Minkälainen susta tuli, vaikka lapsena vanhemmat ei ollut läsnä?

Koulutus, työpaikka ja perhe hankittu. Muuten henkisesti pahoivoiva epävarma riippuvainen ihminen.

Mun piti 8-vuotiaana osata pestä itse pyykit kun muuten olisi likaisissa saanut mennä.

Ihan kiva. Itsenäinen tavallaan. Pikkulapsena oli tietenkin aina joku. Isona lapsena enemmän itsekseen. Kun en olisi pelännyt kotona yksin kasarilla, oli vilkas mielikuvitus ja olisi omassakin huoneessa voinut lukea vaikka kirjaa. Ovi kiinni vaikka. Oli hyvä että äiti oli töissä, joskin joskus mietin miksi iltaan saakka. Ja terveellistä ruokaa ja jälkiruokaa, vaihtoehtoja, olisi voinut myös olla - kärsin syömishäiriöistä osittain jo 10v. Se johtui koulusta ja sen ihmisistä osittain.

Syrjäytynyt

Vierailija kirjoitti:

No, mulla meni koulu hyvin. Kympin tyttö. Paljon harrastuksia, jotka hoidin itse. Lapsilisät sain kymmenenvuotiaasta saakka itselleni ja niillä hoidin kaikki: vaatteet, kengät, lääkkeet, hygieniatuotteet, bussiliput, kesäleirit jne. Olin kesätöissä 12-vuotiaana, koska piti olla varaa silmälaseihin; näköni huononi jatkuvasti. Äitini teki kolmivuorotyötä tehtaalla ja isäni asiantuntijana matkatöissä kaikki arkipäivät. Ainoa lapsi olen.  Olen johtavassa asemassa, pärjään yksin ja vapaa-aikani vietän yksin. Puolisollani on paljon omia harrastuksia, mutta yhdessä mökkeilemme, retkeilemme jne. Poden jatkuvaa ulkopuolisuuden tunnetta. Muiden sanomisista en kauheasti jaksa ottaa itseeni, koska olen tottunut tekemään ratkaisut ja päätökset omine neuvoineni. Olen taloudellisesti riippumaton muista. Siviilipuhelimen muistissa on alle kymmenen numeroa ja olen soittanut tänä vuonna ( muille kuin puolisolleni) kolme puhelua.

Oho! Oliko sulla siis oma pankkitili ja nettitunnukset 10-vuotiaana, jonka kautta hoidit harrastusmaksut ja jonne sun kesätyörahat tuli jne. ? Tässä toki hienoa, että sulla on ollut menestyneet vanhemmat, aktiivista esimerkkiä ja varmasti kaunis koti, kun joillain saattaa olla alkoholistivanhemmat ja asuvat läävässä. Eli eivät edes tiedä, mitä menestyminen voi olla ja mitä se vaatii. Luulevat vain, että kaikki elää näin.

Minulla meni kyllä koulu hyvin, koska opiskelu kiinnosti itseä. Olen itsenäinen ja en oikein ymmärrä emotionaalisen tuen konseptia. Olen esimerkiksi saanut "keskusteluapua" psykiatrisesta sairaanhoitajasta, niin se rasittaa vaan enemmän kun pitää selvittää asioitaan jollekulle. En kerro asioistani ja suunnitelmistani mielellään muille jos ei ole pakko, enkä luota ja tukeudu ihmisiin paljonkaan. En ota kauheasti itseeni, jos joku haukkuu minua, mutta en kaipaa myöskään ulkopuolelta tunnustusta esim että joku olisi ylpeä minusta. Minulla ei ole juurtunutta oloa mihinkään paikkaan, eikä tee kovin tiukkaa jos harrastusryhmästä vaihtuu opettaja, jos pitkäaikainen lääkäri vaihtuu, jos kaverin kanssa tulee välirikko tai jos sukulainen kuolee. Sitoudun toisiin ihmisiin voimakkaasti vain parisuhteessa tai ystävyydessä pitkän ajan kuluessa, mutta eläimiin pystyn kohdistamaan tunteitani lyhyemmän tuntemisen kautta. Minulla ei ole moraalista oikeudentajua muuten, kuin että en kiusaa tai satuta toisia, enkä käyttäisi hyväksi jonkun toisen heikkoa asemaa. Minulle varastaminen tai valehtelukin on se ja sama, ellei sen kohteena ole ihminen jonka kanssa olen vakaasti liittoutunut eli tiedän, että olemme samalla puolella. Ts. suhtaudun elämään siten, että täällä pelataan niin, että pidetään omaa puolta ja vältetään, ettei tulisi kellekään mahdollisuutta päästä niskan päälle.

