Mitä tehdä kun naimisiinmenosta on tullut suhteen elefantti?

5 vuotta yhdessä, ei asuta yhdessä. Oon miettinyt haluaako mies sitoutua minuun kunnolla. Haluaisin yhteisen lapsen (minulla on jo 2 ex-liitosta) ja mies taas ei ole vielä valmis. Olen kyllä välillä miettinyt, sitoudunko turhaan toiseen...

Vierailija kirjoitti:

5 vuotta yhdessä, ei asuta yhdessä. Oon miettinyt haluaako mies sitoutua minuun kunnolla. Haluaisin yhteisen lapsen (minulla on jo 2 ex-liitosta) ja mies taas ei ole vielä valmis. Olen kyllä välillä miettinyt, sitoudunko turhaan toiseen...

No mitäpä veikkaat? 

"Yhteenmuutto sisältää aina riskin, että yhteiselo ei toimikaan ja tulee ero ja erilleemuutto. Siksi en tee sitä kevyesti, kuten en kihlaustakaan. En muuta yhteen ihmisen kanssa sellaisella "katsotaan miten tämä menee" -mentaliteetilla, vaan sillä ajatuksella, että siinä on se loppuelämän kumppani jonka kanssa rakennetaan pysyvää yhteistä kotia. Haluan toisen osapuolen olevan tismalleen samalla asenteella liikkeellä. Tietenkään elämää ei voi ennustaa, mutta asenne kertoo paljon. Jos kihlaus ja avioliittoon tähtääminen on liian suuri sitoumus miehelle, niin minulle yhteenmuutto on liian riskialtista."

Ihan älytöntä. Sulle itsellesi joku kaunis ihana koti on tärkeämpää kuin yhteiselämä miehen kanssa, olet ihan ok sen kanssa, että ikinä ette asu yhdessä. Mutta samalla vaadit mieheltä jonkun ihmeen loppuelämän lupauksen täysin silmät sokkona, eli ei hän voi tietää, mitä lupaa = ei tiedä, minkälaista kanssasi on oikeasti asua.

Vähintä, mitä minä sinulta tuossa tilanteessa on, olisi vaatimus, että tuli mitä tuli, yhdessä pysytään. Sitähän tässä nyt kysytään, loppuelämän yhdessä olon asennetta. Olisitko valmis siihen, että kun en jaksa siivota, vaikka olet kipeä, mä vaan sanoisin, että no tätähän sä tahdoit ja mun kanssa yhdessä elo näin avioparina on sitä mitä vaadit? Ota ota, jättää et enää voi?

Muutenkin sanoisin, että sulla on nyt kynsissä rehellinen mies. Hän ei ole tehnyt sitä, mikä tuossa tilanteessa olisi helpointa, eli kuskaa sulle sormuksen ja sanoo, että jep, nää on kihlat ja juuuuuu avioliittoon tähdätään. Tai vastaavasti joo, ei ole niin kiinnostunut susta, että antaisi sun pompottaa itseään jollain ihme vaatimuksilla. Mutta menee se elämä varmaan noinkin.

Se, mitä sä nyt vaadit on täysin kohtuutonta. Vaadit, että sinun kanssasi tulee olla valmis viettämään koko elämä, mutta sä saat koska tahansa todetakin, että ei tämä ollutkaan sitä, mitä ajattelin. Jos olisin mies, todellakin juoksisin.

Haluaisin silti jotenkin haudata koko asian ja olla ajattelematta tuota elämän kivuliasta osa-aluetta. Muuten mies ja suhde on hyvä ja meitä on monia naisia jotka ovat samassa tilanteessa.

On vain niin, että se kivulias osa-alue on nyt eri kuin mitä ajattelet. Siis kivulias osa-alue ei ole naimisiin meno vaan se, että mies viestii ristiriitaisesti ja suoraan sanottuna ilkeästi tästä asiasta, jonka tietää olevan sinulle kivulias ja tärkeä.

