Lue keskustelun säännöt.
Onko kauheampaa ikää lapsella kuin 2-4v?
Kysyn tätä yhden jo täysikäsen lapsen kokemuksella, jolla oli ihan järkyttävä murrosikä. Mutta murkun kanssa pystyi hyvänä hetkenä neuvottelemaan ja sopimaan pelisäännöistä. Elämä oli silti hyvää.
Esikoisen taaperoaika oli helppoa, nyt ei ole.
Olen ihan loppu, ja jos joudun hoitamaan kuopustani yksin kolmekin päivää, loputonta kieltämistä, uhmaamista, huutamista, rikkomista.
Pelkään että muutun lähes väkivaltaiseksi, sillä tukiverkkoja meillä ei ole.
3pvää viikossa lapsi on päiväkodissa osa-aikatyöni takia, ja odotan vaan että koska voin viedä lapsen sinne. Haluaisin pitää lasta siellä enemmän, mutten ole varma pahentasko se lapsen käytöstä
Mies osallistuu tosi paljon ja aina töiden jälkeen ottaa kopin lapsesta, mutta mua ahdistaa ajatuskin että joudun kohta kohtaamaan iltariehumisen, hoitamaan aamupuuhat ja pukemistaistelut.
Lapsi läpsii, kynsii, puree. Tekisi mieli välillä oikeasti tukistaa kunnolla lasta, ja itkettää kun edes ajattelen niin. On hällä hyviäkin hetkiä paljon, mutta usein olen niin rikki niistä huonoista, etten osaa nauttia.
Meillä saa näyttää tunteita ja kannustankin siihen, mutta lapsella ei ole mitään kontrollia. Saattaa lyödä ilosta?!
Puistoon ei voida mennä koska lapsi karkailee päättömästi, ja vaunuissa huutaa että kävelemään pitää päästä. Uimahallissa karkailee, kaatuilee ja jos ollaan varttikin liian pitkään, kirkuu väsymystä pukkarissa. Saunassa kiipeilee. Kun kieltää niin läpsii.
Mä puen itseni pukkarissa hiki päässä ja jalallq koitan blokata lasta karkaamasta, silti karkaa. Esikoisen kanssa käytiin joka viikko uimassa ja hän tyytyväisenä söi smoothieta kun puin.
Ostosreissut menee ihan perseelleen, koska uhma. Huutaa kärryissä ja autokärryistä koittaa kiivetä pois.
Kylvyssä viihtyy mutta hirveä huuto kun pois. Joka päivä on taistelu, jossa en halua olla mutta pakko.
Mies hoitaa 90% iltanukutuksista, aina kun ei ole iltatöissä, sillä mä en kestä niitä taisteluita enää päivän päälle.
Onko tämä muilla tällaista?
Meillä on säännöllinen rytmi, ruoka-ajat eikä syödä sokeria yms. Mietin mitähän tää olis jos vielä ei olis tämä rytmi!
Olen miettinyt eroa ihan senkin takia, että saisin viikon lomaa lapsesta.
Ja mikä hirveintä ja itsekkäintä, lapsi on todella toivottu ja ivf:llä tehty!
Mulla on ihan kamala olo, että ajattelen näin.
Mutta en ikinä ois uskonut, millaista helvettiä voi taaperoaika ollapahinta on että tutut joilla isoja lapsia, sanoo vaan et joo se on ihan kauheeta aikaa! Kiitti joo, huomaan kyllä..en tiedä selviänkö sinne asti järjissäni kun lapsi kasvaa. Haluaisin vaan jättää kodin ja lapsen miehelle ja häipyä siiheksi johonkin omaan rauhaan kunnes lapsi on kasvanut.
No nii kivittäkää! Haukkukaa. Mut yksikin vertaistukiviesti ehkä ois paikallaan!
