Ihana parisuhde, erilliset kodit, mä olen alkanut kaivata enemmän mut mies ei

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu täällä. Mies haluaa ja tarvitsee ne välipäivät kun ollaan oltu yhdessä. Mutta mun mielestä niitä liikaakin. Muuten ok että asutaan erillään mutta välillä tuntuu orvolta.

 

 

Nyt viedään taas naista kuin litran mittaa.

Miehellä on toinen, ehkä jopa perhe. Kukaan ei tarvitse palautumisaikaa rakkaan puolison tapaamisen jälkeen.

Aika tympeää sanoa "ei kukaan".

Itse olen melko erakko, ja tarvitsen paljon aikaa itsekseni. Tästä syystä ihmissuhteita on vaikea pitää yllä, koska näiden on ollut vaikeaa uskoa olevansa tärkeitä, vaikken aina säntää näkemään kun tilaisuus olisi. 

Yksi seurustelusuhde jo kariutui, alkoi ahdistaa toi

En minä sitä määrittele. Ihminen on sosiaalinen eläin, ja jos on niin "erakko" ettei saa pidettyä yllä ihmissuhteita niin ei ole normaali. Googlaa normaalijakauma.

Psyykeltään pysyvästi rikkinäinen ei kykene tasapainoisiin kestäviin ihmissuhteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Ei tuo suhde ole oikea sinulle. En itsekään suostuisi moiseen. Omat kodit vielä ok, mutta tuo että minun tapaamiseni jälkeen pitäisi pitää taukoa näkemisestä ja "palautua" niin..

 

Adios amigo ja uutta miestä kehiin. Rakastunut mies tulee vaikka läpi harmaan kiven naisensa luo. Tämän olen oppinut. Kaikki kädenlämpöinen on kusetusta.

Olen myös introvertti, mutta samaa mieltä, että oman tilan ottaminen parin päivän ajan kertoo kädenlämpöisestä suhteesta. Tapaamiskerrat tulevat harvenemaan, kun mies kyllästyy sinuun.

Mitäpä tyyppi selittää, et taida ymmärtää että ihmisiä on erilaisia, erilaisineen tarpeineen, haluineen. Nainen voi saada tältä mieheltä aidosti sitä mitä sinä tai joku muu vain antaa sen takia kun nainen kaipaa sitä. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on omat hyvät ja huonot puolensa. 

Ite erakkomiehenä kaipaan paljon tilaa ja sit sen fiiliksen jotta voin antaa kaiken itseltäni mitä suoraan sydämmestäni haluan tarjota toiselle ja sit taas vetäytyä omiin oloihin ja puuhiin.

Vierailija kirjoitti:

Mun miehellä ei ole mitään harrastuksia kodin ulkopuolella, ja hän on ollut etätöissä vuosikaudet. Hän on siis koko ajan kotona. Koko ajan.

Kun hänellä ei ole sitä työpäivän kahvihuonetta, niin minun kanssa hän höpöttää koko ajan. Minä taas olen asiakaspalvelu- ja puheammatissa, ja työpäivän jälkeen haluan usein olla möllöttää rauhassa tunninkin illasta.

Jos ei meillä olisi kahta asuntoa, meidän suhteessa kiukuteltaisiin aika paljon. Nyt ei tarvitse yhtään.

Hänen mielestä tiskikoneen täyttäminen on tiedettä, joten hän saa täyttää tiskikoneensa juuri niin kuin tykkää. Ruokaa hän ei laita, joten hän voi hyvin ostaa itselleen valmista. Minä laitan, joskus molemmille, mutta en halua ottaa siitä pakkoa.

Aikuisella iällä ei jaksa enää "hioutua" samoihin tapoihin, koska siinä jompi kumpi on vain suostunut tekemään toisen tavalla.

Kun ollaan yhdessä, on tosi kivaa. Ja omassa kotona on my

Tämä on kuin minun haaveeni, jos joskus vielä löydän kumppanin. En halua laittaa ruokaa säännöllisesti. Luulen, että myös se "hioutuminen" kahden yli viisilkymppisen ihmisen kesken olisi aika vaikeaa. En haluaisi sitäkään, että kumpikaan joutuisi joustamaan ja muotoutumaan liikaa. Kumpikin saisi olla aika pitkälle sellainen kun olisi. Ymmärrän, että jotkut haluavat asua yhdessä ja olla hyvinkin kiinteästi. Mutta olen kyllä sitäkin mieltä, että jos uusi suhde aloitetaan hiukan vanhemmalla iällä niin omat asunnot ovat ihan passeli ratkaisu. Kumpikin saa välillä omaa rauhaa ja sitten on taas kiva olla yhdessä. Sekin on tavallaan rakkauden osoitus. Että sallii toisilleen sen oman rauhan välillä ilman syllistämistä. 

