Mikä vaivaa ihmisiä, jotka hylkäävät omat lapsensa eron tullessa?

Eniten ihmettelen niitä vanhempia, jotka eivät edes halua tavata lastaan eron jälkeen. Uusi, vapaa elämä tai uusi kumppani vie täysin mennessään. 

Meillä mies häipyi toisen naisen matkaan, eikä taakseen katsonut. Lapsi soitteli turhaan perään. Oli eroon asti sellainen passiivinen, mutta selvästi lastaan rakastava mies. En ymmärrä. 

Ystävättärellä meni vielä huonommin. Mies soitteli harva se viikonloppu, että on tulossa hakemaan lapsia kylään, mutta ei koskaan tullutkaan. Lapset pakkasivat vaihtovaatteet ja hammasharjat sen tuhat kertaa, ja istuivat odottamassa tunnista toiseen. Illalla itkien purkivat tavarat.

Olen tässä parisen vuotta ollut sivustaseuraajana työkaverin ominaisuudessa, ja nähnyt kuinka erotilanteessa ne ikävät asiat koskettavat niin montaa osapuolta.

Työkaverini poika erosi lastensa äidistä, tai pitäisikö sanoa, että lasten äiti erosi, kun löysi unelmiensa miehen. Samalla nainen omasta aloitteestaan katkaisi välinsä sekä omiin, että miehen vanhempiin. Ei vienyt lapsia tapaamaan kumpiakaan isovanhempia enää ollenkaan. Ennen oli erittäin lämpimät välit myös anoppiin, eli tähän minun työkaveriini. 



Uusi rakkaus ei sitten kestänytkään kuin puolisen vuotta ja nainen (sanotaan häntä vaikka Millaksi) jäi yksin. Työkaverini odotti, että no josko nyt Milla alkaisi käymään heilläkin uudelleen tai ainakin toisi lapsia heille. Tällä välin he olivat nähneet lapsia vain silloin, kun lapset olivat isänsä luona, jonne pääsivät joka toinen viikonloppu tietyn ajan ja viikolla isä sai hakea lapset harrastuksesta kahdesti. 

Ei, tilanne meni vaan hankalammaksi, eikä Milla todellakaan aikonut antaa yhteistä aikaa lapsilleen enempää isänsä, saatikka isovanhempiensa kanssa. Isä joskus vei lapsiaan myös entiseen anoppilaansa, ettei heidän suhteensa kokonaan katkeaisi heidänkin kanssaan.

Lisäksi Milla teki perättömiä lastensuojeluilmoituksia niihin viikonloppuihin, kun lapset olivat isänsä kanssa. Ja yhä enemmän mustamaalasi lasten isää ja vanhempia, kun isä löysi uuden kumppanin. Isä ei saanut esimerkiksi ostaa uusia polkupyöriä lapsille, vaan äiti kielsi tämän. Ja kun kuitenkin pyöriä oltiin menty katsomaan, oli vanhempi poika sanonut, että he eivät voi pyörillä ajaa, jos isä ne ostaa, kun äiti on kieltänyt.



Tämä lista on niin hurja ja käsittämätön, että ei voi ymmärtää! Pahinta on tietysti vielä se, että nyt lapset ovat kokonaan kieltäytyneet menemästä isänsä luo. Eli nyt isovanhemmatkaan (kummatkaan) eivät ole nähneet lapsenlapsiaan moneen viikkoon. 

Tätä on jatkunut nyt jo monta vuotta ja itsellä tulee melkein itku, kun näkee toisen kärsivän.

Todennäköisesti osittain siksi että ei tarvitsisi koskaan nähdä/puhua sille josta eronnut. Voi olla tosi inhottavia ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Eniten ihmettelen niitä vanhempia, jotka eivät edes halua tavata lastaan eron jälkeen. Uusi, vapaa elämä tai uusi kumppani vie täysin mennessään. 

Meillä mies häipyi toisen naisen matkaan, eikä taakseen katsonut. Lapsi soitteli turhaan perään. Oli eroon asti sellainen passiivinen, mutta selvästi lastaan rakastava mies. En ymmärrä. 

Ystävättärellä meni vielä huonommin. Mies soitteli harva se viikonloppu, että on tulossa hakemaan lapsia kylään, mutta ei koskaan tullutkaan. Lapset pakkasivat vaihtovaatteet ja hammasharjat sen tuhat kertaa, ja istuivat odottamassa tunnista toiseen. Illalla itkien purkivat tavarat.

