Lue keskustelun säännöt.
Kiusaajalla anteeksiantaminen auttaa kiusattua siirtymään eteenpäin elämässä
29.04.2024 |
Tämä on hyvä ymmärtää. Sun on ihmisenä nähtävä sen koko asian taakse. Miksi asioita tapahtuu, ymmärrettävä asiat isommin.
Anteeksiantaminen itselle ja sille toiselle, auttaa ihmistä pääsemään eteenpäin.
Toki ihminen voi uida "kostoaikeissaan" tai katkeroitua ja itkeä esim täällä palstalla tätä asiaa. Mutta ei sekään ole mikään hyvä vaihtoehto.
Sit mä haluun sanoo viel tän:
Anteeksiantaminen ei tarkoita, että sun pitää soittaa kiusaajalles ja pyytää anteeks. Se tehdään sisäisesti.
Kommentit (149)
Ei varmasti voikaan välttyä negatiivisilta tunteilta, mutta siihen missä määrin niistä joutuu kärsimään on myös jossain määrin ihmisen itsensä vaikuttamisen alainen juttu.
Tätä ihmettelen, kuulostaa suorastaan uhrin syyllistämiseltä. Se, että kiusaamisesta on koitunut negatiivisia tunteita on ihan normaalia, eikä anteeksianto niitä tunteita poista tai laimenna, vaan täysin toisenlainen psyykkinen työ.
Hämmästelen tätä ajattelumallia senkin vuoksi, että ainakin oman kiusaamiseni kohdalla sen aiheuttamat ongelmat liittyvät vuosi vuodelta vähemmän noihin kiusaajiin. En minä muistele kuka teki mitäkin, koska se helvetti oli lähes päivittäistä. Jos minulta nyt vaadittaisiin vielä niiden kiusaajien ajattelemista ja jonkinlaista synninpäästöä heille, koen että kokisin uudelleen vääryyttä koska minua vaaditaan käyttämään lisää energiaa ihmisiin jotka eivät ole olleet elämässäni tai mielessäni vuosiin. Se olisi lisäksi arvojani vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hehheh. Kyllä se helpottaa vielä enemmän kun saa kuitattua sen elämässä jollain tavalla. Tilaisuus kun yleensä koittaa jossain vaiheessa. Näin olen tehnyt ja voin kertoa että tuntui todella hyvältä 😁
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anteeksiantaminen on pitkän prosessin sivutulos, ei mikään välietappi tai pakollinen askel kohti parantumista. Kunnollinen terapia usein CPTSD:tä varten ja empatia itseään kohtaan, ja vanhojen kokemusten sureminen ja käsittely, siinä on ne oikeat keinot paranemiseen. Sitten siinä prosessissa voi myös jossain vaiheessa tulla se anteeksianto, mutta siihen ei saa painostaa ketään. Se ei ole velvollisuus. Usein kiusaajat voi olla persoonallisuushäiriöisiä, jotka ovat todella taitavia manipuloimaan, mutta onneksi on olemassa ihan valtavasti kirjallisuutta ja tietoa aiheesta nykyään, ja tosi paljon ilmaisiakin resursseja esim. englanniksi, joiden avulla uhri voi alkaa prosessoimaan tapahtumia terveellä tavalla.
Amen. Kiusaajat on todella usein pershäiriöisiä ja heidän viimeinen kontrolli/ manipulointikikkansa on vaatia uhriaan antama
Äitini oli juuri tällainen. Hän yhtenä päivänä raitistuttuaan tajusi jotain siitä, mitä teki minulle kun olin lapsi. Hän suorastaan vaati anteeksiantoa, varmaan koska taakka oli niin painava. Sanoin etten voi kaikkea antaa anteeksi ja ilmeisesti sen toteaminen oli kauheampaa kuin se mitä hän teki.
Vierailija kirjoitti:
Ei varmasti voikaan välttyä negatiivisilta tunteilta, mutta siihen missä määrin niistä joutuu kärsimään on myös jossain määrin ihmisen itsensä vaikuttamisen alainen juttu.
Tätä ihmettelen, kuulostaa suorastaan uhrin syyllistämiseltä. Se, että kiusaamisesta on koitunut negatiivisia tunteita on ihan normaalia, eikä anteeksianto niitä tunteita poista tai laimenna, vaan täysin toisenlainen psyykkinen työ.
Hämmästelen tätä ajattelumallia senkin vuoksi, että ainakin oman kiusaamiseni kohdalla sen aiheuttamat ongelmat liittyvät vuosi vuodelta vähemmän noihin kiusaajiin. En minä muistele kuka teki mitäkin, koska se helvetti oli lähes päivittäistä. Jos minulta nyt vaadittaisiin vielä niiden kiusaajien ajattelemista ja jonkinlaista synninpäästöä heille, koen että kokisin uudelleen vääryyttä koska minua vaaditaan käyttämään lisää energiaa ihmisiin jotka eivät ole olleet elämässäni tai mielessäni vuosiin. Se
Sepä tässä juurikin on ideana. Siis, että rikoksen uhrin pitäisi tuntea olonsa huonoksi koska ei halua tai pysty "antamaan anteeksi" rikolliselle. Muuten ei kärsi riittävästi.
