Mielenterveyshoidon tarve lytätä potilasta, "et voi sitä ja tätä"

Itselläni on sinänsä hyvin samantyylisiä kokemuksia "hoidosta", vaikka tilanteeni kokonaisuudessaan onkin hyvin erilainen. Hyvin innoikkaita oltiin tölvimään ja syyttelemään potilasta, pientäkään kannustusta tai rohkaisua mihinkään, niihin ilmeisimpiinkään asioihin ei tullut. Potilas oli siellä pelkkä objekti ja täydellinen uuno, joka automaattisesti ei omistakaan asioistaan tiedä yhtään mitään, ja jolla ei ole mitään kuulemisen arvoista sanottavaa. Mitään yksilöllistä harkintaa ei näyttänyt olevan mihinkään liittyen. Tämä kaikki samalla kun "hoitavalla" taholla on valtavasti valtaa potilaaseen ja tämän asioiden määrittelyyn - täysi painajainen. Eihän sellainen ole mitään mielenterveyshoitoa, vaan mielenterveyden pilaamista entisestään. Terveellekin ihmiselle tuollainen kohtelu on vaikea kestää, ja entäs sitten jos ja kun ei edes valmiiksi ole terve. En voi hyvällä omallatunnolla suositella psykiatriselle puolelle menoa. Ja seuraavaksi sitten itketäänkin potilaiden "hoito"vastaisuudesta...

Mielenkiintoista kyllä, että niin paljon julkisia resursseja käytetään ihan vain potilaan voinnin huonontamiseen. Omalta osaltani voin todeta, että 20 min käynti työkkärissä, jossa sentään sain ystävällistä palvelua ja kohtaamista, hyödytti mielenterveyttäni enemmän kuin mikään psykiatrisella puolella tehty.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on nykyään monessa muussakin hoidossa. Kun kerran on hoitoon päässyt, niin pois ei pääse. Ajatellaan että ihminen ei voi parantua, vaan tila säilyy samana.

Onneksi tätä kompensoi Kela, jolle pitää säännöllisin välein todistella, ettei ihmeparantumista ole kumma kyllä vieläkään tapahtunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos hän sairastaa caikka skitsofreniaan niin mielestäni lääkkeitä ei voi lopettaa tai sairastuu uudelleen. Lääkkeiden ansiosta on kunnossa. Tuetun asumisen paikoista on puutetta, niin jos on hyväkuntoinen niin luulisi että voi mennä omaan kotiin asumaan. Mutta kykeneekö hankkimaan sen, pitäisi olla joku omainen joka hoitaa asioita tai joku sosiaalityöntekijä. Vai onko kailla niin kiire, ettei ehditä tehdä muutoksia.Edunvalvoja hoitaa vain raha-asioita. 

Aika ristiriitaista. Monia mielenterveyspotilaita taas pidetään kotona,eivätkä pääse tuettuun asumiseen, vaikka eivät kykene poistumaan kotoa. Ovat kotihoidossa.

Sulla on vanhentunutta tietoa.

 

Kerro sitten uutta tietoa. Minun tuntemani henkilö ei ole parantunut vaikka lääkkeet välillä vähennetty, sairastunut uudelleen ja ihan nykyaikana elää ja nykyaikaisilla lääkkeillä. Muisti ja älykkyys tosin huonontunut matkan varrella.

Miksi sen kaverin pitäisi vähentää lääkitystä ja muuttaa tukiasunnosta pois? Onko siihen jokin erityinen syy? 

 

Jos lääkitystä haluaa vähentää, niin sitä voi vähentää ihan itse. Ei siihen mitään lääkärin siunausta tarvita. Pikkuhiljaa ottaa vaan pienempiä annoksia. Samalla tavalla vähitellen, kuin niitä alkujaan on lisätty. Kerralla ei kannata missään nimessä lopettaa lääkitystä. Siinä käy huonosti. 

 

Jos kaveri nyt voi hyvin, niin silti miettisin sitä lääkityksen tarpeellisuutta. Yksi hyvinvoinnin syy nimittäin on juuri se tasapainossa oleva lääkitys. Itse miettisin aika tarkkaan syyn sille, miksi hoitotasapainoa halutaan koetella? 

 

Jokainen saa asua, missä haluaa. Toisaalta kannattaa sitten varautua myös tosissaan asumaan omillaan. Ei ole kovin realistista hakeutua asumaan omilleen ja edellyttää sitten samoja palveluita, mitä tukiasunnossa on tarjolla. Ajatus itsenäisyydestä on varmasti houkutteleva,  mutta aloittaisin esim. työelämään pääsystä ensin. Yksin kun istuu jossain kämpässä, on siinä kohta melkoisia veijareita kaverina ja Alkoon kuskaamassa ym. Ikävää, mutta näin siinä monesti käy. 