Ap tässä. Jännä homma. Tämä keskustelu ehkä vaikutti jotenkin, mun raastava ikävä muuttui yön aikana sellaiseksi hyväksi kaipaukseksi. Voi että kun tää nyt pysyisi. Ihan aikuisten oikeesti haluaisin jatkaa elämää sellaisena kuin se oli vielä puoli vuotta sitten.

Ihana kuulla muuten, miten paljon ymmärrystäkin tällainen elämäntapa kuitenkin lopulta saa. Ei me olla kaikki samanlaisia. Kiitos kaikille kommenteista! 💗

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisin väittää, että suurin osa ihmisistä haluaa parisuhteessa asua toisen kanssa, koska mielestäni toista ei voi oppia oikeasti tuntemaan kunnolla muuten. Ollaan vähän ns. vieraskoreita, jos ei vietetä kuin viikonloput yhdessä. 

 

Minä taas voisin väittää että ihmiset on vain vuosien saatossa aivopesty luulemaan, että ainoa oikea tie elää tätä elämää on mennä naimisiin ja asua yhdessä, muuten parisuhteessa on joku pielessä. Ja auta armias jos joku vaikka haluaakin olla sinkku, siitähän vasta saakin painostusta joka suunnasta.

Olen eri ja mun mielestä ihmiset saa kaikessa rauhassa asua miten heille parhaiten sopii, mutta näissä kommenteissa kyllä ihmetyttää, että mikähän Illuminati se mahtaa olla, joka ihmiskunnan "aivopesee" milloin mihinkin ja miksi? Kapitalistillekin sopisi varmaan paremmin erillään asumisen tuputtaminen, kun voisi myydä tuplasti kämppiä ja kamaa niihin.

Koska parisuhteessa on kyse ennekaikkea tunne-elämän asioista, ovat korvien välin asiat kaikki kaikessa. Jos toinen voi suhteessa huonosti, suhde päättyy yleensä eroon. 

Naimisiinmenolla on monelle todella suuri merkitys sen suhteen, miten kokee oman suhteensa ja sen onnellisuuden. Toisen haluttomuus sitoutua voi merkitä ikuista epävarmuutta ja vaikeita ajatuksia syistä, kuten tunnetta, ettei riitä toiselle, ja tunnetta että oma suhde on vajavainen, kun ei olla naimisissa. 

Ajatusten ja tunteiden merkitystä voi toki väheksyä, mutta jos haluaa elää onnellisessa suhteessa, jossa kumpikin on tyytyväinen, niitä ei romanttisiin tunteisiin perustuvassa rakkaussuhteesta kannata. Tai ne löytää edestään. Ehkä sinä oletkin löytänyt ja menettänyt yhteyden sinulle rakkaaseen ihmiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttou kuvio. Tullu huomattua useaan otteeseen miten aluksi naiset ovat sanoneet että omat kämpät on täysin ok, mutta jossain vaiheessa se ei yhtäkkiä riitäkään. Ja en ikinä ole ymmärtäny että mistä se yhtäkkinen hinku asua yhdessä tulee, kun molemmilla on ollut mukavaa, olemme sitoutuneet vain toisiimme, näemme säännöllisesti useampana päivänä viikossa, öitä vietämme yhdessä myös useasti viikossa, soittelemme myös ns välipäivinä. Ainoa selitys minkä olen saanut on se, että suhde junnaa paikoillaan.

 

Koska monilla on käsitys että suhteesta tulee muka aidompi jos asutaan yhdessä tai mennään naimisiin. Vaikka kaikki järkeään käyttävät tietää ettei se papin aamen muuta todellisuudessa yhtään mitään.

 

Ke

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en jaksaisi pitkään suhdetta missä asutaan erillään. Mä haluan nimenomaan jakaa arjen, en vain leikkiä kotista viikonloppuisin. Jokainen toki tavallaan, mutta mulle ei sopisi. Hakisin sellaisen kumppanin joka haluaisi asua kanssani. 