Ei siinä ole mitään vikaa, että toinen sanoo jostain itselle tärkeästä asiasta, että ei tahdo tuota ja kertoo miksi. Syy saa olla yksinkertaisesti se, että en tahdo, ei tunnu omalta, en haaveile tuosta asiasta, en tahdo elää noin.

Sen sijaan siinä on ihan hemmetisti vikaa, että sumuttaa sinua nostamalla asian esiin toistuvasti, antaa ymmärtää asiantilan olevan toinen, antaa ymmärtää, että sinä tässä et nyt tajua asioita, sinä teet vääriä johtopäätöksiä, sinun käytöksesi on väärin ja moitittavaa, jne jne jne jne jne jne.

Tuossa tilanteessa on tosiaan monia ihmisiä, miehiä ja naisia. Uskottelemassa itselleen, että suhde muutoin on ihan hyvä ja luopumassa asioista sen toisen ja muutoin hyvän suhteen vuoksi tietämättä oikeastaan edes miksi ja onko tilanne pysyvä. Toivomassa, olettamassa ja uskomassa.

Siihen saakka, kun valitettavan usein todellisuus paljastuu ja liian usein siten, että siihen muuten hyvään suhteeseen astuu joku kolmas, jonka kanssa nuo toivotut asiat eivät olekaan ongelma, vaan itsestään selvyys.

Se etsii sua parempaa ja nuorempaa. Lemppaa heti, älä jää armopaloilla kituuttamaan! Mikään ei tule muuttumaan kun vasta pakon edessä. Eli sitten kun olet jättänyt hänet, hän rehvastelee löytävänsä paremman, ja saa pian todeta ettei asiat mene kuten hän kuvitteli 

sitten alkaa ruikuttaa sua puolen vuoden kuluttua takaisin, kun olet ehtinyt löytää uuden ja paaaaaljon paremman

Lainopillisesti laita paperiasiat kuntoon, kerroit teillä olevan yhteisen lainan ja varmastikin olette hankkineet yhdessä huonekaluja yms. Kertomasi tilanne on hyvin tyypillinen esimerkki sitoutumiskammoisesta henkilöstä oli se sitten mies tai nainen. Hän ei ole varma haluaako sitoutua tai haluaako sitoutua sinun kanssa tai ei ymmärrä mitä naimisiinmeno tarkoittaa, vihkikaarta ja sen laillisuusasioita mm. omaisuuden suhteen.  Sitten kun henkilö löytää itselleen sopivan kumppanin, josta haluaa tehdä puolison se tapahtuukin nopeasti. Älä jää odottamaan ellet halua elää avosuhteessa kumppanisi kanssa, tilanteessa on helppo katkeroitua. Olette vielä nuoria ja ehditte perustaa perheen mutta omaisuusasioista kannattaa ja tuleekin tehdä selkeät, että eron tullessa kumpikaan ei jää ilman omaa osuuttaan. Avoliitto on aivan eri asia kuin avioliitto. 

Noin se menee, ettei ole olemassa sitoutumiskammoisia. On vaan niitä, jotka tuntevat kammoa sitoutua juuri tähän ihmiseen. Kun ihminen sitten on sopiva, ei kammosta ole tietoakaan. 

Vierailija kirjoitti:

"Yhteenmuutto sisältää aina riskin, että yhteiselo ei toimikaan ja tulee ero ja erilleemuutto. Siksi en tee sitä kevyesti, kuten en kihlaustakaan. En muuta yhteen ihmisen kanssa sellaisella "katsotaan miten tämä menee" -mentaliteetilla, vaan sillä ajatuksella, että siinä on se loppuelämän kumppani jonka kanssa rakennetaan pysyvää yhteistä kotia. Haluan toisen osapuolen olevan tismalleen samalla asenteella liikkeellä. Tietenkään elämää ei voi ennustaa, mutta asenne kertoo paljon. Jos kihlaus ja avioliittoon tähtääminen on liian suuri sitoumus miehelle, niin minulle yhteenmuutto on liian riskialtista."