Töihin vain jos tarmoa ja osaamista riittää. Pahin virhe on jäädä vain makoilemaan. Jos lääkitys on tasapanossa niin töissäkin voi pärjätä erittäin hyvin. Lääkkeet nassuun säännöllisesti.

Olen sitä mieltä, että kuntouduin kuntoutuksesta huolimatta, en sen avulla.

Välillä tuntui, että kuntoutuksen tavoitteena oli tuottaa ihminen, joka ei koskaan kuntoudu ja lopeta palveluissa pyörimistä, kunnes joskus vuosikymmenten päästä pääsee ehkä armosta työkyvyttömyyseläkeelle. Unohtamatta, että joka välissä voidaan tietysti syyllistää ihmistä siitä, kun luovutti, kun kuntoutus yritetään jatkuvasti hylätä, katkoa ja jättää maksamatta.

Varsinkaan aikana, jolloin pitää SÄÄSTÄÄ, SÄÄSTÄÄ JA SÄÄSTÄÄ, on turha aloittaa yhdenkään ihmisen kuntoutusta, jos sitä ei aiota viedä asiallisesti loppuun. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos hän sairastaa caikka skitsofreniaan niin mielestäni lääkkeitä ei voi lopettaa tai sairastuu uudelleen. Lääkkeiden ansiosta on kunnossa. Tuetun asumisen paikoista on puutetta, niin jos on hyväkuntoinen niin luulisi että voi mennä omaan kotiin asumaan. Mutta kykeneekö hankkimaan sen, pitäisi olla joku omainen joka hoitaa asioita tai joku sosiaalityöntekijä. Vai onko kailla niin kiire, ettei ehditä tehdä muutoksia.Edunvalvoja hoitaa vain raha-asioita. 

Aika ristiriitaista. Monia mielenterveyspotilaita taas pidetään kotona,eivätkä pääse tuettuun asumiseen, vaikka eivät kykene poistumaan kotoa. Ovat kotihoidossa.

Sulla on vanhentunutta tietoa.

 

Kerro sitten uutta tietoa. Minun tuntemani henkilö ei ole parantunut vaikka lääkkeet välillä vähennetty, sairastunut

Hmm.. Ehkä lääkitykseen tulisi saada lievä aaltoliike, esim yhden  kerran viikossa tai kahdessa ilman ja muina päivinä taas normaalisti lääke ennenkuin olo lähtee käsistä. Sitä ei kai ole missään kokeiltu?

LAINATTU!

Itselläni on sinänsä hyvin samantyylisiä kokemuksia "hoidosta", vaikka tilanteeni kokonaisuudessaan onkin hyvin erilainen. Hyvin innoikkaita oltiin tölvimään ja syyttelemään potilasta, pientäkään kannustusta tai rohkaisua mihinkään, niihin ilmeisimpiinkään asioihin ei tullut. Potilas oli siellä pelkkä objekti ja täydellinen uuno, joka automaattisesti ei omistakaan asioistaan tiedä yhtään mitään, ja jolla ei ole mitään kuulemisen arvoista sanottavaa. Mitään yksilöllistä harkintaa ei näyttänyt olevan mihinkään liittyen. Tämä kaikki samalla kun "hoitavalla" taholla on valtavasti valtaa potilaaseen ja tämän asioiden määrittelyyn - täysi painajainen. Eihän sellainen ole mitään mielenterveyshoitoa, vaan mielenterveyden pilaamista entisestään. Terveellekin ihmiselle tuollainen kohtelu on vaikea kestää, ja entäs sitten jos ja kun ei edes valmiiksi ole terve. En voi hyvällä omallatunnolla suositella psykiatriselle puolelle menoa. Ja seuraavaksi sitten itketäänkin potilaiden "hoito"vastaisuudesta...

Mielenkiintoista kyllä, että niin paljon julkisia resursseja käytetään ihan vain potilaan voinnin huonontamiseen. Omalta osaltani voin todeta, että 20 min käynti työkkärissä, jossa sentään sain ystävällistä palvelua ja kohtaamista, hyödytti mielenterveyttäni enemmän kuin mikään psykiatrisella puolella tehty.