 

Mielenkiinnosta kyselen, että mikä sinunkin arjessa on niin ihmeellistä että se pitää päästä jakamaan 24/7? Elämä kuitenkin on suurimman osan ajasta ihan normaalia puurtamista, töitä, siivoamista, kavereiden / perheen näkemistä, harrastuksia. Ehkä en vaan introverttina ymmärrä.

M40

Olen eri, mutta vaikea kyllä ymmärtää tätä kysymystä. Miksi arjen pitäisi olla jotenki ihmeellistä, jotta sen saisi haluta jakaa? Ainakin mä haluan jakaa arjen puolisoni kanssa, koska rakastan häntä ja se ihan tavallinen puurtaminen on usein hauskempaa hänen kanssaa kuin yksin. Tykkään myös siitä, että yhdessä asuessa on aikaa, jolloin tehdään eri asioita, mutta sitten voi spontaanisti olla joku juttu, jonka haluaa jakaa. En mä pidä puolisoani jonain elämystentuottajana, jonka pitäisi aina tarjota mulle jotain "ihmeellistä", jotta viitsisin aikaani häneen käyttää. Onneksi hän ajattelee samoin.

Tämä nyt ei sinänsä liity asumisjärjestelyihin, varmasti voi myös asua erillään ilman, että näkee puolison vain jonain elämysvälineenä.

Olen ollut suhteessa, jossa mies polki fillarilla 70 km yhteen suuntaan tavatakseen minua (tosin harrasti pyöräilyä muutenkin).

Jotenkin silti jälkikäteen suhteen päättymisen jälkeen on fiilis, halusi lähinnä seksiä.

Vierailija kirjoitti:

No minun onnellisin suhde kesti 9vuotta ja asuttiin koko tuo aika eri maissa. Välillä olimme kuukaudenkin putkeen toistemme luona, välillä nähtiin hyvinkin harvakseltaan. Ja uskokaa tai älkää, minulla ei ollut yhtäkään sivutapausta Suomessa koko tuona aikana vaikka mies olenkin. Tässä keskustelussa on tosi negatiivinen sävy. Sanotaan että jos asutaan yhdessä ja ollaan tietyllä tavalla, niin vain silloin suhde on aito, muuten kyseessä on tyytymissuhde. Minulle tuo suhde ainakin oli totisinta totta, ehdottomasti onnellisin missä olen ollut ja tulen vanhana pappana varmasti ajattelemaan, että hän oli elämäni rakkaus.

Kuulostaa siltä että sinulla oli nainen Aasian suunnalla. Sinulla ei varmaan ollut ketään, mutta montako naisellasi oli sinun lisäksi?

Vierailija kirjoitti:

Mulla on sama tilanne, paitsi että asun miehen kotipaikkakunnalla, josta en tunne ketään. Omalta kotipaikkakunnalta olen nyt pari vuotta yrittänyt etsiä asuntoa. Ei löydy. Jumissa ollaan.

Höpö höpö, varmasti löytyy asunto jos oikeasti etsit.

Vierailija kirjoitti:

Mitäpä tyyppi selittää, et taida ymmärtää että ihmisiä on erilaisia, erilaisineen tarpeineen, haluineen. Nainen voi saada tältä mieheltä aidosti sitä mitä sinä tai joku muu vain antaa sen takia kun nainen kaipaa sitä. Kukaan ei ole täydellinen ja jokaisella on omat hyvät ja huonot puolensa. 

Ite erakkomiehenä kaipaan paljon tilaa ja sit sen fiiliksen jotta voin antaa kaiken itseltäni mitä suoraan sydämmestäni haluan tarjota toiselle ja sit taas vetäytyä omiin oloihin ja puuhiin.

Olen introvertti nainen ja tarvitsen paljon omaa aikaa, mutta minua ei kyllä häiritse se jos samassa tilassa asuu rakastamani ihminen. Ei minua haitannut lapsenakaan se että kotonani asui muitakin, vaikka halusinkin olla paljon yksin. Pystyn ottamaan sen oman tilan ihan vaikka kirjaa lukemalla tai laittamalla kuulokkeet päähän. Ongelmia tulee siinä kohtaa jos se kumppani ei kerta kaikkiaan ymmärrä, että en kaipaa jatkuvaa tsekkaamista onko kaikki ok tai keskeyttämistä silloin kun olen syventynyt kunnolla johonkin.