Nuohan on täysiä psykopaatteja! Ei voi kun onnitelka, että tuollaisista sittisontiaisista pääsee eroon. Uskomatonta, että jotkut naiset vielä huolivat tuollaiset petturipsykot. Että on näitä naisissakin!

     V***umaisia tyyppejä ne on. Kehittymättömiä. Epäsopivia vanhemmiksi.

Vierailija kirjoitti:

Sama ihmetyttää. Tiedän mm. äidin, joka eron tullessa muutti 500 km päähän ja jätti päiväkoti/alakouluikäiset lapset isälle. Lapset sitten joutuvat reissaamaan junalla tuon 500 km joka kuukausi äidin luokse. Lapsille tulee poissaoloa koulusta joka kuukausi, kun lähtevät pitkän viikonlopun viettoon äidin luo.

Anteeksi, mutta musta on itsekästä pashaa muuttaa noin kauas ja vaatia lapsia matkustamaan. Asuisi itse lähempänä sen aikaa, kun lapset ovat alaikäisiä.

Tämähän riippuu ihan lapsista. Jotkut lapset voi ottaa sen seikkailunakin ja nähdä eri maisemat positiivisena asiana. Eri asia tietty jos lapsi ei halua tai jossain vaiheessa kieltäytyy enää matkustamasta sinne toisen vanhemman luo. Pakottaa ei pitäisi.

Omat vanhempani asui noin 2000 kilometrin päässä toisistaan ja vaikka tapasin vanhempaa lomien lisäksi pitkinä viikonloppuina siten että lähdin perjantaina ja tulin takaisin maanantaina, niin ei se mikään katastrofi peruskoulussa ollut. Niiden päivien kouluhommat oli aika helppo tehdä etukäteen.

Vierailija kirjoitti:

Harvemmin kukaan hylkää lapsiaan eron tullessa. Se että eletään parisuhteessa saman katon alla ei tarkoita automaattisesti sitä että molemmat vanhemmat huolehtisivat lapsistaan tai välittäisivät ylipäätään olla lastensa kanssa vaan monesti se vastuu on jäänyt toiselle vanhemmalle silloinkin. 

 

 

 

Tämä tuli mullekin mieleen. Jos ei ole ottanut vastuuta lapsistaan parisuhteen aikanakaan, on helppoa olla ottamatta parisuhteen päätyttyäkään. 

Ap ei ole täysin oikeassa siinä, että "etävanhempi" kohtelisi jotenkin huonommin lasta. Tiedän tapauksen, jossa äidille määrätty lapsi kärsi lähes kaikesta, koska äidillä oli mt-ongelmia. Isä joutui katsomaan sivusta, kun lapsen vaatetus ja ruokailu oli mitä sattuu... isällä ei ollut oikeutta puuttua tähän, vaikka näin tahtoikin. Eli ei yleistyksiä kiitos. 

Vierailija kirjoitti:

Minä tapailin alle kolmekymppisenä vanhempaa miestä, joka oli tuollainen etäisä. Haaveilin siis itse perheenlisäyksestä. Pakko oli todeta, että ei tuosta mitään tule ja en haluaisi lapselleni tuollaista isää. Mies jätti kaikki asiat ex-vaimonsa hoidettavaksi. Joka toinen viikonloppu vei lapsia johonkin tapahtumiin, söivät ulkona yms. Ex-vaimo sitten teki sen kasvatustyön, kun tuo mies keskittyi vain kivoihin juttuihin lasten kanssa. Ruokaa mies ei opetellut kokkaamaan, itsekin söi vain valmisruokia/ravintolassa. Lapsellista, että aikuinen ei voi ottaa itseään niskasta kiinni ja opetella huolehtimaan omista lapsistaan kunnolla.

Tuskinpa on huolehtinut mistään ennenkään, omasta itsestään vähiten.

Paremmalle vanhemmalle voidaan näyttää lapsellisesti keskaria esittämällä "kivaa" huvimestaria.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asiassa on monta puolta ja ihmiset ovat erilaisia.

Minä häpeän vieläkin siskoni käytösta kun hän erosi, hän teki käytännössä ihan mahdottomaksi ex-miehensä toimimisen isänä.

