Lue keskustelun säännöt.
Pitkä liitto, rakkaus loppuu
22.04.2024 |
Haluan vaan avautua tänne anonyyminä, vaikka tiedän että tätä on vaikea ymmärtää ja hyväksyä ja tuun saamaan tästä negaa.
Oon ollut mun miehen kanssa yhdessä yli 20 vuotta. Meidän liitto on ollut hyvä. Mies on ihana, rakastava, hyvä isä ja kaikin puolin täydellinen. Hän rakastaa minua ja sanoo sen päivittäin ääneen. Me annetaan toisillemme tilaa ja mahdollisuus harrastaa ja tehdä mieleisiä asioita. Me ei juuri koskaan riidellä. Kotityöt ja vastuut jakautuu tasapuolisesti. Kaikki on hyvin. Hän kohtelee mua hyvin ja mä kohtelen häntä hyvin. Meillä on melkein täydellinen liitto.
Juuri sen vuoksi mua surettaa kun tuntuu että en vaan enää rakasta häntä. Tai rakastan ja kunnioitan, mutta en enää romanttisessa mielessä. Meillä on monta lasta, ja ollaan varmaan ajauduttu erilleen osin siitä syystä että lasten asiat on olleet niin sitovia. Siis vaikeat vauva-ajat, nepsyhaasteet, nykyään jo teinien ongelmat. Ollaan molemmat omistautuvia ja hyviä vanhempia, toimitaan yhdessä lasten hyväksi. Ja mä niin haluaisin olla onnellinen tässä hetkessä ja rakastaa tuota miestä. Rakastinkin palavasti aina viime vuosiin saakka, nyt rakastan eri tavalla, ehkä kaverillisesti.
En tietenkään tee hätiköityjä päätöksiä, mutta mieleen on tullut ajatuksia erosta. Yksin olemisesta. Yhteisvanhemmuudesta. Me saatais se kaikki toimimaan, me pystyttäis eroamaan sovussa ja toimimaan lasten parhaaksi jatkossakin, niin ihana ja hyvä mies tuo on. Kuka tahansa nainen olisi onnekas saadessaan hänet, ja mä vaan suren sitä että miksen mä ymmärrä sitä.
Ootteko te jääneet hyvään suhteeseen jossa ette koe rakastavanne toista, vai ootteko lähteneet?
Jos musta nyt tuntuu ahdistavalta ajatella että lapset kasvaa ja meille tulee tilaa olla taas kahdestaan ja ajattelen vaan että en halua sitä, voiko tätä suhdetta vielä korjata? En haluaisi erota ja tehdä sitä miehelle, mutta tuntuu etten kestä tässä liitossa enkä haluaisi myöskään tehdä itselleni sitä, että elän vaan vuosia tän ahdistuksen kanssa.
Voiko rakkaudella olla parasta ennen -päivä? Onkohan meillä tullut se täyteen?
Kommentit (96)
Vierailija kirjoitti:
Kun rakkaus on hiipunut, on varmaankin helpompi lähteä jonkun toisen matkaan, jos rakastuu. Jotkut ihmiset tarvitsevat rakastumisen tunnetta. Rakkaus voi hiipua eri syistä. Yksi tavallisimmista on se, että ei enää kunnioiteta kumppania. Syitä kunnioituksen häviämiseen ovat vaikka esim. siksi että on pettänyt, ei keskity kodin arkeen, tai tuijottaa tik tokissa nuoria tyttösiä illasta toiseen. Voi olla parempi lähteä kun jäädä paikoilleen ja tyytyä osaansa.
