Ihana parisuhde, erilliset kodit, mä olen alkanut kaivata enemmän mut mies ei

Vaihda parempaan. Voit valita vapaasti tuhansista.

Kumpikaan parisuhdemuoto ei ole toistaan huonompi tai aidompi. Me ihmiset olemme kuitenkin yksilöitä, se mikä sopii toiselle, voi olla toiselle ehdoton ei.

Tärkeintä on löytää kumppani, joka on samalla linjalla asian suhteen. 

Olen introvertti nainen ja asun yksin. Minulla on ihana rakastaja, joka oli ennen avopuolisoni. Meillä oli tosi intensiivistä ja antoisaa yhteisasumista mutta jotenkin koin tukahtuvani. Muutimme erilleen ja tapailemme kuten AP kumppaniaan, viikonloppuisin ja joskus viikolla. 

Meille tämä on ihanneratkaisu. Kumpikin saa omaa aikaa ja yhteinen aika on laadukkaampaa. Saan laittaa kodin juuri mieleisekseni ja siivota vain omat sotkuni. Työpäivien jälkeen saa käydä harrastuksissa kaikessa rauhassa ja illat levätä hiljaisuudessa.

Ymmärrän kyllä, jos joku haluaa viettää kaiken ajan kumppanin kanssa ja asua yhdessä. Olin itsekin sellainen ennen. Iän myötä oma aika on vaan tullut paljon tärkeämmäksi. Jos on enemmän seurankipeä, kannattaa hakea jatkuvaa läheisyyttä kaipaava kumppani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa

Jossain takaraivossa näillä joita ei haittaa, kun mies ei tahdo muuttaa yhteen, on se pieni tunne että mitä jos en ole hänelle se oikea. Siksi pitää tulla raivoisasti puolustelemaan aihe vapaalle näitä suhteita joissa on ihan ok nähdä pari kertaa viikossa. 

 

Sitten se on sama logiikka myös toisinpäin? Eli samaa voisi sanoa teistä jotka yritätte vakuuttamalla vakuutella, että yhdessä asuminen on täydellistä yms ja nostatte itsenne muiden yläpuolelle niin tulee epätoivoisen vakuuttelun fiilis siitäkin.

 

Mulla on juurikin sellainen, mitä jotkut kutsuvat tapailusuhteeksi, itse kutsun parisuhteeksi. Tapaamme muutaman kerran viikossa, välillä yökyläillään. Suhde on kestänyt pitkään ja olemme sitoutuneita siihen, mol

Avainkohta on varmaan tuo, ettei sinulle tuo lisäarvoa sellainen arjen kumppanuus. Minulle tuo siinä määrin, että jos sitä ei ole, olen tyytyväisempi yksin. Luottamukseen se ei liity.

Moni on täällä puhunut yhteensopivuudesta. En voisi olla enempää samaa mieltä. 

Pelkkä rakkaus kuplivine hattaramaisine rakastumisvaiheen tunteineen ei vain riitä pidemmän päälle vaan pitää olla muutakin.

Jos isoissa asioissa kuten asumismuodossa on isoja ratkaisemattomia erimielisyyksiä niin miksi yrittää väkisin sovittaa näitä yhdeksi kuitenkin toimimattomaksi suhteeksi. 

Ei siinä ole kysymys läheisriippuvuudesta, kontrolloinnista tai luottamuspulasta. Vaan siitä millaisen parisuhteen haluaa. Ei siis todellakaan pidä tyytyä vaan löytää sellainen jonka kanssa voi vapaudessa elää omannäköistä elämää.

Siinä monesti jompi kumpi pitää takaporttia avoinna jos suhdetta ei halua syventää. Huom, monesti. Eri asia jos molemmat haluavat vain tapailla erillään asuen. Aika usein kuitenkin toinen osapuoli on asiaan tyytymätön ja syystä. Ei kannata tyytyä suhteeseen mistä ei saa mitä haluaa ja hukata aikaansa toivoen että joskus tilanne muuttuu. Kaksi vuotta on jo todella pitkä aika pelkkää seurustelua. 

Mielipiteitä ja meitä ihmisiä on monenlaisia. Kannattaisi ehkä kuulla kokemusasiantuntijoita. Olen itse ehkä noin  50% ekstrovertti, 50% introvertti, aika tyypillinen suomalainen siis, nyt  vähän yli 60v. Olen ollut kolmessa pitkässä parisuhteessa.

