Miltä elämä tuntuu nelikymppisenä?

Itsevarmuus on ihan eri levelillä.

Pahin ikävaihe. Ymmärtää elämän rajallisuuden.

Korkeat korot ja elinkustannusten nousu ovat johtaneet siihen että viiden tonnin liksan lisäksi tarvitsin kakkostyön kun täytin 40. Eli kiirettä pitää. Lapsien jatkuvaa kuskaamista harrastuksiin iltaisin ja kuormittavia töitä päivisin. Lisäksi kovaa työtä et kroppa pysyy hyvänä: lenkkejä ja salia. Ystävien näkemistä on ehkä vähemmän kuin ennen, koska ei ole aikaa enää. Mutta en valita, olen aika onnellinen ja edelleen mun luullaan olevan noin 35. 

Mitään ratkaisevaa muutosta on mahdotonta tehdä, vaikka kuinka kaduttaisi. Monelle tämä tietää eräänlaista kuolemaa.

Tosi hyvältä :) Oon saanut kaiken mitä halusin. Sain ihanat lapset, mielekkään ja hyväpalkkaisen työn, kauniin kodin ja mikä parasta, ainutlaatuisen rakkauden. Oon toistaiseksi ollut edelleen tosi hyväkuntoinen, jaksan ja pystyn edelleen treenata aktiivisesti ja itseni kehittäminen muutenkin kiinnostaa. Olen innostunut uusista lajeistakin joita harrastan puolisoni kanssa. Elän elämäni toistaiseksi parasta aikaa :) 

Toisilla on mahdollista muuttaa elämäänsä, toisilla ei. Joku 40-vuotias kahden lapsen yh ei ihan helpolla voi jättäytyä pois palkkatöistä 7 vuodeksi opiskellakseen lääkäriksi. Kuka lasten kustannukset silloin hoitaa? Jos omat vanhemmat ovat muistisairaita niin silloin ne ovat ja tarvitsevat apua, toisin ei voi valita. Miestarjontakin on mitä on. Joten älkää viitsikö lässyttää että kaikki on mahdollista ja vain itsestä kiinni.

Täytin tovi sitten 40v ja oli parin viikon ahdistuskriisi ikääntymisestä. Se meni nopeasti onneksi ohi. Muuten elämä on ihanan leppoisaa. Lapset asuneet pari vuotta jo omillaan. Ollaan kuitenkin säännöllisesti tekemisissä ja viihdymme loistavasti toistemme seurassa. Suhteellisen tyytyväinen olen työhön ja hyvään palkkaan. Välillä kyllä stressaannun jos haastava vaihe töissä. Kaikki vapaa-aika itselle ja harrastuksille. Onnellinen avioliitto ja talo, jossa viihdyn melko hyvin. Superonnellisena siitä, ettei ole enää ruuhkavuosia.

Vierailija kirjoitti:

Elämän rajallisuus on läsnä ajatuksissa ja muutenkin ajatukset ovat realistisempia ja siksi synkempiä kuin nuorena. 

Oma osansa voi olla koronapandemian rajoitusajalla ja ukrainan sodallakin, mutta ajatusmaailma on tosiaan muuttunut hyvinkin realistiseksi näin +nelikymppisenä eikä enää osaa haihatella joutavia saati luottaa onnenkantamoisiin. Tai oikeastaan edes siihen, että elämä kyllä kantaa ja tarjoaa vielä vaikka mitä. Pah, vähän väliä saa lukea lehdistä kuinka joku oman ikäinen onkin jo kuollut eikä edes oman käden kautta.

Vierailija kirjoitti:

Toisilla on mahdollista muuttaa elämäänsä, toisilla ei. Joku 40-vuotias kahden lapsen yh ei ihan helpolla voi jättäytyä pois palkkatöistä 7 vuodeksi opiskellakseen lääkäriksi. Kuka lasten kustannukset silloin hoitaa? Jos omat vanhemmat ovat muistisairaita niin silloin ne ovat ja tarvitsevat apua, toisin ei voi valita. Miestarjontakin on mitä on. Joten älkää viitsikö lässyttää että kaikki on mahdollista ja vain itsestä kiinni.

