Te kenellä oli lapsena muutoin normaali perhe, mutta käytettiin ruumillista kurittamista, oletteko saaneet myöhemmin mitään selitystä, että

Vierailija kirjoitti:

Se oli tapa 60 luvulla. Kauheaa kasvatusta. On läheiset sukulaiset katuneet toimiaan.

Ei ollut kaikilla tapana.

Reippaasti itseä vanhempi veli kävi kimppuun, löi nyrkillä ja retuutti kädet mustelmille. Vanhemmat tiesi mutta eivät puuttuneet. Aikuisena ottanut asiaa esille miksi tämä sallittiin, eivät muista asiaa.

Jos kuritta kasvaa niin kunniatta kuolee.

Aloituksen kysymyksen voisi lyhentää seuraavaksi: oletko saanut selityksen sille, miksi sinuun lapsena kohdistunut väkivalta oli niin voimakasta, kuin se oli?

Vierailija kirjoitti:

Onneksi nykyään ymmärretään paremmin, että lapset on eri luonteisia. Olin periaatteessa hyvin kiltti tyttö, mutta ujo ja introvertti, mikä vuoksi saattoi näyttää siltä, että käyttäydyn tahallaan huonosti. Muistan esim. kyläilyreissun jälkeen saaneeni remmiä, koska vanhempien mielestä ison tytön pitäisi osata käyttäytyä. Nyt ajatellen ihan kamalaa, ettei yhtään huomiotu sitä, että ei se ole vain ikä, vaan myös luonteenpiirteet, jotka vaikuttaa, miten toimii sellaisissa tilanteissa.

Sama 😥

60-70 luvulla ruumiillinen kurittaminen oli ihan tavallista ihan tavallisissa perheissä. Tukistamista, niskavilloista taluttamista, käsivarresta retuuttamista ja piiskaamista esim koivunoksalla, hyppynarulla tai vyöllä. Jopa ihan tosi pieniä lapsia napautettiin luunapilla otsaan tai otettiin pieni tukistava ote haivenista jos teki tuhmuuksia.

En kannata  tätä, se jättää pahat jäljet ihmiseen, mutta toisaalta silloin lapset kunnioitti enemmän vanhempiaan ja ylipäätään aikuisia. Rangaistus usein tehosi kun piti vältellä selkäsaunaa ja fyysistä kipua. Nykyisin lapset ei kunnioita aikuisia juuri ollenkaan tai hyvin vähän.

Minä tyttönä sain remmiä ja tukkapöllyä enemmän kuin veljeni koska mulla on ADHD. Vanhempia hävetti ja vitutti niin koetti remmillä saada musta sellaisen kuin tytön pitää olla. Eihän se toiminut,ei parantunut neuro  ominaisuus mun päässä

Teininä sitten tarkkisluokan kautta koulukotiin ja 15veenå olin jo täysi alkoholisti. 

Vanhemmat ei halua kuulla että mulla on ADHD ja mun pojalla myös. Olen kuulemma kahjo ja laiska ja niin mun poikanikin. En tiedä miten selittää sen että niiden kulta pojan,eli mun isoveljen toinen muksu on autistisi ja toinen ADHD.  Kun eihän veljessä tai sen upeassa vaimossa voi vikaa olla.  Mähän nyt olen yh ja kahjo  joka ei terveitä lapsia voi saadakaan mutta veli ei.

Vierailija kirjoitti:

Meitä piiskatitiim ja kaikista kasvoi korkeakoulutettuja, menestyviä aikuisia. Kukaan ei ollut nepsy, autistivajakki panda tms. 

Miten nuo asiat- nepsy ja aistivajakki- liittyvät väkivaltaiseen lasten pieksentään? 

Kuulostat kyllä tunnevajaalta- ja ihmettelen, jos olet korkeakoulutettu, koska kirjoitat tuollaisia typeryyksiä.