Ensimmäinen oli nuoruuden intohimoinen rakkaussuhde, kuten tavallaan nuorilla ihmisillä kuuluukin olla, symbioottista, vaaleanpunaisten silmälasien värittämää rakkaudenhuumaa, josta sitten kolahdellaan maanpinnalle noin  parin vuoden päästä ja erilaiset elämänkäsitykset siivoustasosta, taloudenpidosta ym. arkipäiväisestä alkavat pikkuhiljaa kolahdella arkeen. Seuraavat 10-15v siedetään toista.  Joillekin tulee lapsia, ja 50%  pareista nykyään  ei selviä vaativasta pikkulapsi-arjesta. Jota en yhtään ihmettele. Mutta tuolloin tuossa  1. vaiheessa pesänrakennus vaihe on aika vahvana useimmilla, siksi siinä kohdin on normaalia haluta  yhteinen pesä. Mutta ketutus kasvaa.

Seuraa vaihe 2. Työssäkäyvät bongaavat samanhenkisen työkaverin, seuraa huuma vaihe kakkonen, tasapuolinen kahden aikuisen suhde. On mahdollisesti sun ja mun lapset, erimallisia asuntoratkaisua, suhdetta rasittavat jo entiset nyxät ja exät, ehkä  molempien sukulaiset ja ystävät kaverit entisestä elämästä. Noin 10 v päästä kätellään ja kiitellään , eipä meitä tainnutkaan yhdistää muu kuin työ ja siihen liittyvä elämä, Kiitos ja näkemiin. Mahdollisesti pesänjako x2 /elämä.

Vaihe 3 . Tapaa sitten jossain kohtaa vielä  toisen ihmisen, jolla suurinpiirtein samankaltainen  eletty elämä jo takana. Pikku hiljaa tutustutaan yhteisen harrastuksen puitteissa, elämän arvot ja elämisen tavat kohtaavat. Ihmettelee, onpas siinä mukava kumppani tehdä ja harrastaa, ja muutenkin miellyttävä. Hieno ihminen.

Molemmilla omat taustat, perheet, taloudet ja omillaan toimeen tulevat , ei rasitteita eikä velvoitteita kumpaankaan suuntaan. Eikä kummankaan mieleenkään  tulisi enää muuttaa yhteen. Lomat ja viikonloput yhdessä, harrastuksen puitteissa asutaan parikin viikkoa yhdessä, ei ongelmaa. Mutta molemmilla oma aika on tärkeää, itselleni vieläkin tärkeämpää kuin miehelleni. Näin olemme saaneet elää onnellisina lähes 20 vuotta. Näin meillä . 

Vierailija kirjoitti:

Mielipiteitä ja meitä ihmisiä on monenlaisia. Kannattaisi ehkä kuulla kokemusasiantuntijoita. Olen itse ehkä noin  50% ekstrovertti, 50% introvertti, aika tyypillinen suomalainen siis, nyt  vähän yli 60v. Olen ollut kolmessa pitkässä parisuhteessa.

Ensimmäinen oli nuoruuden intohimoinen rakkaussuhde, kuten tavallaan nuorilla ihmisillä kuuluukin olla, symbioottista, vaaleanpunaisten silmälasien värittämää rakkaudenhuumaa, josta sitten kolahdellaan maanpinnalle noin  parin vuoden päästä ja erilaiset elämänkäsitykset siivoustasosta, taloudenpidosta ym. arkipäiväisestä alkavat pikkuhiljaa kolahdella arkeen. Seuraavat 10-15v siedetään toista.  Joillekin tulee lapsia, ja 50%  pareista nykyään  ei selviä vaativasta pikkulapsi-arjesta. Jota en yhtään ihmettele. Mutta tuolloin tuossa  1. vaiheessa pesänrakennus vaihe on aika vahvana useimmilla, siksi siinä kohdin on normaalia haluta  yhteinen pesä. Mutta ket

Moni ei osaa vaihetta 1 hoitaa koska on henkisesti liian kypsymätön. Vaihe 2 on vain ilmentymä siitä. 

Vierailija kirjoitti:

No minun onnellisin suhde kesti 9vuotta ja asuttiin koko tuo aika eri maissa. Välillä olimme kuukaudenkin putkeen toistemme luona, välillä nähtiin hyvinkin harvakseltaan. Ja uskokaa tai älkää, minulla ei ollut yhtäkään sivutapausta Suomessa koko tuona aikana vaikka mies olenkin. Tässä keskustelussa on tosi negatiivinen sävy. Sanotaan että jos asutaan yhdessä ja ollaan tietyllä tavalla, niin vain silloin suhde on aito, muuten kyseessä on tyytymissuhde. Minulle tuo suhde ainakin oli totisinta totta, ehdottomasti onnellisin missä olen ollut ja tulen vanhana pappana varmasti ajattelemaan, että hän oli elämäni rakkaus.