Sellainen ärsyttää myös jos toisella on kotona harrastus josta lähtee ääntä, esim. jonkun instrumentin soitto tai ilman kuulokkeita pelaaminen on tällainen. Sen takia en muuttaisi enää kenenkään kanssa yhteen, ellei ole tiedossa tarpeeksi tilaa, esim. kolmio tai isompi asunto ja erillinen harrastustila jos  nyt puolison harrastus on sellainen josta lähtee ääntä.

Olin suhteessa, jossa nainen piti parempana erillistä asumista. Lopulta ymmärsin vain, että hän on outo, joka ei kykene sitoutumaan ja olemaan avoin kumppanille. Samanlainen käytös oli hänen perheessään kolmen sukupolven naisilla. Nyt olen suhteessa adecvate naisen kanssa, jolla on samat arvot kuin minulla. Odotamme innolla yhteistä elämää. Kaikki tuo erillinen asuminen on vain henkisesti epävakaille ihmisille, jotka eivät voi sitoutua tai luottaa.

Mutta tiesittekö että homous ei määritä Jesse Kaikurantaa?

Meneekö paljon psyykenlääkkeitä?

Kokemuksen mukaan väittäisin että tuo ihana kipinä vaan kestää paremmin ja pitempään juuri siksi että asuu erillään, näin yleisestikin. Oli karvas kalkki kun oma etäsuhde voi hyvin monta vuotta mutta ikävöinnin takia sitten muutettiin yhteen ja kaikki lässähti noin vuodessa! Toinen vaan hengasi kavereiden kanssa ja syventyi muutenkin omiin juttuihinsa liikaa, en selvästi mahtunutkaan siihen kuvioon, ja olin yksinäisempi kuin silloin erillään asuessa koska silloin mullakin oli enemmän niitä omia menoja. Jatkossa vaan erillään asumista siis ainakin mulle, välttyypähän ainakin siltä lusikoiden jaolta ym jos ei muuta! :D

Vierailija kirjoitti:

Jäi tuosta vielä se aika oleellinen, että mies siis ei pysty enempään. Aina kun nähdään esim viikolla useammin, hänellä menee sitten siitä palautuessa niin, että tarvii sitten vastaavasti enemmän aikaa itekseen. Hän on aina ollut tuollainen erakkoluonne, ja on ollut ikionnellinen kun mä en aikaisempiin kumppaneihin verrattuna ole ollut hinkumassa saman katon alle. Kun hän ei siihen yksinkertaisesti kykene.

Niin toi on se, mikä mua surettaa. Tähän ei yksinkertaisesti ole muutosta tulossa.

Ap

Anna sitten asian olla. Ei se täällä vinkumisesta parane.

Vierailija kirjoitti:

Kokemuksen mukaan väittäisin että tuo ihana kipinä vaan kestää paremmin ja pitempään juuri siksi että asuu erillään, näin yleisestikin. Oli karvas kalkki kun oma etäsuhde voi hyvin monta vuotta mutta ikävöinnin takia sitten muutettiin yhteen ja kaikki lässähti noin vuodessa! Toinen vaan hengasi kavereiden kanssa ja syventyi muutenkin omiin juttuihinsa liikaa, en selvästi mahtunutkaan siihen kuvioon, ja olin yksinäisempi kuin silloin erillään asuessa koska silloin mullakin oli enemmän niitä omia menoja. Jatkossa vaan erillään asumista siis ainakin mulle, välttyypähän ainakin siltä lusikoiden jaolta ym jos ei muuta! :D

Miksi lopetit omat menosi yhteenmuuton jälkeen? Aika hölmösti tehty. Ensi kerralla sitten ajattelet ennenkuin toimit, jooko?

Vierailija kirjoitti: No tuskinpa kukaan on lopun elämää tyytyväinen mihinkään tapailusuhteeseen. Alku voi mennä ok mutta sitten haluaa jo syvällisemmän parisuhteen ja yhteisen kodin. 

Onko suhde erillisillä asunnoilla mielestäsi vain tapailusuhde? Minä ainakin olen elänyt hyvin sitoutuneissa suhteissa niin, että molemmilla on ollut oma koti. Mukavinta on kyllä ollut asua niin, että kodit ovat olleet kävelymatkan päässä toisistaan.