Rakastumisen tunteen hormonibuusti kestää aikansa. Toki on niitä jotka rikkovat kerta toisensa jälkeen perheitään sadistisellakin tavalla tuon riippuvuutensa vuoksi. Rakkauden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mites olisi pikimmiten pariterapia, missä voisitte turvallisesti keskustella yhdessä? Todennäköisesti mieskin aistii, että jokin on pielessä ja voi myös kokea läheisyyden puutteen ongelmaksi. Puhumattomuus nyt ainakin on myrkkyä. Voisitte kokeilla herätellä intohimoa uudestaan. Jos siitä ei apua, niin osa pareista päätyy avaamaan suhteen muille seksipartnereille. Kaikille se ei sovi, mutta toisten liiton se on pelastanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuppaan oman ongelma tänne, nimittäin minulla rakkaus puolisoa kohtaan on hiipunut päivä päivältä yhä enemmän, koska hulmasin että hän ei ole hyvä isä, vaikka puolisona onkin ollut "täys kymppi" tähän mennessä. Sydän särkyy lapsen puolesta, kun hän niin kovin yrittää aina kontaktia isään ottaa, mutta isää ei vaan kiinnosta paskaakaan.
Ei ole mitenkään väkivaltainen, mutta isä ei ole lainkaan läsnä lapsen kanssa, elää kuin sitä ei olisikaan. Jos on samassa huoneessa ei puhu lapselle mitään, ei edes jos jätän heidät kaksin, tapittaa vain luurista aina just silloin jotain niin tärkeää päivän iltapaskauutista, ettei huomaa lapsen ottaneen ensiasleleita. Lapsi vain on siinä lattialla sohvaan nojaten, haparoivoia askeleita ottaen, kun isi tekee vieressä omiaan, hiljaa, silmät muualla. Musta tuntui että lapsi ei edes tiedä kuka tuo tyyppi on joka syö kerran pä
En usko toiseen naiseen, koska sehän se tässä tragikoomisinta onkin, parisuhde meillä voi hyvin ja ihan oikeasti selaa ihan vain uutisia yms. Jos ei ole kännykällä, niin katsoo vaikka tv:tä tai lehteä. Mutta lastaan ei huomaa, ei vaan rakasta eikä osaa tai edes halua olla isähahmo ja elää kuin ei lasta olisikaan, lapsi on hänelle täysin ilmaa ja yhdentekevä, ei kysele tai huolestu lapsen flunssista tai mahavaivoista, pelkää vain ettei häneen tartu.
Hyvin kliseinen ja stereotyyppinen kirjoitus rooleineen. Haisee näädän provolta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuppaan oman ongelma tänne, nimittäin minulla rakkaus puolisoa kohtaan on hiipunut päivä päivältä yhä enemmän, koska hulmasin että hän ei ole hyvä isä, vaikka puolisona onkin ollut "täys kymppi" tähän mennessä. Sydän särkyy lapsen puolesta, kun hän niin kovin yrittää aina kontaktia isään ottaa, mutta isää ei vaan kiinnosta paskaakaan.
Ei ole mitenkään väkivaltainen, mutta isä ei ole lainkaan läsnä lapsen kanssa, elää kuin sitä ei olisikaan. Jos on samassa huoneessa ei puhu lapselle mitään, ei edes jos jätän heidät kaksin, tapittaa vain luurista aina just silloin jotain niin tärkeää päivän iltapaskauutista, ettei huomaa lapsen ottaneen ensiasleleita. Lapsi vain on siinä lattialla sohvaan nojaten, haparoivoia askeleita ottaen, kun isi tekee vieressä omiaan, hiljaa, silmät muualla. Musta tuntui että lapsi ei
En usko toiseen naiseen, koska sehän se tässä tragikoomisinta onkin, parisuhde meillä voi hyvin ja ihan oikeasti selaa ihan vain uutisia yms. Jos ei ole kännykällä, niin katsoo vaikka tv:tä tai lehteä. Mutta lastaan ei huomaa, ei vaan rakasta eikä osaa tai edes halua olla isähahmo ja elää kuin ei lasta olisikaan, lapsi on hänelle täysin ilmaa ja yhdentekevä, ei kysele tai huolestu lapsen flunssista tai mahavaivoista, pelkää vain ettei häneen tartu.
Mun mieheni oli tuollainen. Hän ei tiennyt miten olla hyvä isä (itsellään traumaattinen lapsuus alkoholisti-isän kanssa), joten hän ei ollut oikein mitenkään. Ei osannut, eikä tuntunut edes haluavan touhuta mitään lasten kanssa, kun olivat pieniä. Keskittyi omiin asioihinsa ja harrastuksiinsa, tai töihin.