Kommentit (596)
Vierailija kirjoitti:
Lisään vielä että ruutuaika on meillä tosi rajoitettu, telkkari ei ole päällä ikinä lapsen hereillä ollessa eikä katsota Pikku Kakkostakaan. Joskus ehkä vartin verran katsotaan leluvideoita aamupalalla, saan silloin itse juoda kahvin rauhassa. Monesti silti luetaan pöydässä jos ei lapsi keskity. Hän osallistuu kahvinkeittoon ja kotitöihin mielellään, mutta usein ne muuttuvat taisteluksi, paiskomiseksi, rikkomiseksi ja astioiden heittelyksi.
Mitään ei voi tehdä ikään kuin normaalisti, vaan kaava on sama: aloitetaan hyvillä mielin vesiväreillä maalailu, alle minuutissa alkaa vesivärien tuhoaminen kynnellä ja vesien kaatelu. Oikeasti tuntuu ettei mitään voi tehdä, koska se muuttuu kaaokseksi.ap
MINÄ luulen että SINÄ vaadit siltä lapselta liikaa! Ei hän osaa toimia sun ajatusten mukaan, hän vasta opettelee! Käslet ja komennat, sata sanaa minuutissa joista se lapsi ei ymmärrä höikäsen pölläystä!
Anna tehdä, älä puutu, ihan nätisti otat vaikka kädestä kii ja viet muualle, anna tehä ite!
Pyydä miestäsi kuvaamaan sua sen lapsen kanssa ja katsot sen sitten niin huomaat!
kokeile
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuohan ovat niitä parhaita vuosia. Kannattaisiko ottaa vastuu lapsen kasvattamisesta niin vuosista ei tule hirveitä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisin vaikka lyödä vetoa, että viimeistään kouluiässä lapsella havaitaan jokin erityispiirre ellei jopa useampi.
Meillä on kattava vakuutus, luuletko että kannattais jo nyt hakeutua tutkimuksiin? Olen miettinyt samaa, että onko tämä ihan normaalia
ap
Alle kolmevuotiaille ei yleensä diagnoosia tehdä, mutta kannattaa kokeilla. Tyttären perheellä kävi muutaman kerran joku (lastensuojelun?) tukihenkilö seuraamassa arkea, kun oli jatkuvaa raivoamista. Kannattaa neuvolaankin olla yhteydessä.
Mulla reilu 1,5-vuotias, käsivarsissani puremamustelmia. Mukava mutta kokeileva ja välillä koheltava lapsi.
Vääntelee hellan nappeja ja on alkanut avata pakastinta. Ei pääse yksin keittiöön, kunhan ovi on kiinni. Aina kotoa lähtiessä tarkistettava hella.
Väliovet ja portti paras apu.
Temperamenttia noussut. Välillä heittäytyy epätoivoisen oloisena lattialle jos jotain kielletään. Aamulla voi itkeä lohduttomasti jos äiti on vessassa kun herää.
Hyvin pärjätään ja kesälomalla käytiin joka päivä leikkipuistossa. Nyt taas päiväkodissa muiden lasten seurassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Neuvolasta aikoinaan lohduteltiin, että mitä kovempi tahtoikä, sitä helpompi murrosikä. Näin meillä menikin. Täytyy sanoa, että mieluummin eli sen pienen raivoajan kuin nyt itseä isomman murkun kanssa. On ollut suht seesteinen murrosikä molemmilla ja kumpikin on niin ihailtavia nuoria tyyppejä että. Äiti on ylpeä. 😍
Tuossa iässä lapsi kokeilee rajojaan, mikä on normaali vaihe kehityksessä. Kun lapsi sitten kohtaa nämä rajansa, hän tuntee olonsa turvalliseksi, kun hänellä on jämäkät vanhemmat. Nuorin lapsistani on yksivuotias, vanhin on jo teini. Toiseksi nuorin on kolmivuotias ja keskimääräistä hankalampi tapaus päiväkodinkin mukaan. Me pidämme säännöistä kiinni, ja kun lapsi saa raivarin tyhjästä, käymme rohkeasti tulta päin. Joskus tämä tarkoittaa puolen tunnin kävelyä raivoava lapsi olalla. Lapsi on myös oppinut että säännöt pitävät. Jälkiruokaa ei tule ellei pääruokaa ole syöty. Ja siitä ei ole joustettu, vaikka hän olisi kuinka pohjattoman surullinen siitä kun muut saavat jäätelöä ja hän ei yhtään. Raivokohtausten taltuttamisessa ei kuitenkaan haluta nujertaa, nöyryyttää tai syyllistää lasta siitä kuinka pahan mielen hän saa aikaan vanhemmilleen. Pidetään vain kiinni ja rauhoitellaan. Kerrotaan että hän saa raivoamisellaan aikaan lähinnä haittaa itselleen, kun ruoka ehtii jäähtyä tai iltasadulle ei jää aikaa. Kun kohtaus on ohi, halataan, ja se tarkoittaa usein seesteisempää iltaa. Toivotaan että parin vuoden sisällä kohtaukset vähenevät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihminen on väkivaltaisimmillaan kaksivuotiaana. Kaksivuotiaita ei aseisteta.