Ihan älytöntä. Sulle itsellesi joku kaunis ihana koti on tärkeämpää kuin yhteiselämä miehen kanssa, olet ihan ok sen kanssa, että ikinä ette asu yhdessä. Mutta samalla vaadit mieheltä jonkun ihmeen loppuelämän lupauksen täysin silmät sokkona, eli ei hän voi tietää, mitä lupaa = ei tiedä, minkälaista kanssasi on oikeasti a

Olen tavallaan samaa mieltä, mutta toisaalta eri. Jos on seurusteltu pitkään ja molemmilla on ns. oma elämä, niin kyllähän vahva yhteisymmärrys siitä, mitä yhteenmuutto tarkoittaa, olisi itselläni oltava. Eli en just muuttaisi vaan kattelemaan, että onkos tässä jotain, vaan jotenkin tahtoisin varmistua, että tässä ollaan molemmat yhtä vahvalla asenteella liikenteessä, eikä vain kattelemassa. Siltä kannalta ymmärrän tuon siis.

Sitten taas se, että laittaisin jotain ehtoja tyyliin mennään kihloihin/naimisiin, otetaan yhteinen laina/koira tms. en oikein näe hyväksi kun eihän ne tosiaankaan mitään takaa.

Niiden sijaan odottaisin, että toinen on yhtä rivakka jokaisen käytännön asian suhteen kuin minä. Eli selvittelee aktiivisesti muuton yksityiskohtia, missä asutaan ja mitä se tarkoittaa, jos lainaa, mitä se tarkoittaa, jos muutan hänen luo/hän minun luo mitä se tarkoittaa mitä tehdään ylimääräisille kaksoiskappaleille tavaroista ja tämmöisiä. Ei siis niin, että mä vaan näen kaiken vaivan ja luovun kaikesta ja muutan.

Vierailija kirjoitti:

Noin se menee, ettei ole olemassa sitoutumiskammoisia. On vaan niitä, jotka tuntevat kammoa sitoutua juuri tähän ihmiseen. Kun ihminen sitten on sopiva, ei kammosta ole tietoakaan. 

Valitettavan totta. Tunnen pariskunnan jossa mies ei voinut millään asua varsinaisesti yhdessä koska oli kuulemma ihminen joka tarvitsee omaa tilaa ja rauhaa. Ja mies sitten vetäytyi aina säännöllisesti omaan kämppäänsä rauhoittumaan. Naimisiin ei tietenkään menty ja lapset eivät olleet ajankohtaisia eikä ollut varma haluaako niitä.

Jossain vaihessa sitten suhde loppuikin, mies löysi uuden nuoremman naisen. Äkkiä saattoikin mennä naimisiin, asua samassa asunnossa ja lapsikin siihen tuli.

Niin se mieli ja perusluonnekin muuttuu kun kumppani vaihtuu.

Se vain on niin että osa ihmisten yhteensopivuutta on myös se että on kohtuullisen samanlaiset ajatukset siitä miten se suhde ja elämä järjestetään. Jos noissa on isoja eroavaisuuksia tai toinen ei vain koskaan tiedä mitä haluaa niin kyllä siinä on yksi ihan konkreettinen yhteensopivuusongelma ihmisten välillä. Se on ihan samanlainen ongelma kuin jos toinen haluaa vain hipsuttelevaa vaniljaseksiä ja toinen jotain ruoskintaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin no miksi väkisin naimisiin ? En ymmärrä miksi pitää mennä naimisiin ollenkaan. Älä painosta ei kaikki halua naimisiin ollenkaan koskaan.

Ei tässä olla menossa väkisin naimisiin tai naimisiin ollenkaan sillä olen sen ajatuksen jo hyljännyt aikoja sitten. Vaikka mies nyt yrittäisikin viedä asiaa eteenpäin, olen jo luovuttanut ja hyväksynyt että elämme avoparina. Nyt sitten vaan kun sanon tuon itsekin ääneen, mies heittäytyy martyyriksi ja uhriutuu vaikka syy on hänen ja se on hänelle kommunikoitu selvällä suomenkielellä monta kertaa.