Ap:lla tuntuu olevan joku stereotyyppinen käsitys perheestä, jossa ei ole vanhemmat läsnä. Ei kaikki etäiset vanhemmat ole esimerkiksi alkoholisteja. Voi olla ihan vaan henkisesti kykenemätön vastaamaan lapsen tunteisiin vaikka masennuksen, trauman, oman kasvatuksen tai persoonallisuushäiriön takia. Eli mekaanisesti toimii vanhempana oikein, mutta ei pysty kovin hyvään kanssakäymiseen tunnetasolla.

Sellanen 'tunnevamma', ettei pysty tajuamaan, että joku oikeasti voi rakastaa. Rakkauden vastaanotto hankalaa. Itse pystyy kyllä antamaan runsaastikin huolenpitoa ja välittämistä.

Vierailija kirjoitti:

Ihan kiva. Itsenäinen tavallaan. Pikkulapsena oli tietenkin aina joku. Isona lapsena enemmän itsekseen. Kun en olisi pelännyt kotona yksin kasarilla, oli vilkas mielikuvitus ja olisi omassakin huoneessa voinut lukea vaikka kirjaa. Ovi kiinni vaikka. Oli hyvä että äiti oli töissä, joskin joskus mietin miksi iltaan saakka. Ja terveellistä ruokaa ja jälkiruokaa, vaihtoehtoja, olisi voinut myös olla - kärsin syömishäiriöistä osittain jo 10v. Se johtui koulusta ja sen ihmisistä osittain.

Samat fiilikset. En osaa täysin kuvitella, millaista olisi ollut jos vanhemmat olisi puuttuneet paljon elämääni ja olleet mukana joka asiassa, mutta olisi saattanut tuntua ahdistavalta.

Ei ollut lapsena omaa huonetta eikä tietokonettakaan, olimme köyhiä. Olin ns. näkymätön lapsi, josta vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita.

Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta vieläkin. Olen kuitenkin tottunut pärjäämään omillani ja olen opiskellut kahteen ammattiin. Minun on vaikea pyytää itselleni apua ja perhe on jäänyt perustamatta. Kaipa se lapsuus on jälkensä jättänyt.

Vierailija kirjoitti:

Sellanen 'tunnevamma', ettei pysty tajuamaan, että joku oikeasti voi rakastaa. Rakkauden vastaanotto hankalaa. Itse pystyy kyllä antamaan runsaastikin huolenpitoa ja välittämistä.

Siksi tuollaista pitää kaikkien välttää

Vierailija kirjoitti:

Ap:lla tuntuu olevan joku stereotyyppinen käsitys perheestä, jossa ei ole vanhemmat läsnä. Ei kaikki etäiset vanhemmat ole esimerkiksi alkoholisteja. Voi olla ihan vaan henkisesti kykenemätön vastaamaan lapsen tunteisiin vaikka masennuksen, trauman, oman kasvatuksen tai persoonallisuushäiriön takia. Eli mekaanisesti toimii vanhempana oikein, mutta ei pysty kovin hyvään kanssakäymiseen tunnetasolla.

Ap kommentoi: ei ole mitään tiettyä stereotypiaa minulla. Minua vain kiinnostaa yksin jäämisen pitkän kantaman vaikutukset. Jos vanhempi ei opeta lapselleen käytännössä mitään, ja kasvaminen tapahtuu puhtaasti vain koulussa, niin onko sillä mitään merkitystä aikuisena vai onko myöhemminkin helppo sitten oppia kotiin ja kommunikointiin liittyvät käytännön asiat ja miten se vaikuttaa pääkoppaan.

Vakituinen työ, vakaa parisuhde ja reippaat lapset. Ei hullummin käynyt. 

Vierailija kirjoitti:

Eli toisilla menee huonosti ja toiset pärjäävät siinä missä muutkin.

Niin kun asiat on monisyisiä ja kaikilla on kuitenkin niin erilaiset lähtökohdat. Joku on saanut lapsilisät itselleen, ja joku ei.

Joku on kohdannut väkivaltaa ja turvattomuutta, nitistämistä ja litistämistä, joku ei.

Jollain on ollut ystäviä jollain ei.

Jollain on ollut edes yksi fiksu aikuinen elämässä, jollain ei.

Joku on kasvanut ahdasmielisessä turvenuijalassa, joku paremmassa perheessä.

 

Mulle on jäänyt joku perusturvattomuus elämää kohtaan. Pelkään epäonnistumista vähän kaikessa ja sitä, että en pärjää. Enkä ole pärjännytkään, olen pitkälti miehen elatuksen varassa.

En osaa ajatella asioista, että ne voi onnistua. Ihan viime aikoihin asti olen pelännyt, että rahat loppuu, eikä pärjätä. Vasta nyt, kun sijoituksia on (miehellä) päälle 1,5M€ edestä, huomaan vihdoin ajattelevani, että rahat ei lopu ja ei oo mitään hätää.