Niin. En sanonutkaan, että KAIKKI on mahdollista. Sanoin, että _muutos_ on mahdollista. On selvää, ettei voi jättäytyä palkkatöistä seitsemäksi vuodeksi, mutta onko se yhtä kuin että MITÄÄN ei voi muuttaa? Joskus riittää että ottaa haltuun uuden ohjelmiston, opettelee itse uuden taidon, uskaltaa hakea uusiin tehtäviin jne. Aina ei tarvita kokonaista uutta tutkintoa täysin toiselta alalta tai valtavaa elämänmuutosta, että asiat voisivat muuttua parempaan.

Muistisairaat vanhemmat, terveysongelmat, lasten haasteet jne voivat osua kohdalle minkäikäisenä vain. Itse hoidin muistisairasta vanhempani pari-kolmekymppisenä. Mutta sekin on elämää.

Ja miestarjonta, noh. Jos sinun elämäsi onnellisuus on miestarjonnasta kiinni, niin voi olla, ettei tosiaan ole kerta kaikkiaan mitään tehtävissä. Mutta omassa elämässäni on onneksi aika paljon muutakin sisältöä kuin mies. Ja voin taata, että ne rakkausasiatkin siitä usein lutviutuu, kunhan on ensin omaan elämäänsä tyytyväinen.

Hyvältä, nautin tästä tietynlaisesta seesteisyydestä kun lapset on jo teinejä, mieli rauhoittunut, on ihana koti, hyvä parisuhde ja mielekkäitä harrastuksia. Työstäni pidän ja ansaitsemme puolison kanssa hyvin mikä mahdollistaa paljon, mutta on ajoittain työstressiäkin. Toivottavasti on näin hyvä olla loppuelämän. N42

Todella turhalta ja ankealta. Enää ei ole samalla tavalla jaksava mitä nuorena ja monestakin asiasta on jo mennyt "maku", mutta kuitenkaan ei vielä ole niin vanha ja kaiken kokenut että olisi valmis kuolemaankaan. On siis kuin jossain hemmetin limbossa jossa haluaisi nyt ensin toteuttaa ja kokea ne asiat a, b ja c, joita ei toteuttanut/kokenut ennen kuin se yhtäkkiä olikin liian myöhäistä. Nyt ei myöskään voi alkaa toteuttamaan/kokemaan niitä asioita d,e ja f , joihin olisi just oikean ikäinen, koska ne asiat a, b ja c toteuttamatta/kokematta. Samasta syystä ei myöskään tule koskaan kokemaan/toteuttamaan asioita g, h ja i, koska asiat a-f puuttuu eikä niitä enää saa vaikka tekisi mitä.

Sitten taas kaikki se minkä toteutti/joutui kokemaan on sellaista josta voisi luopua riemumielin aivan heti eli millään ei ole minkäänlaista arvoa eikä ainakaan positiivista merkitystäkään.

Ketjun perusteella voisi sanoa, että elämä nelikymppisenä on varsin mukavaakin heillä joilla on lapsia, suht vakavarainen talous, mielenkiintoinen työ, puoliso, sosiaalista elämää ja mieluinen koti eli ne elämän perusraamit mallillaan. Useimmilla on vielä terveyskin tässä iässä ihan ok.

Sen sijaan sitten heillä elämä on vähemmän mukavaa jotka jäivät lapsettomiksi ja ikisinkuiksi. Sosiaalinen elämäkin vaikuttaa olevan silloin aika vähäistä, kun puuttuu kaikki se sellainen luonteva ja arkinen kohtaaminenkin jota lapsiperheillä on harrastusten, koulun ym myötä muihin lapsiperheisiin. Lapsettomat sinkut ei tapaa vastaavalla tavalla oikein ketään missään ja se on harmi.

Vierailija kirjoitti:

Ketjun perusteella voisi sanoa, että elämä nelikymppisenä on varsin mukavaakin heillä joilla on lapsia, suht vakavarainen talous, mielenkiintoinen työ, puoliso, sosiaalista elämää ja mieluinen koti eli ne elämän perusraamit mallillaan. Useimmilla on vielä terveyskin tässä iässä ihan ok.

