Vaativa persoonallisuus - kokemuksia?

Vierailija kirjoitti:

Miehelläni on tämä. Diagnosoitiin vasta, kun oli jo lapsia suhteessa. Erittäin rankkaa on, tuntuu etten tee mitään oikein ja mies ei ole tyytyväinen mihinkään. 

Mitä tahansa tehdään, pitää tehdä tietyllä tavalla. Jos ei tehdä, tulee valitusta, huomauttelua, pätemistä ja oman kannan paremmaksi selittelyä. Joudun koko ajan selittämään päätöksiäni pienissäkin toiminnoissani ja silti tapani toimia tulee yleensä lytätyksi.

Mies on tarkka siitä miten sosiaalisissa tilanteissa käyttäydytään. Hän miettii liikaakin sitä mitä muut sanovat.

Mies saattaa saada raivokohtauksen jos joku asia meni väärin hänen mielestään. Parhaimmillaankin hän hymyilee alentuneesti ja huokailee jotta huomaan että vi**ksi meni (mulla siis).

En itse tunne olevani hyväksytty suhteessa. Kuulen nykyään aina miehen käskyjä mielessäni ennen kuin ryhdyn mihinkään. Kävelen munankuorilla. Olen itse passivoitunut koska jatkuva

Mutta hän ei ole kuitenkaan perfektionisti. sillä silloin hän pyrkisi olemaan ihanteellinen puoliso ja isä.

-perfektionisti.

Tädilläni oli, mutta eihän sitä tunnistettu kymmeniin vuosiin. Ensimmäisiä merkkejä oli synnytyksen jälkeinen masennus. Kaipa se äitiys oli suorittamista ja uusi tilanne, mistä tuli uupumusta. Hän oli koulun keittäjä ammatiltaan. Työ vaatii tietysti sitä, että on tehtävä paljon ruokaa ja tarjoiltava sitä onnistuneesti oikeaan aikaan koululaisille.

Olin paljonkin tätini luona erityisesti kesäisin, kun oli saman ikäinen serkkukin. Heillä oli todella tarkat ruoka-ajat. Jos ruoka oli klo 12, se oli juuri silloin eikä 5 min. yli. Tätini oli huolehtivainen, välillä liikaakin. Onko varmasti tarpeeksi päällä vaatetta,,ettehän vaan mene puron varteen, tulette sitten neljäksi kotiin. Hän myös sairastui työuupumukseen. Olin silloin ehkä 14-15-vuotias. Työuupumus ja keskivaikea masennus. Hän oli ns. päiväsairaalassa, kun oli ollut yli puoli vuotta sairauslomalla. Monin tavoin yrittivät hoitaa ja opettaa rentoutumista. Hän ihmetteli, miten se mitään parantaa, jos makaa silmät kiinni. En siis tiedä hoidosta sen enempää. Lääkkeitä oli niin paljon, että nukkui puolet vuorokaudesta. Hän jäi työkyvyttömyyseläkkeelle vasta paljon myöhemmin. Ensin oli vuoden sairausloma, sitten palasi töihin ja sairauslomia kai tuli sen jälkeen toistuvasti.

Serkkuni meni naimisiin, kun olin 27 v. Olin järjestämässä häitä kesälomallani. Tätini oli silloin jo saanut persoonallisuushäiriöstään diagnoosin. Hän puuttui ihan kaikkeen. Onko ruokakaljaa varmasti riittävästi? Tuleeko ne kukat varmasti ajoissa? Mihin kyytiin mummo lähtee? Ihan kuin olisi ollut hänen häänsä kyseessä, otti hyvin henkilökohtaisesti sen, että kaiken pitää sujua ja sotki asioita. Kauhea stressi päällä pikkujutuista. Jos ruokakalja loppuu, niin tuskin se katastrofi on, kun mehua voi aina tehdä lisää. 

Hän kuoli vähän alle 60-vuotiaana. Se ei liittynyt vaativaan persoonallisuushäiriöön, oli fysiologisesta sairaudesta kyse. Masennus myös uusiutui kun sairaus tuli ilmi.

Vierailija kirjoitti:

Perfektionismi ei ole häiriö vaan ihan persoonallisuus tyyppi.

