Miltä elämä tuntuu nelikymppisenä?

Vierailija kirjoitti:

Ei sen erilaisemmalta kuin kaksi tai kolmekymppisenä. Edelleen teen samoja asioita.

No kyllä minusta kroppa tuntuu erilaiselta lenkin jälkeen mitä vaikkapa 20-vuotiaana eikä enää voi yhtä ketterästi / huolimattomasti hyppelehtiä metsäpoluilla vaan saa katsella ihan eri tavalla eteensä. Lisäksi sellainen jännä kömpelyys alkoi tulla oikeastaan samaan aikaan vaihtarien alkaessa oireilla eli saatan nykyisin kolhia itseäni vaikka ovenpieleen vaikka olen kulkenut samasta oviaukosta pari vuosikymmentä.. Liekö sitten jotenkin kytköksissä huonontuneeseen näkökykyynkin joka itseasiassa on yllättävänkin isosti elämää muuttava juttu ainakin mulle, kun aiemmin on ollut varsinainen "haukankatse". Lisäksi nyt huomaa yhdenkin huonosti nukutun yön olossaan seuraavana päivänä ja on melkein kuin olisi pienessä sievässä, kun taas nuorempana samoilla silmillä meni helposti kaksi päivää ja vähän vain haukotti.

Toisaalta sitten en enää harrasta lainkaan bilettämistä toisin kuin vielä kolmikymppisenä, mutta kyllä siinäkin jo silloin huomasi ison eron parikymppiseen. Etenkin seuraavina päivinä.

Nelikymppisenä elämä alkaa pikkuhiljaa löytää uomansa. Kauan tässä on mennytkin, liian kauan uinut vastavirtaan ja tavoitellut kuuta taivaalta rysähtäen aina perseelleen maahan. Tai kuoppaan. ;) 

Nyt lapset kasvaa, uusi ja tasapainoinen parisuhde kukoistaa muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen edelleen ja työkuviot ovat selkiytyneet. Hyvä ikä.

Kamalalta. Ero tullut, lapset muuttaneet pois, toisesta huolta, ystävät toisella kieroksella joten niistä ei seuraa. Yksinäistä, sairas vanhempi vie voimia. En kelpaa uuteen työpaikkaan ja harvoin edes treffeille, mistään suhteesta puhumattakaan. Superraskasta tämä elo, koko ajan voimat lopussa.

Tuntuu siltä että ei hitto jos vielä toiset 40v pitäis jaksaa.

Elämän rajallisuus on läsnä ajatuksissa ja muutenkin ajatukset ovat realistisempia ja siksi synkempiä kuin nuorena. 

Monella tapaa parempi elämänvaihe kuin nuorena. Ei ole epävarmuuden tunteita tai rahallista huolta, on hyvä ja mukava olla ja elää, läheisiä ihmisiä, ehtii harrastaa.



Huonona puolena pienet terveysvaivat, joita ei ole aiemmin ollut, kuten ikänäkö.

Nuoruus oli minulla ikävää aikaa, ulkonäköpaineet, ahdistuneisuus, epävarmuus, köyhyys. Paljon stressiä koulussa ja riitoja kavereiden kanssa. Ihmissuhde draamaa.

Nelikymppisenä elämä on parempaa kuin koskaan. On työ, rahaa, perhe, ystäviä, itsevarmuutta.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuuko elämä paremmalta kuin parikymppisenä?

Tuntuu! Rauhallisemmalta ja selkeämmältä. Kaikki on paremmin. Tai no, kaksikymppisenä näytin kyllä paremmalta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuuko elämä paremmalta kuin parikymppisenä?

Siinä mielessä, että elämän suuret valinnat on jo tehty. Opiskelut, ala, vaimo, lapset, asuntolainat, avioerot yms. Epävarmuutta vähemmän. M44

 

Toihan on just se huonoin puoli. Se paska mikä on nyt kädessä, on se paska joka sulla on loppuelämän. Parikymppisenä oli kuitenkin optimisti. Vaikka meni huonosti, oli kuitenkin usko että tulevaisuudessa menisi paremmin.

Nimenomaan tämä.

Enää ei tavallaan voi enää ottaa uusiksi, vaan elät niiden valintojen kanssa, joita päädyit tekemään 20 + iässä eli mitä päätit opiskella, mistä valmistuit, minkä puolison loppujen lopuksi kelpuutit, milloin piditte häät, milloin päätitte tehdä lapsia ja kuinka paljon, miten lasten kasvatus sujui, mitä töitä satuit saamaan, mille alalle ja työpaikalle päädyit, vai jouduitko jo työttömäksi, kestikö avioliitto. Mihin asumismuotoon päädyitte elämään, omakotitaloon vai rivitaloon yms.

40 + iässä koko tuo paletti on ikäänkuin rakennettu ja niiden valintojen kanssa ikäänkuin sitten eletään eikä uusintakierrosta enää saa.