Sen sijaan sitten heillä elämä on vähemmän mukavaa jotka jäivät lapsettomiksi ja ikisinkuiksi. Sosiaalinen elämäkin vaikuttaa olevan silloin aika vähäistä, kun puuttuu kaikki se sellainen luonteva ja arkinen kohtaaminenkin jota lapsiperheillä on harrastusten, koulun ym myötä muihin lapsiperheisiin. Lapsettomat sinkut ei tapaa vastaavalla tavalla oikein ketään missään ja se on harmi.

Mihin elämänvaiheeseen kuuluu sitten avioero? 80 prosenttia ihmisistä eroaa. Tuli vain mieleen kun puhuit tuosta ikisinkkuudesta.

Aika kivalta. Töissä menee hyvin, tulen toimeen omillani, olen fyysisesti ja henkisesti elämäni kunnossa. Olo on paljon seesteisempi ja vakaampi kuin kolmikymppisenä. Lapsia ei ole, eikä tule. Uusi ihana nuorempi miesystävä piristää myös kevättä. N41

Vierailija kirjoitti:

Ketjun perusteella voisi sanoa, että elämä nelikymppisenä on varsin mukavaakin heillä joilla on lapsia, suht vakavarainen talous, mielenkiintoinen työ, puoliso, sosiaalista elämää ja mieluinen koti eli ne elämän perusraamit mallillaan. Useimmilla on vielä terveyskin tässä iässä ihan ok.

Sen sijaan sitten heillä elämä on vähemmän mukavaa jotka jäivät lapsettomiksi ja ikisinkuiksi. Sosiaalinen elämäkin vaikuttaa olevan silloin aika vähäistä, kun puuttuu kaikki se sellainen luonteva ja arkinen kohtaaminenkin jota lapsiperheillä on harrastusten, koulun ym myötä muihin lapsiperheisiin. Lapsettomat sinkut ei tapaa vastaavalla tavalla oikein ketään missään ja se on harmi.

Olen eri mieltä, olen itse lapseton, en tosin ikisinkku, tapailen tällä hetkellä erästä miestä ja muutenkin takana pitkiä suhteita. Sosiaalinen elämä on vilkasta, olen hyväpalkkaisessa työssä, kiva koti, harrastuksia, vakaa talous jne. Mulla on paljonkin perheellisiä kavereita, osalla lapset jo isoja, osalla pieniä. Minulla on myös lapsettomia pariskuntia kavereina ja sisarusten lapsille olen se ehdoton lempparitäti. Elämä on erittäin mukavaa, ehkä mukavinta ikinä ja nautin tästä vaiheesta ihan todella.

Omasta näkökulmasta taas moni pitkässä parisuhteessa ruuhkavuosia elävä on onneton ja kaipaa ihan muunlaista elämää. 

Omalta <3 kohtuu tulot, paras ystävä puolisona ja loputon vapaus. Muuta en kaipaa.

Olen tehnyt elämän kanssa ns. sinun kaupat. Elämä on ollut mitä on, mutta on niitä hyviäkin aikoja ollut. Kärsin mt-ongelmista, mutta ainakin on hoitokontakti. Lapsi on vasta 7v. ja nepsy joten jonkin verran vie energiaa. Nyt vaan elän ja muistelen välillä niitä hyviä aikoja ja loput on ahdistuksessa olemista ja perhe-elämää. 

Vierailija kirjoitti:

Tykkään. Lapset isoja, ei velkoja. Kohta pääsee muuttamaan pois suomesta,en malta odottaa!

Pistää silmään kun parhaana puolena niin moni kertoo että kiva kun lapset on jo isoja tai vielä parempaa muuttaneet matkoihinsa.

Eikös niiden vauvojen ja pikkulasten pitänyt olla niin ihania?

Ihan vilpittömästi tätä kysyn. Mulla ei ole lapsia, tiesin jo lapsena etten niitä halua. Ja myöhemmin tarkistin eri ikäkausina että olen yhä samalla kannalla. Kaverit jotka sai lapsia muuttuivat kireiksi ja kärttyisiksi.