Juuri näin. Se perfektionismi ei ole persoonallisuushäiriö. Vaativa persoonallisuus aiheuttaa ongelmia arkielämässä. Vaatii itseltään liilaa ja väsyy siihen. Miettii liikaa onnistumista. Koska tädilläni oli, olen lukenut kaiken mahdollisen tiedon mitä olen käsiini saanut. Hyvin tyypillistä on joustamattomuus ja vaikeus hyväksyä, jos joku toinen toimii toisella tavalla. 

Ehkä monen kirjoittajan kannattaisi perehtyä paremmin aiheeseen ennen kuin tulee laukomaan mukatotuuksia palstalle. Totta, elämä persoonallisuushäiriöisen tai muuten psykiatrisesti sairaan kanssa on raskaampaa. Se on raskasta myös sairastuneelle itselleen. Monella vaan tuntuu olevan tarve leimata huonosti käyttäytyvä ja ikävä ihminen johonkin häiriöön. Jos olet sairas niin et ehdi tai jaksa miettiä miten voisit tehdä kiusaa jollekin toiselle tai hankaloittaa hänen elämää. Monet häiriöt tai vaikka pakko-oireet tekevät arkisista asioista kuten siivoamisesta tai kauppareissuista hyvinkin haasteellisia, palkkatyöstä puhumattakaan. 

Vierailija kirjoitti:

Ehkä monen kirjoittajan kannattaisi perehtyä paremmin aiheeseen ennen kuin tulee laukomaan mukatotuuksia palstalle. Totta, elämä persoonallisuushäiriöisen tai muuten psykiatrisesti sairaan kanssa on raskaampaa. Se on raskasta myös sairastuneelle itselleen. Monella vaan tuntuu olevan tarve leimata huonosti käyttäytyvä ja ikävä ihminen johonkin häiriöön. Jos olet sairas niin et ehdi tai jaksa miettiä miten voisit tehdä kiusaa jollekin toiselle tai hankaloittaa hänen elämää. Monet häiriöt tai vaikka pakko-oireet tekevät arkisista asioista kuten siivoamisesta tai kauppareissuista hyvinkin haasteellisia, palkkatyöstä puhumattakaan. 

Tässä ketjussa kysyttiin miten persoonallisuushäiriö näkyy arjessa. Tietenkin se näkyy täysin toisella tavalla toisille ihmisille kuin sille persoonallisuushäiriöiselke ihmiselle itselleen. Kaikkiin psyykkisiin sairauksiin kuuluu se, että ihminen kokee sen itse tietyllä tavalla, mutta lähipiirissä vaikuttaa eri tavalla, koska kukaan meistä ei näe itseään toisen silmin.

Anoppini. Ei ole tehty diagnoosia mutta veikkaisin että saisi sellaisen.

Valtava kontrollin tarve. Asiat pitää tehdä just niin kuin hän haluaa, silloin kun hän haluaa. Hänen kanssaan täytyy jopa keskustella tietyllä tavalla ja sävyllä, muuten loukkaantuu. Saattaa palata johonkin viikko sitten käytyyn keskusteluun, että käytin väärää sanaa tai sävyä jne. Kulissit täytyy olla kunnossa. Eli juuri se sovinnaisuus näkyy tässä.

Hänellä tämä on selvästi pahentunut iän myötä. Ja se taas on tarkoittanut sitä, että olemme hänen kanssaan vuosi vuodelta vähemmän tekemisissä. Varsinkin kun hän on kaikista vaativin juuri puolisoani kohtaan. Puolisoni sisarukset pääsevät vähän vähemmällä.

Ei nuo muita kohtaan ole vaativia, ainoastaan itseään.

Moni sekoittaa nyt vaativan persoonallisuuden, ja huomionhakuisen persoonallisuuden + NARSISTIn keskenään.

Vierailija kirjoitti:

Anoppini. Ei ole tehty diagnoosia mutta veikkaisin että saisi sellaisen.

 

Valtava kontrollin tarve. Asiat pitää tehdä just niin kuin hän haluaa, silloin kun hän haluaa. Hänen kanssaan täytyy jopa keskustella tietyllä tavalla ja sävyllä, muuten loukkaantuu. Saattaa palata johonkin viikko sitten käytyyn keskusteluun, että käytin väärää sanaa tai sävyä jne. Kulissit täytyy olla kunnossa. Eli juuri se sovinnaisuus näkyy tässä.