Teillä on kauna- ei rakkaussuhde. Miksi jatkat?

Vierailija kirjoitti:

Se vain on niin että osa ihmisten yhteensopivuutta on myös se että on kohtuullisen samanlaiset ajatukset siitä miten se suhde ja elämä järjestetään. Jos noissa on isoja eroavaisuuksia tai toinen ei vain koskaan tiedä mitä haluaa niin kyllä siinä on yksi ihan konkreettinen yhteensopivuusongelma ihmisten välillä. Se on ihan samanlainen ongelma kuin jos toinen haluaa vain hipsuttelevaa vaniljaseksiä ja toinen jotain ruoskintaa.

Totta tai sitten jos on todella joustava mieli ja hyvät kommunikointikyvyt, niin eihän oikeastaan mikään haittaa. Tarkoitan, että jos kuitenkin suhteessa molemmat kokee, että hyväksyy toisen erilaisuudenm, ei loukkaannu siitä ja molemmat kokee, että tulee kuulluksi suhteessa ja se on yhteinen kompromissi, miten elämä jaetaan ja jatketaan, niin sitten ok.

Mutta näitä pareja on todellakin harvassa. Mä tunnen tasan yhden, jotka on voineet aika isojakin erilaisuuksia sovitella hyvässä hengessä ja nuorempana oli kyllä heilläkin melkoinen tahtojen taisto. Siinä vaan se kuuluisa kemia kai sitten voitti.

jos on 7 vuotta ollut yhdessä, jakanut talouden ja ottanut yhteisen lainan niin miehen pitäisi tietää mitä haluaa. Vakavan keskustelun paikka teillä ainakin on edessä. Jotenkin tuntuu, että mies ei ota tosissaan vaan haluaa hengailla kanssasi mutta muille vastaa niin kuin haluaa. Jos ei mies ole kosinut 7 vuodessa, ei hän kosi jatkossakaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on yksi niistä aiheista, kun kolahtaa aina kovasti joihinkin. Totuuksia, mitä ei pysty myöntämään edes itselleen, että mistä se oikeasti on kiinni että suhde ei etene.

Tänne onkin tullut paljon keskustelua työpäivän aikana. Mutta kommentoin tähän että en ihmettele tai pohdiskele juurisyitä miehen käytökselle vaan selväähän se on ettei naimisiin tahdo. Enkä sitä halua itsekään väkisin painostaa. 

 

Haluaisin silti jotenkin haudata koko asian ja olla ajattelematta tuota elämän kivuliasta osa-aluetta. Muuten mies ja suhde on hyvä ja meitä on monia naisia jotka ovat samassa tilanteessa. Mutta onko naimisiinmeno sitten niin tärkeää että heittäisi muuten yhteensopivan kumppanin toisensa jälkeen mäkeen koska miestä ei avioliitto kiinnosta? Ei niitä itselle sopivia kumppaneita kasva joka oksalla vaan ne harvat joita olen itsekin tavannut ovat

Aivan, mutta kuinka isolla riskillä olet miehelle vain väliaikaissuhde sitä oikeaa odotellessa?

Minullekin naimisiin meno on ollut ns arka aihe ja yhdessä vaiheessa välttelin elokuvia yms missä mentiin naimisiin.

Minulla on mies joka ei halua naimisiin ja minä haluaisin naimisiin. Olemme olleet yhdessä yli 8 vuotta. Olemme asuneet yhdessä 5 vuotta.

Mieheni ei halua papin aamenta, minkä ymmärrän. En ole uskovainen vaikka kuulun kirkkoon, mutta koen itse kirkon/uskon kaukaiseksi asiaksi. Mieheni on ateisti, eikä täten kuulu kirkkoon. Uskon, että joillakin muillakin tämä uskonnollinen puoli voi vaikuttaa asiaan kumpaan suuntaan tahansa. Tällöin toki vaihtoehtona on siivilivihkiminen, mitä olen itsekin ehdottanut. En edes haluaisi isoja häitä. Silti mieheni kokee avioliiton olevan liian sidoksissa kirkkoon.