Olen 49. Mulle on iskenyt niin paha joku keski-iän kriisi, että ensimmäistä kertaa elämässäni hakeuduin terapiaan siitä juttelemaan. 

Mä olen päässyt vähällä näistä fyysisistä jutuista. Esivaihdevuodet on jo pitkällä ja kuukautiset tulee joskus jos muistaa, kuukausia välejä välillä, mutta en ole kokenut yhtäkään ns. vaihdevuosivaivaa muuta kuin se vuotovälien vaihtelu. Ei kuumia aaltoja, ei unettomuutta, ei väsymystä, ei outoja kipuja, ei mitään. Ulkonäkökään ei ole mitenkään dramaattisesti romahtanut, vaikka tissit ilman liivejä vähän painovoiman uhreilta näyttääkin, ja silmien alle tulee hymyillessä ryppyjä. 

Mutta sitten on tämä muu. Mä tajusin yhtäkkiä, etten ole saavuttanut elämässäni mitään mitä olisin halunnut, ja nyt moni asia on jo liian myöhäistä. Minä jotenkin kummallisesti vaan "ajelehdin" aikuisikäni, en tavoitellut mitään vaan odotin että asioita tulisi itsestäään elämääni ajallaan ja siihen asti elelisin huoletonta poikamiestyttöelämää alkoholia illat tissutellen, somessa ja tietokoneella pelaten. Sitten yhtäkkiä iski totuus, että voihan pee, täytän tänä vuonna 50, mulla ei ole puolisoa, lapsia, omistusasuntoa, kummoistakaan uraa (koulutustani vastaava työ sentään), ystäviä, harrastuksia, mitään. Ja niitä merkittävämpiä, kuten perhe ja ura en oikeastaan enää voi saada - ikäisiäni kohdellaan työelämässäkin jo eläkettä kohti himmailijoina, ei lupaavina uranousijoina. Nuo muut taas, en usko että niistä on järkyttävää tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunnetta täyttämään, että jos nyt jotain alan harrastamaan tai jotain. Nyt täytyisi löytää joku syy elää, kun työ tai perhe se ei ole eikä voi olla, ja monet ns. nautinnotkin kuten matkat, harrastamiset, ostelut, on jo niin nähty ja tyhjäksi havaittu.

Vierailija kirjoitti:

Todella turhalta ja ankealta. Enää ei ole samalla tavalla jaksava mitä nuorena ja monestakin asiasta on jo mennyt "maku", mutta kuitenkaan ei vielä ole niin vanha ja kaiken kokenut että olisi valmis kuolemaankaan. On siis kuin jossain hemmetin limbossa jossa haluaisi nyt ensin toteuttaa ja kokea ne asiat a, b ja c, joita ei toteuttanut/kokenut ennen kuin se yhtäkkiä olikin liian myöhäistä. Nyt ei myöskään voi alkaa toteuttamaan/kokemaan niitä asioita d,e ja f , joihin olisi just oikean ikäinen, koska ne asiat a, b ja c toteuttamatta/kokematta. Samasta syystä ei myöskään tule koskaan kokemaan/toteuttamaan asioita g, h ja i, koska asiat a-f puuttuu eikä niitä enää saa vaikka tekisi mitä.

Sitten taas kaikki se minkä toteutti/joutui kokemaan on sellaista josta voisi luopua riemumielin aivan heti eli millään ei ole minkäänlaista arvoa eikä ainakaan positiivista merkitystäkään.

Sama. Tämä elämän välitilinpäätösvaihe on jumalattoman ankea meille, jotka ei saavuttaneet sitä mitä "pitäisi", ja joutuu toteamaan että mitään en ole saavuttanut ja useimpia asioita on nyt jo liian myöhäistä tai mahdotonta saavuttaa. Sitten sitä huomaa, että vaikka on katto pään päällä ja ruokaa jääkaapissa, eikä siis periaatteessa mitään elintärkeää puutu, elämä tuntuu silti tyhjältä ja tuntuu että yhtä hyvin voisi jo mennä arkkuun makaamaan ja odottamaan kuolemaa.