Meillä tuli 1970-luvulla risusta kintuille jos metelöitiin liikaa viikonloppuaamuisin, äiti myös tukisti joskus. Oltiin ns. normaali perhe, ei yletöntä alkon käyttöä tai erityisen köyhää, sijoittaisin meidän silloisen perheen alempaan keskiluokkaan, vanhemmat olivat ns toimistotyöntekijöitä vaikka eivät pitkälle olleet silloin vielä kouluttautuneet koska omat lapsuuden perheensä olivat vähävaraisia. 

Olen ajatellut että omat vanhempani olivat tosi nuoria, parikymppisenä naimisiin menneitä, esikoinen syntyi kun olivat 21. Ei heillä ollut henkisiä voimavaroja ymmärtää lastenkasvatuksesta syvemmin, olivat vielä todella raakileita ihmisinä itsekin ja tekivät sen mihin olivat itse kasvaneet. Mutta olen usein miettinyt että onko tuo se syy, miksi meillä ei ole vanhempiimme sellaista syvempää yhteyttä.

Toki välit ovat päällisin puolin ihan hyvät, ja itsellä ainakin on tunne että välittävät meistä lapsista kyllä ja ovat aina auttaneet tarvittaessa ja tietysti myös toisinpäin. Mutta kyllä se kanssakäyminen on sellaista pintatasoa, ei me koskaan keskustella mistään merkittävästä. Ja kyllä siinä kaikessa kanssakäymisessä on sellainen pohjavire, ja on ollut aina lapsuudesta asti, että meillä lapsilla on välinearvo. Eli kaikki meidän onnistumiset tuovat kunniaa vanhemmille ja epäonnistumiset sitten tuovat häpeää, mutta myös onnistumiset tuovat sitä häpeää koska mikään ei ole oikeasti tarpeeksi hyvin tehty. Sellainen yleinen kelpaamattomuuden tunne. Toki esim itse olen aikapäiviä sitten lopettanut hyväksynnän hakemisen, joten en välitä vaan menee toisesta korvasta ulos kommentit enkä rekisteröi tämän aiheen sanatonta viestintää.

1980-luvun lopulla syntynyt kuopus ei tietääkseni ole koskaan saanut risusta tai tukkapöllöä. Mutta varmasti hänelläkin on omat 'traumansa". Uskon että ap:n kokema kuritusväkivalta oli 1980-luvulla jo paljon harvinaisempaa kuin edeltävillä vuosikymmenillä. 

Vanhemmat oppivat sen oman kotikasvatuksensa kautta. Hyvin harva sitä enää kasvatuskeinona käyttää, paljon paremmin on tehonnut ihan normaali kasvattaminen ja ohjaus. Joissain perheissä ei osata kasvattaa ja kyllähän sellaisista lapsista kiusaajia tulee. Sellaisia perheitä on ollut aina.

Me molemmat vanhemmat saimme piiskaa, tukkapöllyä ja luunappeja. Emme enää omia lapsiamme piiskanneet, kerran tai kaksi taisin tukistaa ja siitä tuli ihan hirveän huono omatunto. Omien sanojensa mukaan saivat hyvän lapsuuden, eivätkä kokeneet kaltoinkohtelua. Kenestäkään ei tullut kiusaajaa, tupakoijaa, alkoholistia tai huumeongelmaista. 

Tietysti itsestänikin tuntuu, että koulukiusaajalle tekisi hyvää saada kunnolla piiskaa mutta ei se koskaan aiemminkaan ole sitä estänyt. Kiusaamista oli ihan samalla tavalla aikaisemminkin.

Vierailija kirjoitti:

Se oli tapa 60 luvulla. Kauheaa kasvatusta. On läheiset sukulaiset katuneet toimiaan.

Se perustui uskomuksiin, jotka menivät kierteinä eteenpäin. Eihän kukaan tai mikään muuttunut sen johdosta pysyvästi paremmaksi. Systeemissä elävät ihmiset eivät nähneet tätä. 

