Mitä on mielestäsi todellinen sankaruus?

Kun nyt sodat ovat tapetilla on hyvä miettiä mitä on tämän päivän sankaruus?

Eläinkin osaa taistella toisen eläimen kanssa kilpaillessaan vallasta, se uskaltaa tappaa vihollisen joka lähestyy sen saalista. Mutta vain ihminen osaa ja uskaltaa luopua omastaan, antaa auringon paistaa muillekin, jakaa saaliinsa vieraan kanssa, sopia asioista neuvottelemalla ja lyömällä kättä. Vain ihminen kykenee tällaiseen sankaruuteen, ihmisyyteen. 

Tämä tuli mieleeni nyt kun vaikuttaisi siltä että niin moni suomalainenkin on lähes demonisoinut tavallisen venäläisen ihmisen. Kumma kyllä vielä joitakin vuosia sitten tuon maan kansalaiset lomailivat ja matkustivat täällä maassamme sankoin joukoin ja olivat oikein mieluisia vieraita. Täytyykin muistaa että tuon maan asukkaat ovat yhä edelleen aivan samanlaisia ihmisiä kuin mekin, ei näennäinen rajaviivamme tee meistä ihmisinä toistemme vastakohtia. Venäläisetkin nukkuvat ja näkevät unia, heräävät töihin, hoitavat lapsiaan, iloisevat ystäviensä kanssa, haaveilevat ja unelmoivat pienistä asioista, eivät ole kovinkaan kiinnostuneita tai perillä poliittisista asioista. He vain toivovat saavansa elää turvassa ja rauhassa, tavallista elämäänsä, aivan kuten mekin. 

Täytyy ymmärtää että me luomme itse alati omaa todellisuuttamme, me olemme siitä vastuussa. Kansat ruokkivat vihaa toisissa omalla vihallaan, pelkoa toisissa omalla pelollaan, ylenkatsetta toisissa omalla ylenkatseellaan. Voimmeko väittää olevamme tässä suhteessa itsekään viattomia? 

Todellista sankaruutta onkin mielestäni se että uskalletaan nähdä kaikki ihmiset pohjimmiltaan samanarvoisina ja samanlaisina, näennäisistä valtioiden rajoista ja kultuurieroista huolimatta. Me emme ole niinkään erilaisia kuin usein kuvittelemme olevamme. Vain luottamalla naapuriin, kunnioittamalla naapuria, myös meihin suhtaudutaan samoin. Ja uhkasiko kukaan meitä viimeiseen +100 vuoteen kun näin uskalsimme toimia, joskin vielä suurin varauksin?