Mutta kun näitte, olitte yhdessä koko ajan.

Koen ihan eri tavalla suhteen jossa ei voida nähdä usein kuin suhteen jossa voitaisiin, mutta ei vain "huvita" ja riittää se kerta siellä täällä kun sattuu huvittamaan. Kaukosuhteissa myös pidetään usein yhteyttä ainakin lähes päivittäin koska ne vaativat enemmän panostusta molemmilta osapuolilta.

Ei minusta tarvitse asua yhdessä että olisi hyvä suhde ja yhdessä asuvillakin on liian usein ihan erilliset elämät. Minusta se haluaako nähdä toista ja viettää yhdessä aikaa, tai edes jutella jos ei voida nähdä, ovat ne tärkeämmät pointit.

Vierailija kirjoitti:

Mielipiteitä ja meitä ihmisiä on monenlaisia. Kannattaisi ehkä kuulla kokemusasiantuntijoita. Olen itse ehkä noin  50% ekstrovertti, 50% introvertti, aika tyypillinen suomalainen siis, nyt  vähän yli 60v. Olen ollut kolmessa pitkässä parisuhteessa.

Ensimmäinen oli nuoruuden intohimoinen rakkaussuhde, kuten tavallaan nuorilla ihmisillä kuuluukin olla, symbioottista, vaaleanpunaisten silmälasien värittämää rakkaudenhuumaa, josta sitten kolahdellaan maanpinnalle noin  parin vuoden päästä ja erilaiset elämänkäsitykset siivoustasosta, taloudenpidosta ym. arkipäiväisestä alkavat pikkuhiljaa kolahdella arkeen. Seuraavat 10-15v siedetään toista.  Joillekin tulee lapsia, ja 50%  pareista nykyään  ei selviä vaativasta pikkulapsi-arjesta. Jota en yhtään ihmettele. Mutta tuolloin tuossa  1. vaiheessa pesänrakennus vaihe on aika vahvana useimmilla, siksi siinä kohdin on normaalia haluta  yhteinen pesä. Mutta ket

Tämä oli kuin omasta elämästäni. Lapsia tosin ei ole ollut itsellä tai kumppaneilla ja tuo kakkosvaihe työkaverin kanssa kesti kaksi vuotta. Nyt kolmosvaiheen suhteessa ja elän juuri itseni näköistä elämää.

AP:ta ei varmaan lohduta se, että muut ovat onnellisia tilanteessa, josta hän kärsii. Haluaisin kuitenkin kysyä, miksi et voisi tyytyä hyvään suhteeseen ja ihmiseen sellaisena kuin todellisuus on. Miksi jahdata jotain kuvitelmaa? Varsinkin kun on jo nelikymppinen ja suuri osa ihmisistä kammoaa siinä vaiheessa sitoutumista ja omasta elämästä luopumista yhdessä asumisen "ilojen" vuoksi.

230lle.

Ihan realistisia ajatuksia.

Jos lauseesi jossa kuvaat miksi ei voi tyytyä ihmiseen sellaisena kuin todellisuus on ja miksi jahdata jotain kuvitelmaa asetettaisiinkin ydinperhekonteksiin niin saisit joillain sivustoilla sellaisen viha- ja p*skamyrskyn päällesi ettei mitään rajaa.  Samat ihmiset tosin kannattavat erillissuhteita nykyään satasella. 

Mun miehellä ei ole mitään harrastuksia kodin ulkopuolella, ja hän on ollut etätöissä vuosikaudet. Hän on siis koko ajan kotona. Koko ajan.

Kun hänellä ei ole sitä työpäivän kahvihuonetta, niin minun kanssa hän höpöttää koko ajan. Minä taas olen asiakaspalvelu- ja puheammatissa, ja työpäivän jälkeen haluan usein olla möllöttää rauhassa tunninkin illasta.

Jos ei meillä olisi kahta asuntoa, meidän suhteessa kiukuteltaisiin aika paljon. Nyt ei tarvitse yhtään.