Varsinkin kuopus jäi täysin vaille isää lapsuusvuosinaan.

Siskoni oli niin katkera erosta (joka osittain oli ihan hänen omaa syytään) ettei hän ilmeisesti siitä syystä suonut lapsilleen normaalia isäsuhdetta.

Kamala kyllä sanoa omasta siskosta mutta kun näin sen eron niin läheltä ja jouduin tukemaan siskoani siinä tilanteessa ja hän oli todella ilkeä minullekin, niin jäi mullekin vielä huonot muistot.

Itsellä sama kokemus omasta sukulaisesta. Teki kaikkensa, että lasten ja isän välit menivät kuralle. Sen jälkeen on kaikki vuodet kertonut avoimesti, miten isää ei kiinnosta. Lapsille puhuu pahaa isästä, minkä ehtii.

Ja pahinta on se, että osa

Eikö vieraannuttaminen ole rikos?

Vierailija kirjoitti:

Ap ei ole täysin oikeassa siinä, että "etävanhempi" kohtelisi jotenkin huonommin lasta. Tiedän tapauksen, jossa äidille määrätty lapsi kärsi lähes kaikesta, koska äidillä oli mt-ongelmia. Isä joutui katsomaan sivusta, kun lapsen vaatetus ja ruokailu oli mitä sattuu... isällä ei ollut oikeutta puuttua tähän, vaikka näin tahtoikin. Eli ei yleistyksiä kiitos. 

Isllä on oikeus ja velvollisuuskin puuttua. Mistä tuollaisia vätyksiä isejä syntyy ettei omista lapsista pidetä huolta?!

Kyllähän minä välitän, mutta kun.... 

Eräs tuttu alkoi haikailemaan lapsensa perään vaatimattomat 11 v eron jälkeen. Siihen asti oli viettänyt poikamiehen elämää, ja veikkaan ettei lapsi ollut montaa kertaa käynyt mielessä. Jostain syystä, olisiko ollut jokin ikäkriisi, kiinnostui yhyäkkiä lapsesta, jota ei ollut montaa kertaa tavannut. Äitikin oli kuulemma vaikeuttanut asioita. No arvaahan sen miten kävi. Vähän aikaa jaksoi keksiä niille viikonlopuilleen jotain erikoista tekemistä, mutta heti kun tuli ongelmia, loppui homma siihen. Sääliksi kävin lasta.

Oma isä piti meitä lapsia ihan vaan pelinappuloina, kun tiesi että pystyi meidän kautta satuttamaan äitiämme. Esim lupasi tulla hakemaan vaikkei ollut aikomustakaan -> me itkettiin ja äitiä se satutti. Silloin harvoin kun isällä oltiin, hän ryyppäsi. Kerran jätti mut yksin kerrostalokämppäänsä vanhan puhelimensa kanssa, opasti että "paina 2 kertaa vihreestä luurista jos tulee asiaa", meni itse baariin eikä kuitenkaan vastannut puhelimeen kun soitin. Eli halusi satuttaa äitiämme meidän lapsien kautta, ja lisäksi alkoholi oli tärkeämpää kuin meidän kasvatus.

Kannattaa muistaa että ulkopuoliset ei välttämättä tiedä perheen elämästä kaikkea. Ennen vanhempien eroa se niin sanottu isä ei tehnyt mitään luodakseen minkäänlaista lapsen ja vanhemman välistä suhdetta. Ei osallistunut lastenhoitoon ja suhtautui lapsiin itsestäänselvyytenä, vähätellen, halveksuen ja ymmärtämättömästi. Lisäksi käyttäytyi arvaamattomasti ja uhkaavasti. Meistä kumpikaan ei oikeastaan koskaan ole pitänyt häntä isänä.

Kun vanhemmat erosivat ja molemmat meistä halusi muuttaa äidin kanssa, syytti tuttavat ja sukulaiset äitiä lasten omimisesta ja vieraannuttamisesta. Koska tämä niin sanottu isä oli toki kertonut heille vain oman versionsa tarinasta. Oltiin siihen asti asuttu pienellä maalaispaikkakunnalla, tämän niin sanotun isän haluamisen takia kun hän ei suostunut kotipaikkakunnaltaan mihinkään muuttamaan, missä ei ollut töitä lähellä ja koulutkin kaukana. Muutettiin reilu 100 km päähän keskisuureen kaupunkiin.