Haluan naimisiin, koska näen sen vahvistuksena lupauksesta yhdessä olosta, rakkaudesta ja uskollisuudesta, vaikka monet naimisissa olevista päätyvätkin eroon jossain vaiheessa. Haluaisin myös juhlistaa rakkauttamme pienessä piirissä ja saada sormukset merkiksi siitä. Juridiset puolet myös puoltavat asiaa vaikka ei yhteistä omaisuutta olekaan. 

Rakastan häntä ja hän minua, olemme onnellisia yhdessä ja suhteemme on kestänyt isot myrskyt. Jos hän ei haluaisi olla kanssani, hän olisi lähtenyt jo. Tämän takia en epäile hänen rakkauttaan enkä halua erota hänestä vaikka tässä asiassa näkemyksemme eroavatkin. Mutta olemme mieheni kanssa puhuneet asiasta useasti, vaikka se on ollut vaikeaa niin se on ollut tärkeää varsinkin itselleni. Olen oppinut ajan kanssa hyväksymään asian mutta helppoa se ei ole ollut ja edelleen välillä se kirpaisee.

Vierailija kirjoitti:

Minullekin naimisiin meno on ollut ns arka aihe ja yhdessä vaiheessa välttelin elokuvia yms missä mentiin naimisiin.

Minulla on mies joka ei halua naimisiin ja minä haluaisin naimisiin. Olemme olleet yhdessä yli 8 vuotta. Olemme asuneet yhdessä 5 vuotta.

Mieheni ei halua papin aamenta, minkä ymmärrän. En ole uskovainen vaikka kuulun kirkkoon, mutta koen itse kirkon/uskon kaukaiseksi asiaksi. Mieheni on ateisti, eikä täten kuulu kirkkoon. Uskon, että joillakin muillakin tämä uskonnollinen puoli voi vaikuttaa asiaan kumpaan suuntaan tahansa. Tällöin toki vaihtoehtona on siivilivihkiminen, mitä olen itsekin ehdottanut. En edes haluaisi isoja häitä. Silti mieheni kokee avioliiton olevan liian sidoksissa kirkkoon.

Haluan naimisiin, koska näen sen vahvistuksena lupauksesta yhdessä olosta, rakkaudesta ja uskollisuudesta, vaikka monet naimisissa olevista päätyvätkin eroon jossain vaiheessa. Haluaisin myös juhlistaa rakkauttamme pie

On todella vaikeaa ymmärtää tuota uskontoperustelua kun itsekin olen ateisti ja minut on vihitty avioliittoon kauniissa tilaisuudessa purjelaivalla maistraatin henkilön toimesta. 

Vierailija kirjoitti:

Minullekin naimisiin meno on ollut ns arka aihe ja yhdessä vaiheessa välttelin elokuvia yms missä mentiin naimisiin.

Minulla on mies joka ei halua naimisiin ja minä haluaisin naimisiin. Olemme olleet yhdessä yli 8 vuotta. Olemme asuneet yhdessä 5 vuotta.

Mieheni ei halua papin aamenta, minkä ymmärrän. En ole uskovainen vaikka kuulun kirkkoon, mutta koen itse kirkon/uskon kaukaiseksi asiaksi. Mieheni on ateisti, eikä täten kuulu kirkkoon. Uskon, että joillakin muillakin tämä uskonnollinen puoli voi vaikuttaa asiaan kumpaan suuntaan tahansa. Tällöin toki vaihtoehtona on siivilivihkiminen, mitä olen itsekin ehdottanut. En edes haluaisi isoja häitä. Silti mieheni kokee avioliiton olevan liian sidoksissa kirkkoon.

Haluan naimisiin, koska näen sen vahvistuksena lupauksesta yhdessä olosta, rakkaudesta ja uskollisuudesta, vaikka monet naimisissa olevista päätyvätkin eroon jossain vaiheessa. Haluaisin myös juhlistaa rakkauttamme pie

Sori nyt, mutta mies taitaa kusettaa sua. Avioliitto on juridinen sopimus, vihkiminen on sitten eri asia. Hän kyllä tietää tämän mutta on löytänyt ovelan keinon olla joutumatta naimisiin.