Hänen mielestä tiskikoneen täyttäminen on tiedettä, joten hän saa täyttää tiskikoneensa juuri niin kuin tykkää. Ruokaa hän ei laita, joten hän voi hyvin ostaa itselleen valmista. Minä laitan, joskus molemmille, mutta en halua ottaa siitä pakkoa.

Aikuisella iällä ei jaksa enää "hioutua" samoihin tapoihin, koska siinä jompi kumpi on vain suostunut tekemään toisen tavalla.

Kun ollaan yhdessä, on tosi kivaa. Ja omassa kotona on myös mukavaa. Ei mitään syytä luopua toisesta asunnosta, kun ei olla lapsentekoiässä enää.

Vierailija kirjoitti:

Mun miehellä ei ole mitään harrastuksia kodin ulkopuolella, ja hän on ollut etätöissä vuosikaudet. Hän on siis koko ajan kotona. Koko ajan.

Kun hänellä ei ole sitä työpäivän kahvihuonetta, niin minun kanssa hän höpöttää koko ajan. Minä taas olen asiakaspalvelu- ja puheammatissa, ja työpäivän jälkeen haluan usein olla möllöttää rauhassa tunninkin illasta.

Jos ei meillä olisi kahta asuntoa, meidän suhteessa kiukuteltaisiin aika paljon. Nyt ei tarvitse yhtään.

Hänen mielestä tiskikoneen täyttäminen on tiedettä, joten hän saa täyttää tiskikoneensa juuri niin kuin tykkää. Ruokaa hän ei laita, joten hän voi hyvin ostaa itselleen valmista. Minä laitan, joskus molemmille, mutta en halua ottaa siitä pakkoa.

Aikuisella iällä ei jaksa enää "hioutua" samoihin tapoihin, koska siinä jompi kumpi on vain suostunut tekemään toisen tavalla.

Kun ollaan yhdessä, on tosi kivaa. Ja omassa kotona on my

Minä taas näin nelikymppisenä etsin loppuelämän kumppania, ihmistä joka on paras ystäväni ja kenen kanssa jakaa niin ilot kuin surut, arki, yhteinen talous, sukunimi ja lopulta hautakivi. En näe pienintäkään syytä mihinkään vähempään, yksinkin on ihan ok olla niinkuin olen jo kauan ollutkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun miehellä ei ole mitään harrastuksia kodin ulkopuolella, ja hän on ollut etätöissä vuosikaudet. Hän on siis koko ajan kotona. Koko ajan.

Kun hänellä ei ole sitä työpäivän kahvihuonetta, niin minun kanssa hän höpöttää koko ajan. Minä taas olen asiakaspalvelu- ja puheammatissa, ja työpäivän jälkeen haluan usein olla möllöttää rauhassa tunninkin illasta.

Jos ei meillä olisi kahta asuntoa, meidän suhteessa kiukuteltaisiin aika paljon. Nyt ei tarvitse yhtään.

Hänen mielestä tiskikoneen täyttäminen on tiedettä, joten hän saa täyttää tiskikoneensa juuri niin kuin tykkää. Ruokaa hän ei laita, joten hän voi hyvin ostaa itselleen valmista. Minä laitan, joskus molemmille, mutta en halua ottaa siitä pakkoa.

Aikuisella iällä ei jaksa enää "hioutua" samoihin tapoihin, koska siinä jompi kumpi on vain suostunut tekemään toisen tavalla.

Kun ol

 

Varaudu kivien heittelijöihin. 😊

Vierailija kirjoitti:

Kotimaisten tilastojen mukaan 40-50 vuotiaiden miesten pettämistodennköisyys on erillissuhteissa yli viisinkertainen avo/avioliitossa oleviin verrattuna. Ja apsta tuntuu jo pahalta. Ap taitaa olla vain vakipano. Ei muuta. Valitettavasti.

Anoppini alkoi tuossa iässä seurustella miesystävänsä kanssa. He ovat asuneet erillään 32 vuotta. En tietenkään tiedä, pettikö mies häntä mutta yhdessä he mökkeilivät yhdessä, auttoivat toisiaan arjen asioissa ja yökyläilivät. Mies oli häntä jonkin verran nuorempi ja tuki anoppiani hänen sairastuttuaan muistisairauteen. Edelleen käy hänen luonaan palvelutalossa ja vie rakkaalle kesämökille käymään, jos vointi sallii. Meitä on moneksi. Itse ihailin heidän itsenäisyyttään ja ilmiselvää rakkauttaan.