Inhottavaa perseilyä koko konsepti, enkä usko kellään tästä läyhäävällä olevan puhtaita jauhoja pussissaan.
Eihän siihen ole mitään hyviä vaihtoehtoja. Oikeassa elämässä hyvin harvoin vastoinkäymisten myötä voittaa yhtään mitään, käytännössä aina vain häviää. Kysehän on vain siitä kuinka paljon. Niitä pienempiä tappioita sitten vain kutsutaan voitoiksi, että ihmisten olisi edes vähän helpompaa niellä se myrkky.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämäkö se onglema on? Eikö se ole suurempi ongelma ettei rikoksen tekijä sen paremmin kadu kuin pyydä anteeksikaan??
Vierailija kirjoitti:
Ap, älä nyt herranjestas sentään enempää syö niitä sieniä.
Just tämä. Miksi pitäisi olla kaikkia rakastava ja hyväksyvä jeesustelija.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En mä vaan ymmärrä. MIKSI pitäisi antaa "anteeksi" jos sitä ei sydämessään tunne? En minä ole enää aikoihin ajatellut näitä tyyppejä. Mulla on oma elämä, työ ja lapset.
En silti tunne mitään motivaatiota jeesusteluun itseni kanssa. Jos katson peiliin ja kysyn: "Tunnetko, että haluat antaa anteeksi näille tyypeille heidän tekemänsä rikokset?" vastaus on selkeä ei. Etsinkö jotain hyvitystä tai kostoa? En. Olen tasapainossa tapahtuneen kanssa. Minä koin mitä koin ja jouduin itse nuolemaan haavani. Rikolliset vastaavasti eivät koskaan joutuneet teoistaan mitenkään vastuuseen.
Rikoksen uhrille esitetyt vaatimukset anteeksi antamisesta tekijölle kertovat ainoastaan vaatijan täydellisestä empatiakyvyttömyydestä tai pätemisen halusta. Nytkö uhrin pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä, ettei halua tai pysty antamaan anteeksi rikoksen tekijälle? Samaan aikaan tekijä ei uhraa tapahtuneelle ajatuksen puolikastakaan. Kyseessähän oli h
Aloitus on luultavasti trollausta, mutta tuo ajatus että *pitäisi* antaa anteeksi hampaat irvessä (vaikkei haluaisi) on varmaan väärä. Anteeksiannon pitäisi olla aito. Mielestäni on väärin vaatia lapsiltakaan sitä että *nyt kyllä pyydät Vili-Petteriltä heti paikalla anteeksi*, siitä tulee väärä kuva koko anteeksipyynnöstä. No, tästä seuraa, että moni ehtii kuolla, ennen kuin ehtii prosessoida asiat siihen pisteeseen, että olisi valmis antamaan oikeasti anteeksi. Pienissä asioissa ja joissakin isommissakin on kuitenkin usein kyse loukatusta ylpeydestä tai egosta, ettei muka millään voi antaa anteeksi. Pitkäkestoinen kiusaaminen ei ole tällainen pieni asia kylläkään.
Turha luulla, ap, turha luulla!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei varmasti voikaan välttyä negatiivisilta tunteilta, mutta siihen missä määrin niistä joutuu kärsimään on myös jossain määrin ihmisen itsensä vaikuttamisen alainen juttu.
Tätä ihmettelen, kuulostaa suorastaan uhrin syyllistämiseltä. Se, että kiusaamisesta on koitunut negatiivisia tunteita on ihan normaalia, eikä anteeksianto niitä tunteita poista tai laimenna, vaan täysin toisenlainen psyykkinen työ.
Hämmästelen tätä ajattelumallia senkin vuoksi, että ainakin oman kiusaamiseni kohdalla sen aiheuttamat ongelmat liittyvät vuosi vuodelta vähemmän noihin kiusaajiin. En minä muistele kuka teki mitäkin, koska se helvetti oli lähes päivittäistä. Jos minulta nyt vaadittaisiin vielä niiden kiusaajien ajattelemista ja jonkinlaista synninpäästöä heille, koen että kokisin uudelleen vääryyttä koska minua vaaditaan käyttämään lisää energiaa ihmisiin jotka eivät
Kieltämättä sama on käynyt mielessäni, että tässä on aloittajalla ja tietyillä kommentoijilla kyseenalaiset motiivit. Halutaan työntää vastuu uudelleen kiusatun harteille. Minulle se kertoo, ettei mikään ole muuttunut parempaan suuntaan.