Sehän siltä tässä tuntuukin, että elämä oli tässä. Naiset eivät enää voi 40 + iässä tehdä koko tuota rumbaa uudelleen. Aika loppuu kesken ja sitä paitsi ikäkin on este moneen, esim. raskaaksi tulemiseen. Eikä koko tuota rumbaa edes enää jaksaisi 40 + iässä, jos kaiken haluaisi tehdä vielä kerran. Se ei vain onnistu.

Tuota eivät parikymppiset tajua. Että oikeasti koko elämä on auki ja kantsii tosi tarkkaan miettii, mihin lusikkansa pistää, sillä niiden valintojen kanssa elät ikäänkuin loppuelämäsi sitten.

N46 (kaksi lasta ja aviomies lähti lätkimään nuoremaan naisen perään). että silleen.

Itsellä on oudon epätodellinen, yllätetty mutta ehken eniten ihan vaan petetty olo, kun nyt pitäisikin olla saavutettuna tietyllä tavalla kaikki elämän "isot asiat" ja kun ei ole, niin ne onkin ykskaks menettänyt iäksi eikä niitä tulekaan ikinä kokemaan.

Samalla tuntuu aivan käsittämättömältä että lukee lehdestä kuinka -00 syntynyt nainen suunnitteli kouluampumista ja kuinka reilu nelikymppinen nainen huitaisi puukolla lastaan joka siis olikin tekoaikaan 22-vuotias mies eli kaiketi myös -00 syntynyt, millenniumin vauva.

Mihin tämä aika oikein meni ja kiirehti?! Enää ei ihmetytä kyllä enää sekään että vanhukset kuvailee ihmiselämää kovin lyhyeksi joka on nopeasti ohi. Nyt vaan ihmettelee enää sitä, että vieläkö tätä on esim 30 vuotta jäljellä vaikka enää ei ole mitään saavutettavaa eikä esim ikinä tule olemaan lapsenlapsia ja tietyllä tavalla se elämän ehtoopuoli on jo alkanut. Miksi se on näin suhteettoman pitkä verrattuna siihen ajanjaksoon, jolloin elämä oli päivä päivältä parempaa ja jolloin piti ehtiä tekemään / saavuttamaan hirvittävän paljon sellaista johon ei ole koko elämää aikaa?

Ei ainakaan hyvältä. Itse alkaa huomata oman ikääntymisensä ensimerkkejä ja samaan aikaan omat vanhemmat alkaa olla siinä kunnossa ettei itsenäisestä elämästä tule pian enää mitään vaan he tarvitsee paljon apua joka taasen syö omaa jaksamista. Samalla on myös ei-vapaaehtoisesti lapsettomana yksineläjänä havahtunut kunnolla siihen, että kuka auttaa itseä tulevaisuudessa, jos samassa tilanteessa olen? Vai pitääkö tässä alkaa jo katsella sopivaa oksaa jahka saa omat vanhempansa huolehdituksi hautaan?

Vierailija kirjoitti:

Nuoruus oli minulla ikävää aikaa, ulkonäköpaineet, ahdistuneisuus, epävarmuus, köyhyys. Paljon stressiä koulussa ja riitoja kavereiden kanssa. Ihmissuhde draamaa.

Nelikymppisenä elämä on parempaa kuin koskaan. On työ, rahaa, perhe, ystäviä, itsevarmuutta.

Tai sitten ei ole mitään noista vaan oikeastaan on vain vieläkin epävarmempi ja nykyisin myös epäonnistuja toisin kuin nuorempana.

Niin, kumpi on parempaa/pahempaa?

a) parikymppisenä koettava epävarmuus (itsestä, tulevaisuudesta, taloudesta jne.)

b) nelikymppisen varmuus siitä, että mitään parempaa ei ole luvassa.

Vastaus kai riippuu siitä, millaisella tolalla elämä tuossa 40 ikävuoden korvilla on.

Miettikää siis sitä nuoremmat tarkkaan valintojanne. Joudutte elämään niiden seurausten kanssa lopun ikäänne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuuko elämä paremmalta kuin parikymppisenä?

Siinä mielessä, että elämän suuret valinnat on jo tehty. Opiskelut, ala, vaimo, lapset, asuntolainat, avioerot yms. Epävarmuutta vähemmän. M44

 

Toihan on just se huonoin puoli. Se paska mikä on nyt kädessä, on se paska joka sulla on loppuelämän. Parikymppisenä oli kuitenkin optimisti. Vaikka meni huonosti, oli kuitenkin usko että tulevaisuudessa menisi paremmin.

Senhän ei tarvitse mennä näin masentavasti. Mä olen tässä neljänkympin kohdalla aloittanut uuden uran. Kouluttauduin työn ohella ja oon vaihtanut täysin toisiin tehtäviin. Palkka nousi tonnilla kuussa ja kaikki loksahti kohdilleen. Ei tässä iässä tarvitse alistua kärsimään nuoruuden valinnoistaan, vaan kun vihdoin tuntee itsensä, voi valita paremmin.

Ihan perseeltä!

Tykkään. Lapset isoja, ei velkoja. Kohta pääsee muuttamaan pois suomesta,en malta odottaa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuuko elämä paremmalta kuin parikymppisenä?