Apn kannattaisi erota. Paha olonsa kertoo siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu täällä. Mies haluaa ja tarvitsee ne välipäivät kun ollaan oltu yhdessä. Mutta mun mielestä niitä liikaakin. Muuten ok että asutaan erillään mutta välillä tuntuu orvolta.

 

 

Nyt viedään taas naista kuin litran mittaa.

Miehellä on toinen, ehkä jopa perhe. Kukaan ei tarvitse palautumisaikaa rakkaan puolison tapaamisen jälkeen.

Aika tympeää sanoa "ei kukaan".

Itse olen melko erakko, ja tarvitsen paljon aikaa itsekseni. Tästä syystä ihmissuhteita on vaikea pitää yllä, koska näiden on ollut vaikeaa uskoa olevansa tärkeitä, vaikken aina säntää näkemään kun tilaisuus olisi. 

Yksi seurustelusuhde jo kariutui, alkoi ahdistaa toisen alkaessa pian puhumaan "jos meillä jossain vaiheessa olisi yhteinen koti / sitten kun joskus aletaan yhteistä kotia katsoa" yms. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu täällä. Mies haluaa ja tarvitsee ne välipäivät kun ollaan oltu yhdessä. Mutta mun mielestä niitä liikaakin. Muuten ok että asutaan erillään mutta välillä tuntuu orvolta.

 

 

Nyt viedään taas naista kuin litran mittaa.

Miehellä on toinen, ehkä jopa perhe. Kukaan ei tarvitse palautumisaikaa rakkaan puolison tapaamisen jälkeen.

Aika tympeää sanoa "ei kukaan".

Itse olen melko erakko, ja tarvitsen paljon aikaa itsekseni. Tästä syystä ihmissuhteita on vaikea pitää yllä, koska näiden on ollut vaikeaa uskoa olevansa tärkeitä, vaikken aina säntää näkemään kun tilaisuus olisi. 

Yksi seurustelusuhde jo kariutui, alkoi ahdistaa toisen alkaessa pian puhumaan "jos meillä jossain vaiheessa olisi yhteinen koti / sitten kun joskus aletaa

No, sanotaan näin että normaali ihminen ei tarvitse palautumisaikaa puolison tapaamisen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu täällä. Mies haluaa ja tarvitsee ne välipäivät kun ollaan oltu yhdessä. Mutta mun mielestä niitä liikaakin. Muuten ok että asutaan erillään mutta välillä tuntuu orvolta.

 

 

Nyt viedään taas naista kuin litran mittaa.

Miehellä on toinen, ehkä jopa perhe. Kukaan ei tarvitse palautumisaikaa rakkaan puolison tapaamisen jälkeen.

Aika tympeää sanoa "ei kukaan".

Itse olen melko erakko, ja tarvitsen paljon aikaa itsekseni. Tästä syystä ihmissuhteita on vaikea pitää yllä, koska näiden on ollut vaikeaa uskoa olevansa tärkeitä, vaikken aina säntää näkemään kun tilaisuus olisi. 

Yksi seurustelusuhde jo kariutui, alkoi ahdistaa toisen alkaessa pian puhumaan "jos meillä jossain vaih

Joo ikävä kyllä meitä epänormaalejakin täällä maailmassa on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu täällä. Mies haluaa ja tarvitsee ne välipäivät kun ollaan oltu yhdessä. Mutta mun mielestä niitä liikaakin. Muuten ok että asutaan erillään mutta välillä tuntuu orvolta.

 

 

Nyt viedään taas naista kuin litran mittaa.

Miehellä on toinen, ehkä jopa perhe. Kukaan ei tarvitse palautumisaikaa rakkaan puolison tapaamisen jälkeen.

Aika tympeää sanoa "ei kukaan".

Itse olen melko erakko, ja tarvitsen paljon aikaa itsekseni. Tästä syystä ihmissuhteita on vaikea pitää yllä, koska näiden on ollut vaikeaa uskoa olevansa tärkeitä, vaikken aina säntää näkemään kun tilaisuus olisi. 

Yksi seurustelusuhde jo kariutui, alkoi ahdistaa toisen alkaessa pian puhumaan "jos meillä jossain vaih

No, sanotaan näin että normaali ihminen ei tarvitse palautumisaikaa puolison tapaamisen jälkeen.

Ja sinäkö määrität sen "normaalin"?

Se normaalin käsite kun on aika laaja. Toisille on normaalia kasvaa lähes kiinni puolisoon, toisille normaalia on haluta hengähdystaukoa jopa siitä puolisosta.