Mutta kun lapset kasvoi ja heidän kanssaan pystyi puhumalla kommunikoimaan ja tekemään kaikenlaista, silloin mies pääsi vauhtiin. Opetti heidät pelaamaan lautapelejä, jalkapalloa, pyöräilemään, luistelemaan, vaikka mitä. Murrosikäisiä kuskasi harrastuksiin ja turnauksiin yötä myöden ja aivan innoissaan lasten tekemisistä.
Että vaikka mies ei osaisi olla pienten lasten kanssa, voi hänestä silti tulla hyvä isä. Minun oli sitä vaikea ymmärtää siksikin että olin tottunut olemaan pikkulasten kanssa ihan omista teiniajoista saakka, tuntui oudolta että joku ei vaan osaa. Niin me ollaan erilaisia.
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin kuulla teiltä, joiden mielestä ei saa erota pitkästä liitosta, että onko puolison pakko suostua elämään loppuelämänsä ilman seksiä? Täällä kun tuntuu olevan ihmisiä, jotka eivät tarvitse mitään intohimoa elämäänsä. Mitä jos puoliso on lopettanut haluamasta, keskustelu ole asiaan vaikuttanut?
Pitkässä suhteessa on erilaisia aikoja. Joskus on aikoja jolloin mies ei halua, tai vaimo ei halua, tai ei kumpikaan. Ja joskus on aikoja että molemmat haluaa. Normaalia. Ja "petielämää" voi myös piristää monella tapaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin kuulla teiltä, joiden mielestä ei saa erota pitkästä liitosta, että onko puolison pakko suostua elämään loppuelämänsä ilman seksiä? Täällä kun tuntuu olevan ihmisiä, jotka eivät tarvitse mitään intohimoa elämäänsä. Mitä jos puoliso on lopettanut haluamasta, keskustelu ole asiaan vaikuttanut?
Pitkässä suhteessa on erilaisia aikoja. Joskus on aikoja jolloin mies ei halua, tai vaimo ei halua, tai ei kumpikaan. Ja joskus on aikoja että molemmat haluaa. Normaalia. Ja "petielämää" voi myös piristää monella tapaa.
Normaalia valtavirtaa. Suomalaiset avioliitot kun perustuvat aitoon tasapainoiseen keskinäiseen rakkauteen.
Vierailija kirjoitti:
Ottakaa yhteistä aikaa, vaikka käytte keskenänne ulkona jossain ja yö hotellissa.
Hotelliyö pelastaa kaiken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisiko nyt kuitenkin niin ettei se rakkaus ole mihinkään loppunut, se on vain muuttunut toisenlaiseksi. Yrittäkää herätellä sitä romantiikkaa uudestaan. Ihminen lähtee helposti jahtaamaan muka vihreämmiltä laitumilta sitä romantiikkaa, mutta se ei yleensä ole kestävää uudessakaan suhteessa.
Vierailija kirjoitti:
Olisiko nyt kuitenkin niin ettei se rakkaus ole mihinkään loppunut, se on vain muuttunut toisenlaiseksi. Yrittäkää herätellä sitä romantiikkaa uudestaan. Ihminen lähtee helposti jahtaamaan muka vihreämmiltä laitumilta sitä romantiikkaa, mutta se ei yleensä ole kestävää uudessakaan suhteessa.
Niinpä.
Sitten käy kuin tuossa tämän päivän lehtijutussa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on parisuhde, missä en koe oikeastaan yhtään himoa. En näe miestäni sen ihmeempänä tai hän ei aiheuta itsessäni mitään väreitä noin intohimoisissa määrin.
Kuitenkin hän on mulle todella rakas, hyvä kumppani. Tahdon olla hänen kanssaan ja vaalin suhdetta hänen kanssaan. Minulla on hauskaa ja hyvä olla. Saan olla mikä olen. Hän on minulle juuri sopiva, empaattinen ja kiltti.
Ihastun toisinaan muihin, ja se on ihan ok, kun ei tee asian eteen mitään. Kaikkeenhan sitä kyllästyy ja jos etsisin uuden miehen, kyllästyisin kuitenkin joskus taas.
