite kokemuksen syvällä rintaäänellä että toi kiukku syö sisältä ja kaikki tuntuu väärältä eikä meinaa jaksaa mitään hymyissä suin niin tarviit nyt myös aikaa olla sinä eikä vain se joka ottaa kiukut vastaan ja turhautuu. En tiedä miten ihmeessä sitä itse tosta selvisi kun tukiverkot on aivan olemattomat ja sain apuja ehkä kerran kuudessa kuukaudessa mutta onneks selvisin ja niin selviit säkin vaikka se tällä hetkellä tosi loputtomalta suolta tuntuukin.
Ehkä lapsi tulee joskus tulevaisuudessa saamaan adhd-diagnoosin tms., mutta voisiko lisäksi kyse olla myös siitä, että lapsi on keksinyt hyvän "leikin" siitä, että saa sinulta huomiota osakseen temppuilemalla? Tuon ikäinenhän osaa olla jo hyvinkin kekseliäs saadakseen huomiota.
Päiväkodissa lapsi saa itsensä ikäisistä ns. vertaistukea ja mallia siitä, miten toimitaan eri tilanteissa. Ja ihan lähtökohtaisesti päivähoidossa ei ajatella vielä noin pienistä, että hänellä on varmasti adhd tms., koska lapset kasvaa koko ajan eikä diagnoosin saaminen ole ajankohtaista vielä vuosiin.
Rajoista kannattaa yrittää pitää kiinni johdonmukaisesti.