Hänellä tämä on selvästi pahentunut iän myötä. Ja se taas on tarkoittanut sitä, että olemme hänen kanssaan vuosi vuodelta vähemmän tekemisissä. Varsinkin kun hän on kaikista vaativin juuri puolisoani kohtaan. Puolisoni sisarukset pääsevät vähän vähemmällä.

Ei kuulosta nyt oikealta diagnoosilta. Miten hänellä näkyy tunnollisuus ja vaativuus itseään kohtaan, täydellisyyteen pyrkiminen omissa tekemisissään?

Tunnen yhden. Hän oli supersuoriutuja, kun opiskeltiin yhtä aikaa ja asuttiin naapureina. Hön heräsi aamulla klo 05 lenkille. Keväästä syksyyn juoksi ja talvella käveli. Sitten suihkuun ja tietenkin täydellisen terveellinen aamiainen ja reippaana kouluun (amk). Hän oli vapaaehtoistoiminnassa, tutorina, oppilaskuntatoiminnassa ja oli vielä eräs harrastuskin. Luki ihan hulluna tentteihin. Jos pyysin kahville ja suostuttelin, että pidä nyt vähän taukoa, hän tuli kyllä mutta saattoi viipyä vartin. Toisaalta kävi kyllä juhlimassa silloin tällöin. Seurusteli jonkin aikaa, mutta sehän kaatui, koska heillä ei ollut yhteistä aikaa. Kun joku sanoi, että vaativa persoona on perfektionisti myös ihmissuhteissaan, niin ei se niin mustavalkoista ole. On vaikea lukea tenttiin, tehdä koulutehtävät täydellisesti, juosta säännöllisesti, siivota tarkasti, laittaa terveellistä ruokaa, osallistua vapaaehtoistoimintaan ja sen lisäksi vielä pitää yllä täydellistä ihmissuhdetta. Ei kenenkään aika siihen sentään riitä. 

 

Olemme ystäviä edelleen ja puhutaan myös mielenterveyden haasteista. Hänellä on omansa ja takana työuupumus ja persoonallisuushäiriö hankaloittaa elämää. Minulla taas on täysin toisenlaisia haasteita ollut, välillä maniaa ja välillä masennusta, jotka aaltoilevat myös vuodenaikojen mukaan. Kun psyyke ei tahdo kestää kevättä ja yhtäkkistä valon määrää ja toisaalta marraskuussa minun on vaikea saada itseäni aloittamaan mitään, olen väsynyt ja apaattinen. Se on jännä, että ystäväni sanoi myös, että hänelläkin on vuodenaikoihin liittyviä vaikeuksia. Kun kevät tulee, pitää laittaa kukat, pestä ikkunat, alkaa tehdä pitkiä juoksulenkkejä ja sitten oma jaksaminen loppuu. Eri sairaus, samantyyppisiä oireita.

Minulla on vielä yksi arjen esimerkki, mikä on vähän haikea, sillä tämä häiriö voi viedä ilon ihan vaikka harrastamisestakin. Maalaan tauluja, (ihan kelvollisestikin) mutta saan harvoin mitään seinälle asti, koska jos taulu ei ole täydellinen, ei se ole minkään arvoinen ja joutaa roskiin. Sitä luulisi, että minulla on seinät täynnä omia tauluja, mutta niitä on kaksi. 

Kyllä hän on sitäkin. Kaikki pitää aina olla kotona tiptop. Kukaan muu ei tee niitä asioita oikein kuin hän. Hän on ollut varsin työorientoitunut työelämässään ja on edelleen eläkkeelläkin suorittaja isolla ässällä. Levätä ei saa koska se on laiskuutta jne.  En tiedä saisiko hän diagnoosia mutta hänen luonteessaan on kyllä hyvin vahvoja piirteitä kyseistä persoonallisuushäiriöstä. Niin paljon, että se vaikuttaa myös hänellä ihmissuhteisiin. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä hän on sitäkin. Kaikki pitää aina olla kotona tiptop. Kukaan muu ei tee niitä asioita oikein kuin hän. Hän on ollut varsin työorientoitunut työelämässään ja on edelleen eläkkeelläkin suorittaja isolla ässällä. Levätä ei saa koska se on laiskuutta jne.  En tiedä saisiko hän diagnoosia mutta hänen luonteessaan on kyllä hyvin vahvoja piirteitä kyseistä persoonallisuushäiriöstä. Niin paljon, että se vaikuttaa myös hänellä ihmissuhteisiin. 