En kelpaa itselleni. Silloinkin, kun onnistun jossain, ajattelen, että olisi voinut mennä paremminkin ja että en tehnyt tarpeeksi töitä. Tämä tulee äidiltä. Hänelle ei mikään ollut tarpeeksi hyvä eikä hänkään kelvannut itselleen.

Mietin etukäteen mikä kaikki voi mennä pieleen. Jos näen jossain kaukana horisontissa jonkun syyn, miksi lopullinen päämäärä jää saavuttamatta, minun on vaikea ottaa ensimmäisiä askelia sen päämäärän suuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Eli toisilla menee huonosti ja toiset pärjäävät siinä missä muutkin.

Onko se pärjäämistä, jos on kulissit kunnossa, mutta sisältä rikki?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli toisilla menee huonosti ja toiset pärjäävät siinä missä muutkin.

Onko se pärjäämistä, jos on kulissit kunnossa, mutta sisältä rikki?

Ihminen rakentaa ne kulissit ihan itse. Säälittäviä yksilöitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:lla tuntuu olevan joku stereotyyppinen käsitys perheestä, jossa ei ole vanhemmat läsnä. Ei kaikki etäiset vanhemmat ole esimerkiksi alkoholisteja. Voi olla ihan vaan henkisesti kykenemätön vastaamaan lapsen tunteisiin vaikka masennuksen, trauman, oman kasvatuksen tai persoonallisuushäiriön takia. Eli mekaanisesti toimii vanhempana oikein, mutta ei pysty kovin hyvään kanssakäymiseen tunnetasolla.

Ap kommentoi: ei ole mitään tiettyä stereotypiaa minulla. Minua vain kiinnostaa yksin jäämisen pitkän kantaman vaikutukset. Jos vanhempi ei opeta lapselleen käytännössä mitään, ja kasvaminen tapahtuu puhtaasti vain koulussa, niin onko sillä mitään merkitystä aikuisena vai onko myöhemminkin helppo sitten oppia kotiin ja kommunikointiin liittyvät käytännön asiat ja miten se vaikuttaa pääkoppaan.

 

Vaikutti siltä kun aloituksessa mainitsit, että koulussa meni tietenkin huonosti ja vanhemmat viihtyi baareissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:lla tuntuu olevan joku stereotyyppinen käsitys perheestä, jossa ei ole vanhemmat läsnä. Ei kaikki etäiset vanhemmat ole esimerkiksi alkoholisteja. Voi olla ihan vaan henkisesti kykenemätön vastaamaan lapsen tunteisiin vaikka masennuksen, trauman, oman kasvatuksen tai persoonallisuushäiriön takia. Eli mekaanisesti toimii vanhempana oikein, mutta ei pysty kovin hyvään kanssakäymiseen tunnetasolla.

Ap kommentoi: ei ole mitään tiettyä stereotypiaa minulla. Minua vain kiinnostaa yksin jäämisen pitkän kantaman vaikutukset. Jos vanhempi ei opeta lapselleen käytännössä mitään, ja kasvaminen tapahtuu puhtaasti vain koulussa, niin onko sillä mitään merkitystä aikuisena vai onko myöhemminkin helppo sitten oppia kotiin ja kommunikointiin liittyvät käytännön asiat ja miten se vaikuttaa pääkoppaan.

 

Ap kommentoi: aloituksessa lähipiiristäni tuttu tämän hetkinen esimerkkitapaus. Avoimesti haluan tietää, jo aikuisten yksin lapsuudessa jääneiden kokemuksia myöhemmällä iällä. Ei tietenkään tarvitse olla juuri samantyyppinen lapsuus kuin esimerkkitapauksessa. Mutta niin kuin otsikossa tiivistin, että minkälaisia aikuisia on kasvanut lapsista, joilla ei lapsuudessa/nuoruudessa ollut vanhemmat läsnä.

Ap tarkentaa: joku täällä sanoikin, että joku (hän itse) osasi jo 10-vuotiaana varailla itselleen kesäleirejä ja maksaa ne, ja huomasi tarpeet silmälaseihin 12-vuotiaana ja meni töihin. Ja lapsilisät tililleen saanut 10-vuotiaasta alkaen, joilla sitten itse maksanut harrastuksensa ja muut menot. Mutta lähipiirini esimerkkitapauksessa 10-vuotias lapsi ei harrasta mitään, ei osaa tehdä kotitöitä/pyöräillä/uida jne. Eli kaikki ovat varmasti erilaisia ja joku tarvitsee lähtökohtaisesti aikuisen tukea tai ohjausta toista enemmän.