Sodatkin olivat 2. maailmansotaan asti länsimaissa normaaleja, vaikka valitettavia. Väkivalta lävisti koko yhteiskunnan. Aikojen saatossa se lieveni, muuntautui ja osittain loppui. Lastenkasvatus on kuitenkin säilönyt ikivanhoja "varmuuden vuoksi "- käytäntöjä, jotka ovat väistyneet vasta kun elämä on modernisoitunut ja yhteiskunta on tunnustanut lasten, naisten ja perheiden tarpeet. 

Vierailija kirjoitti:

60-70 luvulla ruumiillinen kurittaminen oli ihan tavallista ihan tavallisissa perheissä. Tukistamista, niskavilloista taluttamista, käsivarresta retuuttamista ja piiskaamista esim koivunoksalla, hyppynarulla tai vyöllä. Jopa ihan tosi pieniä lapsia napautettiin luunapilla otsaan tai otettiin pieni tukistava ote haivenista jos teki tuhmuuksia.

En kannata  tätä, se jättää pahat jäljet ihmiseen, mutta toisaalta silloin lapset kunnioitti enemmän vanhempiaan ja ylipäätään aikuisia. Rangaistus usein tehosi kun piti vältellä selkäsaunaa ja fyysistä kipua. Nykyisin lapset ei kunnioita aikuisia juuri ollenkaan tai hyvin vähän.

 

Minusta sillä on hyviäkin puolia tuolla ettei lapset lähtökohtaisesti kunnioita kaikkia aikuisia vain siksi että ovat aikuisia. Se osaltaan suojaa lapsia. 

Meillä ei koskaan puhuttu mistään asioista jälkeenpäin. Sain selkääni varmaan useita kertoja vuodessa ja kuukausittain tukkapöllyä tms pienempääritusta esim arestiin jonnekin komeroon yksin häpeämään retuutettiin käsipuolesta. Hän yritti jollain tapaa läimäistä minua kerran vielä joskus 13v 7-luokkalaisena jolloin iskin nyrkin pöytään ja huusin kurkku suorana jotain että koskeppas kerrankin vielä minuun niin lyön takaisin tms... ja se loppui siihen.

Koskaan ei asiasta sitten puhuttu, minulta vaadittiin anteeksi pyytämistä mutta minulta ei pyydetty anteeksi koskaan.

Kiukkuinen, kylmä, dominoiva ja etäinen yh äiti on pitänyt kaiken sisällään. Ei varmasti osaisi sanoa mitään, pakenisi paikalta suuttuneena, jos kysyisin että miksi näin teki ja että ymmärsikö että siitä jäi pahat vihan traumat minulle. Voisi ehkä sanoa vaan että se oli sen aikaista kasvatusta.

Ehkä juuri tämän hänen luonteensa ja rankaisukeskeisen kylmän kasvatuksen takia  en ole koskaan edes juurikaan välittänyt äidistäni, oikeasti olen ehkä aina inhonnut häntä jollain tapaa sisimmässäni. En toki näytä sitä hänelle. Olemme hyvin näennäisissä ja muodollisissa väleissä enkä koskaan vapaaehtoisesti esim halaa häntä, esim kun täytti 70v, vein kukkakimpun, niin tungin vaan sen hänen käteen ja heti perään jotain muita tuomisia jotta vältyn halaamiselta. Hän kuitenkin kiitti ja halasi minua, se ei tuntunut hyvältä vaikkakin olemme olleet ihan sovussa nuoruusvuosieni jälkeen jolloin olen tavannut häntä ja miestään n 1-2 x vuodessa. 

Ja kuten arvata saattaa, en ole koskaan halunnut omia lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Aloituksen kysymyksen voisi lyhentää seuraavaksi: oletko saanut selityksen sille, miksi sinuun lapsena kohdistunut väkivalta oli niin voimakasta, kuin se oli?

Lyhentää? Mielestäsi lyhennät, mutta tuo muotoilusi on pitkä ja tulkinnanvarainen.

Aloitus on selkeä. Siinä ei tarvitse tulkita, että keneltä selitystä pitäisi selvittää: sosiaalipsykologilta vai joltain perheenjäseneltä vai keneltä.

Teet vain simppelistä mutkikasta.

