New Agesta kristinuskoon

Up

New agessa Jumala ja totuus onkin lopulta käytännössä "itse", ja on puhetta paljon... itsetietoisuudesta, itsensä valitsemisesta ensin, omasta itsestä ym.

Aate vaikuttaa ulkoisesti hyvälle ja ihmisillä on näennäisesti hyvät tavat, puhuvat egon kuolemisesta, mutta ovat samalla valinneet itsensä, eivätkä mene itseensä ja valitse häntä joka olisi omana itsenä olevan henkilön kielellä "minä", ensimmäinen persoonapronomini. 

Nyt kun hän olisi ihan vain "minä" kielellään, kuka ikinä hän onkaan, voisi tuo ihminen olla enemmän muita varten ja vähemmän "itseä". <--- Tämä tie on mielestäni yhä oikea.

Tuon ristiriidan sain new-age piireistä kun en kelvannut perus-minuna, vaan tuli aina olla "ITSE" <--- tuossa aatteessa oli jotain saatanallista! Negatiiviset tunteet ja ajatukset jotka ovat osa elämää, joita tarvitsemme ja joita muodostuu välillä toisia kuten "itseä" kohtaan, ne olivat kokonaan tukahdutettu tai nähtiin sairauksina joista piti parantua! Suru, ahdistus, epätoivo, viha, tämänkaltaiset piti kieltää, heti huonolta vaikuttavat suhteet muihin ihmisiin, vastoinkäymiset, erimielisyydet - saman tien pois, elleivät toiset sitten hyödyttäneet minua aina vain "positiivisessa mielessä"? Ja tästä kertominen olisi jo uhriutumista, hyväksynnänhakua ja narsismia, jos itsetutkiskeluun mentäisiin. Pitäisi päästää irti aivan kaikesta, paitsi juuri siitä omasta itsestä. :(

Your "self" on yksi keskeisimmistä opeista, samaa mitä sosiaalinen media jauhaa tänä päivänä rajoista ja omasta "henkisestä hyvinvoinnista" ja nämä pienehköt new-age lahkot opettavat itsesi olevan jokin pyhiinvaellusmatka. Tämä johtaa siihen että omataan kyllä hyvät käytöstavat ja ollaan armollisia ja anteeksiantavia ulkoisesti, mutta sisimmässäni piittaisin vain itsestäni, ja siitä miten hyödyn muista. Eikö tätä aatetta pumpata jo valmiiksi meihin joka tuutista ja suurimpia syitä yksinäisyyteen?

Vieläkin on pää sekaisin jatkuvista itsetutkiskelu/muokkaussessioista. Kyllä se oli ja on yhä toisinpäin jos vertaa kristinuskoon. Pelkkä itselleen eläminen on saatanasta, "negatiivisten energioiden" omaavien ihmisten poissulkeminen, nk. "pahojen ihmisten" välttely siksi kun joku pieraisi ja väänsi oudon ilmeen josta tuli omituinen tunne minulle? Me olemme luotuja, emmekä luoja. Ei pidä palvoa luotua, kumartaa itseään. 

Tunteista: Raivostuminen on normaalia, toisille huonosta käytöksestä huomauttaminen on normaalia, palautteen antaminen ja vastaanottaminen on täysin normaalia. Siten voimme kehittyä aidosti parempaan suuntaan, ja myös kehutkin painavat oikeassa paikassa.

Jos kiellämme kaiken paitsi itsemme, on tämä pahasta. Jos myönnämme omat virheemme/epätäydellisyytemme ja alamme olemaan myös muita varten, se on Jumalasta. Se jos mikä on sitä aitoa "egottomuutta", hippien parissa ironisesti ego on vain vaihtanut sanamuotoa johonkin ylimielisempään kuin ensimmäinen persoonapronomini. Se on refleksiivipronominimuodossa. Tällainen paatos omista kokemuksistani.

Olen selvinnyt vähällä verrattuna moneen muuhun. He joilla on jäänyt pää sekaisin itsensä etsimisestä ym. roskasta, toipukaa rauhassa. Omatunto on tärkeämpi kuin itsetunto. Se että oma suhde Jumalaan ja muihin ihmisiin asetetaan itsensä edelle ei ole heikkous. Se on vahvuus. Ole sinä vain, älä yritä olla itse.

T. Entinen new-agelainen, melko lyhyen aikaa piireissä ehdin olemaan. Eksessiivisen polyamorian toitottaminen ja avoin seksuaalisuus/seksuaalienergiat, sellaisen jonka tulee olla henkilökohtainen, ainutlaatuinen ja juuri siksi ihana asia - sekin on liikaa. Käytän paljon sitaatteja, sillä näitä oppeja ei voi ottaa enää tosissaan.

Täsmennän vielä äskeistä paatosta helppolukuisemmaksi, mitä olen oppinut ja mitä koitan muille jakaa - mikäli muilla on jäänyt jotain hampaankoloon:

Tunteiden kieltäminen on haitallista: Suru, viha ja ahdistus kuuluvat ihmisyyteen. Niiden kieltäminen positiivisuuden nimissä voi lopulta rikkoa mielen.

Yhteisöllisyys onkin yksilökeskeisyyttä: New Age lupaa valaistumista, mutta tuottaa yksinäisyyttä, koska se opettaa ihmisen miettimään vain lisää omaa hyötyään ja "rajojaan".
 

Vastuu: Ihminen on luotu olento, ei Luoja. Meidän tehtävämme on kantaa vastuuta toisistamme ja myöntää omat virheemme.

Tärkeämpää on se, miten kohtelemme muita ja miten toimimme moraalisesti (omatunto), kuin se, miten korkealle arvostamme itseämme (itsetunto). Kun ihminen on käänteisesti se epätäydellinen itsensä (minä) osana yhteisöä, hänen ei tarvitse suorittaa henkisyyttä. Silloin voi kohdata myös toiset ihmiset aitoina ja elää Jumalaa ja muita varten.