___________________________________________________

OMA VASTAUS

Todella ikävää, että sait huonoa kohtelua mielen "ammattilaiselta", koska psykiatrian yms pitäisi auttaa; ei pahentaa oloa. Lääkäreiden valtasuhde asema on toisinaan todella järkyttävää, koska heidän pitäisi nimenomaan hoitaa; ei hallita kuin diktaattori. Välillä kun katsoo/lukee millaista toimintaa nämä lääkärit usein harjoittavat, tuntuu siltä, että lääkäriksi hyväksytään ihan kuka tahansa sellainen joka ei ole ammattiin soveltuva. Ja soveltuvuudella tarkoitin nyt ihmisläheisyyttä, koska älykkyys voi olla vaikka Mensan tasoa. Mutta, jos luonne on kuin sarjamurhaajalla, on "pätevyydestä" huolimatta kyseinen "ammattilainen" suuri potilasriski

Itselläni vähän samoja kokemuksia 90luvun lopusta kun olin vaikeasti masentunut 20vuotias. Minut painostettiin "omana parhaanani" ottamaan tukihenkilö ja muuttamaan asumaan tuetusti.  Kävi sitten ilmi etten olisi saanut tehdä mitään  normaaleja nuorten juttuja kuten käydä baarissa tai istua kavereiden kanssa iltaa meillä. Olin  kuulemma alkoholisti ja epäilivät myös narkkariksi,piti  käydä huumetesteissä ja koetettiin pakottaa aloittamaan Antabus lääke mutta siihen en suostunut. Tarkennan siis että en joka päivä ollut kännissä vaan sellaista nuorten bilettystä vain.

Masennuin ja ahdistuin vain lisää,kun elämääkin noin puututtiin.  Onneksi vanhempani taistelivat  kanssani ja kahden vuoden tukiasumisen jälkeen muutin tavalliseen vuokra-asuntoon . Kovasti tätä vastaan kyllä oltiin ja väitettiin että olen psykoosissa.

Samanaikainen lääkityksen vähentäminen ja tuetusta asumisesta luopuminen on melko varma tie uuteen romahdukseen. Voi tuntua rajoittavalta, sen ymmärrän, mutta mielenterveysasioissa isot muutokset on pahinta mitä omalle toipumiselle voi tehdä. Hyvä juttu, että kaveri alkaa olla siinä kunnossa että selviytyy päivittäisistä toimista nykyisellä lääkityksellä. Sen sijaan on aika riskialtista että tuossa tilanteessa pistetään ihminen joidenkin seurantakäyntien varaan ja annetaan hänen sitten omin päin selvitä suuresta osasta vapaa-aikaansa. Siinä ei sitten enää pysty pitämään huolta siitä, että lääkkeet tulee otetuksi tai vaikka muu päihteiden käyttö ei lähde käsistä. Parasta olisi, että hän jatkaa tuetussa asumisessa ja lääkitystä vähennettäisiin siellä valvotusti ja katsottaisiin, mitä toimintakyvylle käy. Sitten taas siitä psykoosin syystä riippuen voi olla, ettei lääkityksen vähentäminen ole kovin järkevä ratkaisu. Aika vakavalle vaikuttaa, jos ihminen on saanut paikan tuetusta asumisesta ja hänellä on lisäksi edunvalvoja. Ohimenevissä psykooseissa joista on kuntouduttu lääkkeiden varaan hyvin ei tarvita näin järeitä toimia.

Usein kun kokemuksia lukee, tuntuu siltä, että psykiatria on vain puoskarointia. Lähinnä vain manipulointia. 

Vierailija kirjoitti:

Töihin vain jos tarmoa ja osaamista riittää. Pahin virhe on jäädä vain makoilemaan. Jos lääkitys on tasapanossa niin töissäkin voi pärjätä erittäin hyvin. Lääkkeet nassuun säännöllisesti.

Lääkkeet tulevat lääkäreiltä. He päättävät siis, voiko ihminen mennä töihin vai ei, jos omilla keinoin ei onnistu.

Kyse oli nyt lyttäyksestä, ei oikeasta ja toimivasta hoidosta.

Psykoosi ei ole mikään luonnonvoima, joka takuulla uusiutuu. Olin psykoosissa ja parannuin. Tietysti se otti aikaa ja neuroleptejä. Pelkäsin pitkään uudelleen sairastumista, eikä hoitotaho mitenkään auttanut asiaa. Kun pyysin lääkkeen vähentämistä, se ei mitenkään tullut kysymykseen, koska uusiutumisriski. Sain sitten vielä traumaperäisen stressihäiriön sairastumisesta ja sen seurauksena masennuksen. Helpotti vasta, kun eräs hoitaja sanoi, että kymmenen vuoden kuluttua riski saada psykoosi on samalla tasolla kuin kenellä tahansa muulla. Ne sanat pelastivat minut. Lääkkeitä en pysty enää lopettamaan, koska ahdistun, näkö heikkenee, alkaa unettomuus jne..