"Haluan naimisiin, koska näen sen vahvistuksena lupauksesta yhdessä olosta, rakkaudesta ja uskollisuudesta, vaikka monet naimisissa olevista päätyvätkin eroon jossain vaiheessa. Haluaisin myös juhlistaa rakkauttamme pienessä piirissä ja saada sormukset merkiksi siitä. Juridiset puolet myös puoltavat asiaa vaikka ei yhteistä omaisuutta olekaan."

Tämä on oikeasti monelle se kipeä asia, jossa molemmilla on pointtinsa. Eihän sekään ole ok, että toisen tarvitsee julistaa rakkautta tavalla, jota ei omakseen koe, eli jos ei ole luontevaa juhlistaa parisuhdetta, käyttää sormusta tms. niin eihän siihen kuulu ketään painostaa. Ei tästäkään musta ole ok sanoa, että no jos se toiselle on tärkeää, niin myönny ja anna periksi. Vietetään se juhlahetki, jossa tunnet ankeutta ja ehkä jopa ahdistusta ja ala kantaa sormusta, vaikka et siitä tykkää.

Sitten taas toisaalta ei ole ok, että toinen ei sitä juhlahetkeä koskaan saa. Voisiko tässä siis tehdä kompromissin, että vaikkapa tapaamispäivää vietettäisiin hieman isommin ja juhlahetkeä haluavaa huomioitaisiin enemmän kuin tavallisilla kakkukahveilla? Vaikka siinä pienessä piirissä hauskan rennon hetken viettäminen 5, 10, 15 v tapaamispäivillä tms?

Juridisia seikkoja ei pidä ohikatsoa, oli yhteistä omaisuutta tai ei. Jos olette varmoja rakkaudestanne, tehkää kaikki mahdolliset paperit kuntoon. Eivät nekään ole ikuisia, eli jos ero tulee, testamenttia voi muuttaa tai sen perua, kuten myös hoitotahdot jne. Mutta se, että ei halua naimisiin ei saa mielestäni tarkoittaa, että juridista ja taloudellisuutta ei toiselle turvaa.

Vierailija kirjoitti:

"Haluan naimisiin, koska näen sen vahvistuksena lupauksesta yhdessä olosta, rakkaudesta ja uskollisuudesta, vaikka monet naimisissa olevista päätyvätkin eroon jossain vaiheessa. Haluaisin myös juhlistaa rakkauttamme pienessä piirissä ja saada sormukset merkiksi siitä. Juridiset puolet myös puoltavat asiaa vaikka ei yhteistä omaisuutta olekaan."

Tämä on oikeasti monelle se kipeä asia, jossa molemmilla on pointtinsa. Eihän sekään ole ok, että toisen tarvitsee julistaa rakkautta tavalla, jota ei omakseen koe, eli jos ei ole luontevaa juhlistaa parisuhdetta, käyttää sormusta tms. niin eihän siihen kuulu ketään painostaa. Ei tästäkään musta ole ok sanoa, että no jos se toiselle on tärkeää, niin myönny ja anna periksi. Vietetään se juhlahetki, jossa tunnet ankeutta ja ehkä jopa ahdistusta ja ala kantaa sormusta, vaikka et siitä tykkää.

Sitten taas toisaalta ei ole ok, että toinen ei sitä juhlahetkeä koskaan saa. Voisiko tässä

Ei.

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitää mennä naimisiin, mitä sillä voittaa (kirkkoon kuulumattomat)?

Naimisiin voi mennä ilman kirkkoa.

Kyse on suhteen virallisestamista, lesken eläkkeestä, lesken asumisoikeudesta omassa kodissaan, lasten syntyminen avioliittoon jne.

Sitoutumisesta myös lain edessä. 

Kaikille nämä edellä mainitut seikat eivät ole tärkeitä. Minulle oli ja on, samoin monille muille.