Itse olen 3 v sukulaislapsen yksi "tukiverkkolainen", aika vilkasta meininkiä on koko valveilla olo aika. Mutta tuo sinun lapsen vaihe kuulostaa kyllä tosi raskaalta. Enpä muuta osaa sanoa kuin että otan osaa.
terv: setämies-mies
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ota yhteyttä perheneuvolaan ja keskustele asiasta siellä. Ehkä saat sitä kautta tukihenkilön/- perheen, jotka voivat auttaa ja tukea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisään vielä että ruutuaika on meillä tosi rajoitettu, telkkari ei ole päällä ikinä lapsen hereillä ollessa eikä katsota Pikku Kakkostakaan. Joskus ehkä vartin verran katsotaan leluvideoita aamupalalla, saan silloin itse juoda kahvin rauhassa. Monesti silti luetaan pöydässä jos ei lapsi keskity. Hän osallistuu kahvinkeittoon ja kotitöihin mielellään, mutta usein ne muuttuvat taisteluksi, paiskomiseksi, rikkomiseksi ja astioiden heittelyksi.
Mitään ei voi tehdä ikään kuin normaalisti, vaan kaava on sama: aloitetaan hyvillä mielin vesiväreillä maalailu, alle minuutissa alkaa vesivärien tuhoaminen kynnellä ja vesien kaatelu. Oikeasti tuntuu ettei mitään voi tehdä, koska se muuttuu kaaokseksi.ap
MINÄ luulen että SINÄ vaadit siltä lapselta liikaa! Ei hän osaa toimia sun ajatusten mukaan, hän vasta opettelee! Käslet ja komennat, sata sanaa minuutissa joista
Näitä anna tehdä äippiä näkee nykyään tosi paljon. Lapset juoksee, kirkuu, sotkee ja äipät vaan vieressä hymyilee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Loppuikä tuntuu olevan... 37 vuoteen ei muutosta.
Onko lapsella riittävästi liikuntaa vai nyhjätäänkö pääosin kotona?
Osalla taaperoista on hurja liikunnantarve ja jos he eivät pääse liikkumaan reippaasti useita tunteja päivässä osa lapsista oireilee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Normaali kurinpito luokitellaan nykyisin väkivallaksi, joten vanhemmat eivät mahda mitään kiukkuavalle lapselleen. Lapsi tekee mitä haluaa ja haukkuun vanhempiaan, eivätkä vanhemmat voi muuta kuin katsoa sitä alistuneena vierestä.
Ei, vaan täysin päinvastoin: väkivalta luokiteltiin ennen normaaliksi kurinpidoksi. Minulla esim. oli vanhemmat, joiden ajattelutapana oli suurin piirtein, että kasvatustoimenpide ei ole onnistunut ennen kuin lapsi nyyhkyttää alistuneesti. Tottelin mutta nyrkki puristui taskussa, ja välit ei ole ollenkaan niin hyvät nyt aikuisena kuin muuten olisivat voineet olla.
Ehdoton kyllä rajojen asettamiselle, ehdoton ei väkivallan käytölle sen yhteydessä.