Tämä aloitus on ollut ennenkin. Mikä ihmeen pointti? Mihin kiusaaja sitä anteeksiantoa tarvitsee? Miksi tämä häntä vaivaa, ja miksi hän siirtää vastuun kiusatulle? Onko hän pyytänyt aidosti anteeksi, ja mitä kiusattu on vastannut? Ymmärrän että vuosien kärsimyksen haluaa kuitata toiselle edes sillä, ettei sano antavansa anteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En mä vaan ymmärrä. MIKSI pitäisi antaa "anteeksi" jos sitä ei sydämessään tunne? En minä ole enää aikoihin ajatellut näitä tyyppejä. Mulla on oma elämä, työ ja lapset.
En silti tunne mitään motivaatiota jeesusteluun itseni kanssa. Jos katson peiliin ja kysyn: "Tunnetko, että haluat antaa anteeksi näille tyypeille heidän tekemänsä rikokset?" vastaus on selkeä ei. Etsinkö jotain hyvitystä tai kostoa? En. Olen tasapainossa tapahtuneen kanssa. Minä koin mitä koin ja jouduin itse nuolemaan haavani. Rikolliset vastaavasti eivät koskaan joutuneet teoistaan mitenkään vastuuseen.
Rikoksen uhrille esitetyt vaatimukset anteeksi antamisesta tekijölle kertovat ainoastaan vaatijan täydellisestä empatiakyvyttömyydestä tai pätemisen halusta. Nytkö uhrin pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä, ettei halua tai pysty antamaan anteeksi rikoksen tekijälle? Samaan aikaan tekijä ei uhraa tapahtu
Olen tästä siinä mielessä eri mieltä, että asiat on mahdollista omalta kohdaltaan käsitellä antamatta anteeksi jollekin toiselle. Jos jokin teko on väärin tai rikos, niin miksi sitä pitäisi muuksi muuttaa? Tärkeämpää on itse päästä tasapainoon taphtuneen kanssa, niin ettei se vaikuta negatiivisesti omaan elämään. Siinä on tiettyjä pragmaattisia rajoja minkälaisia katharsiksia olisin valmis läpikäymään ainoastaan sen takia, että voisin oikein sydämeni pohjasta todeta antaneeni kaiken anteeksi jollekin minun tuhoamistani läpällä yrittäneelle henkilölle...
Hyvin sanottu ja olen samaa mieltä
katkeroituminen on lapsellista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua kiusattiin paljon yläasteella. Samaa jatkui päivästä toiseen eli oli ne pari kiusaajaa ja heidän apurinsa ja loput seurasivat mykkinä ympärillä. Lähdin opiskelemaa muualle ja vuosikymmeneen en juuri käynyt kotiseudulla. Vannoin teininä kostoa ja myöhemminkin ajattelin niitä kiusaajia paljon. Kun paljon myöhemmin eli yli 10 vuotta ainakin näin yhden kotiseudulla huomasin ettei edes edes tunnista. Ymmärsin ettei varmasti ole uhrannut ajatustakaan minulle kun taas minä olen kuluttanut paljon tunteja hukkaan pohtimalla häntä.
Sen jälkeen aloin päästä asiasta yli ja siihen vaikutti myös myös vaimoni ja kaikki muukin hyvä mitä niinä aikoina tapahtui. Anteeksi en antaisi mutta nämä kiusaajat eivät ole enää merkityksellisiä minulle.
Jos on päässyt kiusaamisesta yli, niin eikö olisi kohtuullista tarjota kiusaajalle rahallinen korvaus siitä, ettei hän onnistunut pilaamaan elämääsi? Onhan kiusaajallakin oikeutensa!
Vierailija kirjoitti:
Soittaa kiusajaalle ja pyytää anteeks? Pyytää anteeksi mitä? Sitä, että tuli kiusatuksi?
Aloituksessa ei ole päätä eikä häntää ja aloittaja ei edes tiedä mistä puhuu.
Eiköhän se ollut vain kirjoitusvirhe.
Olen sitten varmaan psyko kun kerran amiksessa ollessani bussipysäkillä tuli humaltunut yläasteaikainen kiusaaja vastaan. Pahoitteli kiusaamistaan, mutten minä siinä mitään empatioita tuntenut, päinvastoin se tuntui jotenkin vastenmieliseltä.
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän se ollut vain kirjoitusvirhe.
Siis se että kiusaajalta pitäisi PYYTÄÄ anteeksi.
Näinhän se menee. Ei sitä kiusaajaa hetkauta enää, vaikka se kiusattu velloisi kilometrin syvässä katkeruudessa ja itsesäälissä hautoen jotakin kostoa. Itseään kiusattu vain siinä raastaa. Parempi on päästää irti kitkeristä ajatuksista. Laumassa kun eletään, aina joku joutuu kiusatun asemaan. Niin se menee kana- ja apinalaumassakin.