Onko teidän vanhemmat sanoneet teille tällaista lapsena?
Eli jos vaikka kaadutte, tulee vanhempi nostamaan pystyyn ja toteaa että "ei sattunut".
Äitini tekee tätä ja minusta se on ihan käsittämätöntä. Äiti muutenkin on aina yrittänyt keinolla millä hyvänsä mitätöidä kaikki ikävät tunteet ikäänkuin milloinkaan ei elämässä saisi tuntea pahaa oloa, kipua tai mielipahaa.
Mielestäni tällainen kasvatustapa on vanhingollinen. Kyllä elämään kuuluu se, että välillä ei ole asiat täydellisesti ja surut pitää surra pois.
Miksi vähätellä asioita kun se vaan pahentaa olotilaa?
Kommentit (111)
Tarkennan tuohon alkuun vielä sellaisen, että äitini teki tuota lapsuudessani ja tekee edelleen lapsen lapsilleen.
Varmasti haluaa vaan hyvää, mutta miten sokea voi olla?
Teki, mutta enemmänkin ensin varmistettuaan ettei oikeasti sattunut. Lapsi usein säikähtää enemmän tilannetta, kuin että oikeasti sattui.
Ei se ole vähättelyä, vaan sellaista kannustusta. Jos ei mitään jälkiä tule niin sanotaan ei sattunut.
Sitäkin tehdään, että aletaan surkutella ja nyyhkiä ja jos lapsi ei iike niin viimeistään sitten itkee.
No ei ole kovin iso ongelma siihen verrattuna, että hysteerisesti voivottelee jokaista pikku ongelmaa tai haukkuu lasta.
Pienen lapsen kellahtaessa nurin esim nurmikolle, sanotaan ei sattunut.
Lapsi yleensä huutaa kuin palosireeni pelkästä säikähdyksestä.
Joo, sanonut rauhoittaakseen, ettei ole lapsena turhaan säikähtänyt, mutta ei ole sitä koskaan sanonut kinastellakseen kanssani siitä sattuiko vai ei eli jos olen sanonut, että sattuu eivät ole vastanneet, ettei sattunut.
Mulle äiti teki sitä, että tahallaan satutti ja että sai jäädä töistä kotiin, kun olin kipeänä. Vei lääkäriin sen verran, että sai todistuksen, että olin sairaana tai jotain oli sattunut, mutta sen jälkeen ei koskaan vienyt jatkotutkimuksiin.
Esim oli tiputtanut minut suihkun lattialle ja vienyt päivystykseen. Jälkeenpäin kai sanonut lääkärille, ettei mitään ongelmia lapsessa pienen "aivotärähdyksen jälkeen". Syyksi tiedostoissa luki sanoneen, että minä olin muka pöydältä pyörähtänyt ja tipahtanut vahingossa lattialle.
Miksi sanoa, ei sattunut, kun voi kysyä sattuiko sinuun?
mun äiti teki tota kanssa. Ja reippautta arvostettiin valtavasti. Aina piti olla reipas vaikka sairaalatutkimuksissa meinasin pyörtyä. Se oli silloin, nyt on erilaista. Minusta on ihana nähdä miten omaa lapsenlastani kasvatetaan hänen tunteet huomioiden.
Taas yksi äititraumainen. Vuosikausien terapia, mielialalääkkeet, sairauspoissaolot, välien katkaiseminen, katkeruus ja uhriutuminen.
Vierailija kirjoitti:
No ei ole kovin iso ongelma siihen verrattuna, että hysteerisesti voivottelee jokaista pikku ongelmaa tai haukkuu lasta.
Tämä liittyy aloitukseenmiten?
On todellakin vähättelyä ja lapsen omien tunteiden mitätöimistä. Kukaan ei voi kertoa toiselle ihmiselle mitä tämä tuntee. Tuo johtaa aikuisena siihen, että ei luota omiin tuntemuksiinsa ja tunteisiinsa. Mikä voi aiheuttaa suurta haittaa ihmissuhteissa aikuisena.
Ei tarvitse surkutella tai nyyhkiä vaan voi vain sanoittaa lapsen tunteet. Jos lapsi itkee, voi sanoa, ettää satutitko itsesi. Kukaan ei mene rikki siitä. Sen jälkeen voi todeta, rehellisesti ja avoimesti, että kipu menee kohta ohi. Lapsi tarvitsee tuossa tilanteessa myötäeläjää, ei puolesta eläjää ja tuntijaa.
Tuollainen vähättely ja mitätöinti on rajatonta, jopa narsistista ja boomerit harrastavat sitä, koska tottuivat samaan sota-aikana omilta vanhemmiltaan. Yllättävää on, jos boomeri ei ole oman pitkän elämänsä aikana koskaan kyseenalaistanut kyseistä toimintatapaa. Vielä yllättävämpää on, jos nuori vanhempi puhuu lapselleen noin.
Mulle sanottiin vaan. "Hups, kömpelömpi olisi kaatunut"
Vierailija kirjoitti:
Pienen lapsen kellahtaessa nurin esim nurmikolle, sanotaan ei sattunut.
Lapsi yleensä huutaa kuin palosireeni pelkästä säikähdyksestä.
Anna lapsen huutaa. Parempi versio tuosta on olla hiljaa ja seurata miten lapsi reagoi kellahdukseen. Jos huutaa, sitten huutaa.
Hetken se huuto vain kestää. Ota syliin ja lohduta.
Välttelevää tyyliä. Ei osata kohdata kaikkia tunteita, niin siksi todetaan, että ei niitä olekaan. Nykyisin jo päiväkodeissa onneksi opetetaan, että kaikki tunteet ovat todellisia ja ihan ok. Ne eivät katoa sillä, että sanotaan, ettei niitä olisi olemassa. Tämä on sitä tunnetaitokasvatusta.
Vierailija kirjoitti:
Välttelevää tyyliä. Ei osata kohdata kaikkia tunteita, niin siksi todetaan, että ei niitä olekaan. Nykyisin jo päiväkodeissa onneksi opetetaan, että kaikki tunteet ovat todellisia ja ihan ok. Ne eivät katoa sillä, että sanotaan, ettei niitä olisi olemassa. Tämä on sitä tunnetaitokasvatusta.
Kaikki tunteet ovat ihan ok, mutta niiden kaikki ilmaisutavat eivät ole ihan ok.
Vierailija kirjoitti:
Joo, sanonut rauhoittaakseen, ettei ole lapsena turhaan säikähtänyt, mutta ei ole sitä koskaan sanonut kinastellakseen kanssani siitä sattuiko vai ei eli jos olen sanonut, että sattuu eivät ole vastanneet, ettei sattunut.
En ehkä ymmärtänyt. Hieman epäselkeä viesti on.
Nykyään ei enää kannusteta reippauteen. Näkee jo lasten koulun käynnissä. Hoitoon ja kouluun ei tarvi mennä jos on paha mieli tai pikkuisen on nuhainen olo. Kaikkea kysytään lapselta ja mennään lapsen toiveen mukaan. Ei osata olla vanhempia.
Lapsena opettelin juoksemaan pihassa ja kaaduin koko ajan. Kysyin äidiltä miten kun on polvet ja jalat verillä koko ajan. Sanoi vaan ei se mitään, se paranee. Ja ei ollut mitään suojuksia pikkulapsille. Se oli 80-luvun alku. Sukat ei ylettäneet ihan polviin ja tuskin se olisi ollut suojus. Ehkä polvisuojille olisi kysyntää jotka eivät haittaa juoksua.
Mulla on ollut ihan samanlaiset vanhemmat. Eivät kestä omia ja muiden tunteita.