Siinä mielessä, että elämän suuret valinnat on jo tehty. Opiskelut, ala, vaimo, lapset, asuntolainat, avioerot yms. Epävarmuutta vähemmän. M44

 

Toihan on just se huonoin puoli. Se paska mikä on nyt kädessä, on se paska joka sulla on loppuelämän. Parikymppisenä oli kuitenkin optimisti. Vaikka meni huonosti, oli kuitenkin usko että tulevaisuudessa menisi paremmin.

Nimenomaan tämä.

Enää ei tavallaan voi enää ottaa uusiksi, vaan elät niiden valintojen kanssa, joita päädyit tekemään 20 + iässä eli mitä päätit opiskella, mistä valmistuit, minkä puolison loppujen lopuksi kelpuutit, milloin piditte häät, milloin päätitte tehdä lapsia ja kuinka paljon,

Tämä on se ajatus, mihin ihmiset jää jumiin. Mutta oikeastihan elämää on todennäköisesti toiset 40 vuotta edessä, ehkä enemmänkin. Ei tarvitse poteroitua ja katkeroitua miettimään vääriä valintoja. Kannattaa hyväksyä menneet ja pysähtyä katsomaan, kuka olet tänään. Maailma on edelleen auki.

On totta, että lapsia ei enää tehdä lisää ja menneet suhteet on menneet niin kuin ovat. Mutta monissa muissa asioissa voit edelleen valita toisin. Asuinmuoto nyt ainakaan ei ole fiksattu, siitä vaan muuttamaan. Ammatillisesti voi erittäin hyvin tehdä peliliikkeitä. Kaikki mahdollisuudet eivät toki ole auki, mutta olivatko ne aidosti silloin nuorenakaan? Ja sitten puolestaan nelikymppisellä on jotain kullanarvoista, mistä kaksikymppinen vain unelmoi: nelikymppinen tuntee itsensä paremmin ja osaa ja uskaltaa valita itselleen sopivia asioita rohkeammin.

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sen erilaisemmalta kuin kaksi tai kolmekymppisenä. Edelleen teen samoja asioita.

 

 

 

No kyllä minusta kroppa tuntuu erilaiselta lenkin jälkeen mitä vaikkapa 20-vuotiaana eikä enää voi yhtä ketterästi / huolimattomasti hyppelehtiä metsäpoluilla vaan saa katsella ihan eri tavalla eteensä. Lisäksi sellainen jännä kömpelyys alkoi tulla oikeastaan samaan aikaan vaihtarien alkaessa oireilla eli saatan nykyisin kolhia itseäni vaikka ovenpieleen vaikka olen kulkenut samasta oviaukosta pari vuosikymmentä.. Liekö sitten jotenkin kytköksissä huonontuneeseen näkökykyynkin joka itseasiassa on yllättävänkin isosti elämää muuttava juttu ainakin mulle, kun aiemmin on ollut varsinainen "haukankatse". Lisäksi nyt huomaa yhdenkin huonosti nukutun yön olossaan seuraavana päivänä ja on melkein kuin olisi pienessä sievässä, kun taas nuorempana

Tämäkin on selvästi melko suhteellista. Mullakin on alkanut ikänäkö tuntumaan, mutta se on kyllä terveysongelmistani ihan pienimpiä. Ja ne suurimmat olivat olemassa jo kaksikymppisenä 😅😂

Lenkki tuntuu enemmän, mut toisaalta oon oppinut vihdoinkin kuuntelemaan kroppaani ja se auttaa aika paljon tähänkin. Sitä tahtia voi korjata jo siellä lenkillä. Oon paljon paremmassa kunnossa kuin kaksikymppisenä, kai tämä kuolevaisuuteni tajuaminen vihdoin sai menemään salille.

Oon 48 ja just nyt on tosi raskas vaihe. Lapset on 9-19 ja perheessä on yhtä aikaa neljä teiniä, joilla kullakin omat haasteensa.

Itsellä alkoi jo vaihdevuodet ja se on vaikuttanut paljon kroppaan: kasvot ovat muuttuneet jaseniä kolottaa öisin. Heräilen aamuyöstä. Itse en olisi uskonut, että muutos tapahtuu näin nopeasti. Vielä 45-vuotiaana olin elämäni kunnossa ja nyt raihnainen kuin mikäkin vanhus.

Töiden suhteen mietin, mitä teen seuraavat 20 vuotta. Ainakin toistaiseksi jatkan omassa työssäni, mutta vaihdan mahdollisesti ammattia vielä, ehkä pariinkin kertaan. Koulutus minulla on.

Hyvä työpaikka, lapset mukaan lukien iltatähti tehty, hyvä parisuhde, ystäviä joille valitettavasti liian vähän aikaa. Terveys vaan alkaa mennä, tulee kaikenlaista pientä kremppaa, vaikka olen aina elänyt terveellisesti, harrastanut liikuntaa enkä ole ylipainoinen. Huono tuuri kai. Eniten harmittaa, että kivut haittaavat nimenomaan liikunnan harrastamista. En myöskään em. johtuen ole iltatähdelle enää niin aktiivinen äiti kuin isommille, mikä surettaa ja mitä en olisi kolme vuotta sitten vielä arvannut.