Itse opettajana olen huoltajien kanssa toimimisesta oppinut, että tuollaisissa tilanteissa usein nimenomaan hyväntahtoisilla ja hyväsydämisillä vanhemmilla "moka" saattaa tulla siinä, että raja tunteiden ilmaisuun opettamisessa ja oikeasti konkreettisten rajojen asettamisessa on liian veteen piirretty, ja lapsi alkaa epätoivoisesti etsiä rajojaan.
Jos lapsella on paha mieli niin tietysti tätä on hyvä opettaa sanoittamaan ja purkamaan MUTTA kaikkeen väkivaltaan ja rikkomiseen yms tulisi olla aivan täysi nollatoleranssi. Minähän en tietysti voi tietää miten teillä kotona on asiat, mutta tuli näistä jutuista itselleni mieleen.
On tärkeää muistaa, että jos lapsi ei koe saavansa rajoja, hänelle tulee täysin turvaton olo ja alkaa etsimään niitä äärimmäisen epätoivoisesti.
Ps. itse omasin penskana aivan tajuttoman hankalan tempperamentin ja olin uhmaiässä aivan käsittämättömän raivostuttava, mutta rikkomisesta tai väkivaltaisuudesta olisi tullut sellaiset tupenrapinat ja jäähyt ja hauskanpidon loppuminen, ettei olisi kyllä käynyt mielessäkään. Tästä kasvatusmetodista olen itseasiassa porukoilleni hyvin kiitollinen, vaikka monessa muussa heillä meni vähän niin ja näin :D
Vierailija kirjoitti:
Aloin nyt miettimään tätä asiaa, ei ap:n kannalta, jolla on vasta 2vee, vaan sanotaan 3,5-4,5v ikäisen kohdalla, että jos arki on tosi rankkaa, niin onko se merkki siitä, että lapsi ei ole ihan "normaali" että pitäisikö normaalin pikkulapsiperhearjen olla jotenkin kivaa ja helppoa, kun omalla kohdalla se ei sitä ole? Onko teillä muilla kivaa ja helppoa 3,5-4,5-vuotiaiden kanssa? Jaksatte käydä hyvin töissä ja lapsella ei ole mitään draamailuja arjessa? Ei itketä päivittäin ja sanota tyhmä äiti kun ei saada omaa tahtoa läpi tai voiteta pelissä jne? Eli lapsenne itkee/huutaa vaikkapa kerran viikossa tai kuukaudessa, vai miten se menee?
Tunnistan tämän omaksi kommentikseni. Nyt vuotta myöhemmin, lapsi on 5 v. Ja voin sanoa, että kyllä se iltasekoilu, puistosta lähtemisen ongelmat jne päivittäinen draama on nyt ohi. Lapsi on oikeasti tosi kiltti jopa, uskoo aika hyvin, ei riidellä enää puistosta lähtemisestä ja nukkumaan menee ihan rauhassa. Toki vieläkin on tempperamenttia ja menee välillä ylikierroksille. Ei kuitenkaan mitään sellaista mitä oli 2-4 v:nä.
Just. Oootappa vaan, kun tulevat yläasteikään. Meillä molemmat mukulat villinty totaalisesti ja koulumenestyskin alkoi hiipua. Lappua tuli koulun puolesta solkenaan. Mitään ei uskottu. Nyt vähän rauhoittuneet, kun ikää on +40. Ja lapsenvahtina olen saanut olla alvariinsa jälkikasvulle. M66
Harmi että laki estää nykyvanhemmilta ruumiillisen kurituksen. Lapset ihan kamalia koska tietävät olevansa koskemattomia vaikka mitä tekisivät...
Pieni luunappi tai tukistus takasi ennen vanhaan sen että lapsi oppi tottelemaan vanhempiaan. Nykylapsista iso osa on aivan häiriintyneitä ja kurittomia 😑
"Joka vitsaa säästää se lastaan vihaa "
Ota asia puheeksi lapsen päiväkodissa ja pyydä apua/neuvoja