Ja tämä ylläoleva on vastaus epäonnistuneeseen lainaukseen, joka kysyy, että eikö vaativuus näy häneen itseensä kohdistumana. Anoppini siis. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vielä yksi arjen esimerkki, mikä on vähän haikea, sillä tämä häiriö voi viedä ilon ihan vaikka harrastamisestakin. Maalaan tauluja, (ihan kelvollisestikin) mutta saan harvoin mitään seinälle asti, koska jos taulu ei ole täydellinen, ei se ole minkään arvoinen ja joutaa roskiin. Sitä luulisi, että minulla on seinät täynnä omia tauluja, mutta niitä on kaksi. 

Kuulostaa tutulta. Ystäväni on ollut aina sellainen, että voi aloittaa jonkin asian alusta, jos ei ole tyytyväinen. Hän teki aikoinaan opinnäytetyötä amk:ssa pitkälle ja hylkäsi koko työn, koska aihe ei ollutkaan hänen mielestään riittävän hyvä. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vielä yksi arjen esimerkki, mikä on vähän haikea, sillä tämä häiriö voi viedä ilon ihan vaikka harrastamisestakin. Maalaan tauluja, (ihan kelvollisestikin) mutta saan harvoin mitään seinälle asti, koska jos taulu ei ole täydellinen, ei se ole minkään arvoinen ja joutaa roskiin. Sitä luulisi, että minulla on seinät täynnä omia tauluja, mutta niitä on kaksi. 

Mulla ei ole yhtään ja olen ammattitaiteilija ja perfektionisti.

Lääkäri hetki sitten kertoi, että minulla voisi olla vaativa persoonallisuus. En edes ensin ymmärtänyt, että hän puhuu persoonallisuushäiriöstä, koska se kuvasti luonnettani niin selkeästi. Nyt kun olen tutustunut aiheeseen paremmin, niin on tavallaan lohdullista saada nimike käytökselle. Olen aina vain miettinyt, että olen hankala luonne ja pyrkinyt työstämään asiaa väärällä tavalla.

Nyt on helpompi saada oikeanlaista apua, koska minä ainakaan en ole koskaan pitänyt tästä piirteestä itsestäni. Psykoterapia taitaa olla pääsääntöinen hoitomuoto asiasta. 

En ymmärrä tällaista ihmisten väkisin laittamista erilaisiin ryhmiin ja kategorioihin. Ihmiset ovat monimutkaisia, kaikissa on sekä hyviä että huonoja puolia, ei voi leimata jotain hankalaksi tai vaativaksi persoonaksi.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä tällaista ihmisten väkisin laittamista erilaisiin ryhmiin ja kategorioihin. Ihmiset ovat monimutkaisia, kaikissa on sekä hyviä että huonoja puolia, ei voi leimata jotain hankalaksi tai vaativaksi persoonaksi.

 

https://www.mielenterveystalo.fi/fi/f605-vaativa-persoonallisuus 

Kyllä se vain on ihan oikea diagnoosi. Itse siis todella yllätyin asiasta. Asiassa tärkeintä on se, että kun tiedetään syyt käytöksen takana, niihin on helpompi tietoisesti työstää käytöstään parempaan suuntaan. 

Itselläni vaativuus näkyy aikaansaamattomuutena työelämässä. Tätä piirrettä pahentaa keskittymiskykyhäiriö. Vaikea saada töitä kun CV:stä näkee että työsuhteet olleet lyhkäsiä ja työhistoriassa aukkoja. Olisi hieno löytää itselle sopiva työ, kun tietäisi missä hommassa pärjäisi kuin muutkin, mutta näin keski-ikäisenä toivo alkaa murentua. 