Vierailija kirjoitti:

Heidät oli itsensä kasvatettu ankarasti, ja siihen aikaan ajateltiin että kova kuri ja ruumiillinen kuritus ovat oikeita keinoja saada lapset tottelevaisiksi. En traumatisoitunut enkä syytä heitä mistään, he eivät tienneet paremmasta. Vm. -66

Meillä ei kuritettu laisinkaan fyysisesti vaan sanottiin napakasti ja nakitettiin työtehtäviä rangaistukseksi. 

Vm-70

 Se on pahoinpitely puolustuskyvytöntä kohtaan. Rikollinen Törkeä teko. Elikkä suurin osa suomalaisista on paatuneitten ja sadistista hakkaajien jälkeläisisi. Omanarvontunto nujerrettiin jo lapsena... Eipä ihmekään miksi olemme tällaisia 👍

Vierailija kirjoitti:

Aloituksen kysymyksen voisi lyhentää seuraavaksi: oletko saanut selityksen sille, miksi sinuun lapsena kohdistunut väkivalta oli niin voimakasta, kuin se oli?

No olisipa ollut tylsä ja kuiva aloitus. 

Vierailija kirjoitti:

60-70 luvulla ruumiillinen kurittaminen oli ihan tavallista ihan tavallisissa perheissä. Tukistamista, niskavilloista taluttamista, käsivarresta retuuttamista ja piiskaamista esim koivunoksalla, hyppynarulla tai vyöllä. Jopa ihan tosi pieniä lapsia napautettiin luunapilla otsaan tai otettiin pieni tukistava ote haivenista jos teki tuhmuuksia.

En kannata  tätä, se jättää pahat jäljet ihmiseen, mutta toisaalta silloin lapset kunnioitti enemmän vanhempiaan ja ylipäätään aikuisia. Rangaistus usein tehosi kun piti vältellä selkäsaunaa ja fyysistä kipua. Nykyisin lapset ei kunnioita aikuisia juuri ollenkaan tai hyvin vähän.

 

Eivät kunnioittaneet, älä puhu paskaa. Pelko ei ole kunnioitusta. Rangaistukset eivät tehonneet, miksi muuten olisi rankaistu?

Sitä paitsi, niitä jaettiin mielivaltaisesti, jos vanhemmilla oli mt- ja elämänhallinnan ongelmia. Nykyään perheet voivat paljon paremmin kuin silloin, kun lapsille kostettiin, etteivät he osanneet ja jaksaneet vanhempiaan enemmän, samalla kun olisi pitänyt olla nöyrä ja kuuliainen. Vanhemmat tekivät itse mitä halusivat. 

Minkä takia näitä traumaattisia kertomuksia alapeukutetaan täällä? Aika empatiakyvtöntä. 

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat oppivat sen oman kotikasvatuksensa kautta. Hyvin harva sitä enää kasvatuskeinona käyttää, paljon paremmin on tehonnut ihan normaali kasvattaminen ja ohjaus. Joissain perheissä ei osata kasvattaa ja kyllähän sellaisista lapsista kiusaajia tulee. Sellaisia perheitä on ollut aina.

Me molemmat vanhemmat saimme piiskaa, tukkapöllyä ja luunappeja. Emme enää omia lapsiamme piiskanneet, kerran tai kaksi taisin tukistaa ja siitä tuli ihan hirveän huono omatunto. Omien sanojensa mukaan saivat hyvän lapsuuden, eivätkä kokeneet kaltoinkohtelua. Kenestäkään ei tullut kiusaajaa, tupakoijaa, alkoholistia tai huumeongelmaista. 

Tietysti itsestänikin tuntuu, että koulukiusaajalle tekisi hyvää saada kunnolla piiskaa mutta ei se koskaan aiemminkaan ole sitä estänyt. Kiusaamista oli ihan samalla tavalla aikaisemminkin.

Äitiäni ei lyöty, mutta hän oli sairas ja perinyt suvuistaan tiettyjä itsesäätelyn ongelmia. Meitä lyötiin ja tukistettiin.