Olen luonteeltani varmaan sellainen muutenkin, etten ole kovin intohimoinen mihinkään suuntaan ja ihan hyvä kelpaa mulle erittäin hyvin.
Ihmiset on erilaisia, mulle käy näin ja toiselle varmaan ei.
Mulla on ihan sama tilanne, paitsi etten ihastu koskaan muihin tai tunne mitään himoa ketään vierastakaan kohtaan.
Joskus, aika useinkin nykyään, mietin, olisiko puolisoni kannalta parempi, että erottaisiin. Itse en halua tehdä aloitetta siihen, koska mulla ei ole mitään syytä erota, enkä halua satuttaa toista eropuheilla, jos hänkin on tilanteeseen yhtä tyytyväinen kuin minä, vaikka ollaan käytännössä enää vain parhaita ystäviä. Oletan myös, että jos haluaisi erota, ottaisi asian itse puheeksi.
Miksi minä sitten jään tähän suhteeseen? En siksi, ettenkö pystyisi olemaan yksin. Päinvastoin, saattaisin hyvinkin olla yksin onnellisempi ainakin jossain mielessä. Ehkä siksi, että jos eroaisin puolisostani, mulle ei jäisi oikein ketään ihmistä elämääni, enkä tiedä, jaksaisinko ihan niin yksin olla, vaikka introvertti olen. Mistään uudesta rakkaudesta en todellakaan edes haaveile. Ero tarkoittaisi minun kohdallani loppuelämää sinkkuna. Isoin syy on varmaan se, etten halua pyyhkäistä pois kaikkea yhdessä aikaansaatua vain siksi, ettei meidän välillä ole enää kipinää.
Tilanne olisi eri, jos uskoisin voivani löytää jonkun muun, jonka kanssa intohimoa olisi, muttei se tässä.iässä enää ole realistista varsinkaan, kun oman ikäiset, saati vanhemmat, miehet eivät kiinnosta tippaakaan. Ei tulisi edes mieleen vaihtaa mukavaa puolisoani johonkin nelikymppiseen viikonloppuisukkiin, joita kaltaiselleni hivenen kulahtaneelle nelikymppiselle parhaimmillaan olisi tarjolla.
Ap:na en lähtisi hyvää suhdetta rikkomaan, kun lapsiakin on. Jos olisitte lapsettomia, sitten eri asia, tai jos suhde olisi riitaisa. Ehdit erota sitten, kun lapset on aikuisia, jos silloin vielä siltä tuntuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on parisuhde, missä en koe oikeastaan yhtään himoa. En näe miestäni sen ihmeempänä tai hän ei aiheuta itsessäni mitään väreitä noin intohimoisissa määrin.
Kuitenkin hän on mulle todella rakas, hyvä kumppani. Tahdon olla hänen kanssaan ja vaalin suhdetta hänen kanssaan. Minulla on hauskaa ja hyvä olla. Saan olla mikä olen. Hän on minulle juuri sopiva, empaattinen ja kiltti.
Ihastun toisinaan muihin, ja se on ihan ok, kun ei tee asian eteen mitään. Kaikkeenhan sitä kyllästyy ja jos etsisin uuden miehen, kyllästyisin kuitenkin joskus taas.
Olen luonteeltani varmaan sellainen muutenkin, etten ole kovin intohimoinen mihinkään suuntaan ja ihan hyvä kelpaa mulle erittäin hyvin.
Ihmiset on erilaisia, mulle käy näin ja toiselle varmaan ei.
Miten teidän kumppanille käy että seksi loppuu? Vai harrastatteko sitä hampaat irvessä kuitenkin ilman mitään haluja?
?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos nuo ap:n jutut on totta ni miettii eroa pari vuotta, sit eroaa ja tulee katumaan katkerasti kun uutta samanveroista tai siis parempaa ei löydykään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on parisuhde, missä en koe oikeastaan yhtään himoa. En näe miestäni sen ihmeempänä tai hän ei aiheuta itsessäni mitään väreitä noin intohimoisissa määrin.