Vierailija kirjoitti:

Aivan vääriä käsityksiä ihmisillä näkyy olevan tästä. Vaativa persoonallisuus on nimenomaan vaativuutta itseä, ei muita kohtaan.

Näin minäkin luulin, kun tunsin erään vain etäämmältä. Hän muisti myös itse aina kertoa, että diagnoosi koskee hänen kohdallaan vain häntä itseään. Mutta ystävystymisen jälkeen huomasin nopeasti, että kyllä se vain vaikutti muihinkin. Se, että muut toimivat väärin, vain naamioitiin niin, että voi vitsit kun en osannut tuotakaan tilannetta hoitaa niin, että toinen ei olisi toiminut noin. Eli toisten virheet kyllä huomioitiin ja osoitettiin ihan ääneen, vaikka asia yritettiin kiertää. Ja ympäristönkin kontrollointi oli vahvana läsnä, vaikkei hän itse sitä huomannut. Ystävä oli myös todella, todella herkkänahkainen, ajatellen, että muutkin etsivät hänestä jatkuvasti vikoja. Samalla hän hoki, miten on kyllä itse itsensä pahin kriitikko, eivätkä muut ikinä kykene samaan. Kyllä siinä tunsi itsekin aika nopeasti suorittavansa ystävyyttä, mikä kävi niin raskaaksi, että yhteydenpito loppui.

Lisäksi vaativuus ilmeni hänen omallakin kohdallaan vain valikoiduissa asioissa. Ei se jaksaminen kaikkeen riittänyt, vaan moni sekä oman että lapsen elämänlaadun kannalta tärkeäkin asia epäonnistui surkeasti.

Kyse on siis ihan vakavasta häiriöstä, mikä ei todellakaan ole vain yksilön itsensä ongelma. Ystäväni kohdalla terapiastakaan ei ollut mainittavaa apua, mutta ilmeisesti voi olla.

Eksälläni oli tämä. Ei kovin mukavaa. Alussa muistan ihmetelleeni, miksi hän opasti minua kaikessa,mm miten ripustan sukat oikealla tavalla kuivumaan. Naureskelin ja pidin häntä persoonallisena mutta vuosien jälkeen piti erota. Sain listoja, mihin kirjoitti minulle kotona tehtävät kotityöt, kun mulla oli vapaapäivä ja hän meni töihin. Jos en tehnyt niitä, niin hän oli tyytymätön ja tuomitseva. Opin tekemään niistä jotakin, jotta hän olisi tyytyväinen. En jaksanut tapella, enkä erota, vaan masennuin. Erosin vasta sitten, kun ymmärsin, että syön rauhoittavia loppuelämäni tai tapan hänet tai eroan.

Osasin siis tehdä kaikkia kotitöitä, ruokaa yms, hän ei vaan ollut mihinkään tyytyväinen, vaan halusi opastaa ja ojentaa hänen mielestään oikeaan tapaan tehdä. Listojen kirjoittaminen on näille kanssa kuulema tyypillistä. Yhteiset rahat olisi pitänyt käyttää tasan siihen,mitä hän päätti. Kontrollin tarve oli tosi iso. Hän olisi halunnut omia minut, sabotoi ystävyyssuhteeni yms. Hän vaati pysymään kilolleen tietyn painoisena. Tässä nyt näitä esimerkkejä, minkä vuoksi elämästä tuli helvetti. Oli hän toki vaativa myös itseään kohtaan. Työhön panosti hulluna ja oli esimiesasemassa. Alaiset vihasivat häntä. Toinen, mihin panosti,oli urheilusuoritukset.

Miksi suostuin? Olen narsismiin taipuvaisen vanhemman kasvattama.

Surullinen ja ikävä tämä homma on ennen kaikkea siksi, että erehdyin tekemään hänen kanssaan lapsia. Hän innostui huolehtimaan lapsista eron jälkeen mutta koska hän on äärettömän itsekäs ja itseensä keskittyvä, hän ei edes viitsinyt tehdä lapsille ruokaa ja kontrolloi heitä outoine vaatimuksineen. Lapsilla on aikuisiällä mt-ongelmia.

Näin vakavasti persoonallisuushäiriöisen kanssa en suosittele ketään elämään.