Kuitenkin hän on mulle todella rakas, hyvä kumppani. Tahdon olla hänen kanssaan ja vaalin suhdetta hänen kanssaan. Minulla on hauskaa ja hyvä olla. Saan olla mikä olen. Hän on minulle juuri sopiva, empaattinen ja kiltti.
Ihastun toisinaan muihin, ja se on ihan ok, kun ei tee asian eteen mitään. Kaikkeenhan sitä kyllästyy ja jos etsisin uuden miehen, kyllästyisin kuitenkin joskus taas.
Olen luonteeltani varmaan sellainen muutenkin, etten ole kovin intohimoinen mihinkään suuntaan ja ihan hyvä kelpaa mulle erittäin hyvin.
Ihmiset on erilaisia, mulle käy näin ja toiselle varmaan ei.
Miten teidän kumppanille käy että seksi loppuu? Vai harrastatteko sitä hampaat irvessä kuitenkin ilman mitään haluja?
Mun mieheni on ihan järkevä, normaali ihminen ja ymmärtää kyllä että haluttomia kausia on. Se pn normaalia elämää. Ja onhan hänelläkin sellaisia kausia ollut.
Tähän tulee varmaan negaa, mutta minkä ikäinen ap on? Jos ikää on n.40v+, niin hormonit tekee kaikenlaista.
Itse olin eroamassa miehestä koska aloitin minipillerit ja koin yhtäkkiä kaiken kosketuksen hänen puoleltaan vastenmieliseksi. Lopulta ajattelin että en rakasta enää kun kaikki muutkin tunteet katosi. Asia korjautui kun vaihdoin e-pillereihin jossa estrogeeniä.
Olet nyt siinä vaiheessa joka tulee todennäköisesti eteen jokaisessa pitkässä parisuhteessa. Minulla on saman tyyppinen tilanne, mutta en edes harkitse eroa. Minun mielialoihin ja tuntemuksiin vaikuttaa varmasti hormonit kun vaihdevuodet lähenee. Lisäksi tunnen muutenkin olevani jotenkin hukassa kun lapset ovat jo teinejä eikä minulla ole enää samanlaista roolia hoivaajana kuin aikaisemmin. Olemme mieheni kanssa nyt siinä tilanteessa että meillä olisi aikaa tehdä asioita yhdessä ja erikseen, mutta jotenkin ei enää osaa. Itse olen sitä mieltä että nyt meidän pitää rakentaa parisuhteemme uudelleen, lähemmäs sitä mitä se oli ennen lasten tuloa. Itse uskon että se on mahdollista ja jos nyt tässä myllerryksen keskellä eroaisin, niin tekisin ison virheen ja katuisin sitä myöhemmin.
"Olemme mieheni kanssa nyt siinä tilanteessa että meillä olisi aikaa tehdä asioita yhdessä ja erikseen, mutta jotenkin ei enää osaa. Itse olen sitä mieltä että nyt meidän pitää rakentaa parisuhteemme uudelleen, lähemmäs sitä mitä se oli ennen lasten tuloa."
Suosittelen, nyt vaan asia puheeksi ja tekemään asioita yhdessä! Me esimerkiksi ostimme retkeilyauton kun kuopuskin oli muuttanut omilleen. Avautui ihan uusi maailma, ollaan tehty pidempiä reissuja ja lyhyempiä, extempore-vapaapäiväretkiä, käyty keikoilla kaupungissa jne.
Nyt olemme aloittamassa kalastusharrastusta. On mukavaa olla taas kaksin! Ihan kuin "ennen vanhaan", paitsi että tuli tehtyä lapset tuossa välissä 😄
Vierailija kirjoitti:
Jos nuo ap:n jutut on totta ni miettii eroa pari vuotta, sit eroaa ja tulee katumaan katkerasti kun uutta samanveroista tai siis parempaa ei löydykään.
Eikö ap kertonut aloituksessa haaveilevansa siitä, että saisi olla yksin? Siis ilman parisuhdetta.
Monesti ainakin nämä tik tok fanit jäävät lopulta yksin.