Vierailija kirjoitti:

Viimeisimmästä psykoosista on useita vuosia siksi että hoitotasapaino on löydetty ja oikea lääke ja sen annostus. Jos nyt jättää syömättä tai vähentelee niin isolla todennäköisyydellä joutunee sairaalaan. Jokainen psykoosi jättää jäljen ihmiseen, esimerkiksi älykkyys, muisti yms eivät välttämättä palaudu täysin ennalleen. Psykoosisairaudet eivät parane kuten vaikkapa monet somaattiset sairaudet. Skitsofreniasta ei voi parantua mutta toipua voi ja elää mielekästä elämää ilman sairaalajaksoja, mikäli lääketasapaino löytyy. Minullakin ollut potilaita jotka jättäneet syömättä lääkkeet koska ajattelevat kuten aloittaja. Sairaalajakso seurauksena. T. Hoitaja

Tuostahan se on. Valitettavasti usko ja tunne siihen, että voi vähentää tai jättää lääkkeet kokonaan, aiheuttaa psykoosin uusiutumiseen siihen alttiilla potilaalla. Joku kyseli, kuinka kauan unettomuus kestää lääkkeiden lopettamisen jälkeen, vastaus siihen on, ei kovinkaan pitkään, koska unettomuus johtaa hyvin pian psykoosiin. Eihän siinä olisi mitään järkeä, että terveitä ihmisiä pidettäisiin psykiatrisessa hoidossa jostakin kertomastanne lääkärien ja hoitajien vallanhalusta tai lääketehtaiden rahanhimosta ja sitten toisaalla sairaat eivät pääse hoitoon pitkien jonojen ja hoitopaikkojen puutteen takia. Psyykkisesti sairaat ovat kaiken muun kurjan lisäksi helposti hyväksikäytettäviä juuri rahantarpeessa olevien ns. kavereitten taholta.

Eräs tapaus vuosien varrelta. Nuori sairastunut skitsofreniaan, lääkitys noin pari vuotta, vähennetty vähän kerrassaan, työskenteli kunnalla määräaikaisessa työsuhteessa. Sairaus palasi, muuttui jäykkäliikkeiseksi, ilmeettömäksi, että ihan näki ettei ollut kunnossa, myös työpaikalta otettiin yhteyttä kotiin. Vietiin psykiatrin vastaanotolle, itsellä ei sairauden tuntoa. Lääkkeitä lisättiin, mutta ei sairauslomaa. Lääkärin mielestä töihin vaan, ettei työsuhde katkea. Vaikka tosiaan päältä näki,ettei ole työkunnossa. Meni töihin, mutta laitettiin kotiin kun ei kyennyt töihin. Ymmärrettävää tavallisen ihmisen mielestä, että tarvitsee sen sairausloman toipuakseen mutta ei lääkärin mielestä. Kyllä lääkäritkin voi olla outoja.

Vierailija kirjoitti:

Psykoosi ei ole mikään luonnonvoima, joka takuulla uusiutuu. Olin psykoosissa ja parannuin. Tietysti se otti aikaa ja neuroleptejä. Pelkäsin pitkään uudelleen sairastumista, eikä hoitotaho mitenkään auttanut asiaa. Kun pyysin lääkkeen vähentämistä, se ei mitenkään tullut kysymykseen, koska uusiutumisriski. Sain sitten vielä traumaperäisen stressihäiriön sairastumisesta ja sen seurauksena masennuksen. Helpotti vasta, kun eräs hoitaja sanoi, että kymmenen vuoden kuluttua riski saada psykoosi on samalla tasolla kuin kenellä tahansa muulla. Ne sanat pelastivat minut. Lääkkeitä en pysty enää lopettamaan, koska ahdistun, näkö heikkenee, alkaa unettomuus jne..

Millaista sun unettomuus oli? 

Vierailija kirjoitti:

Viimeisimmästä psykoosista on useita vuosia siksi että hoitotasapaino on löydetty ja oikea lääke ja sen annostus. Jos nyt jättää syömättä tai vähentelee niin isolla todennäköisyydellä joutunee sairaalaan. Jokainen psykoosi jättää jäljen ihmiseen, esimerkiksi älykkyys, muisti yms eivät välttämättä palaudu täysin ennalleen. Psykoosisairaudet eivät parane kuten vaikkapa monet somaattiset sairaudet. Skitsofreniasta ei voi parantua mutta toipua voi ja elää mielekästä elämää ilman sairaalajaksoja, mikäli lääketasapaino löytyy. Minullakin ollut potilaita jotka jättäneet syömättä lääkkeet koska ajattelevat kuten aloittaja. Sairaalajakso seurauksena. T. Hoitaja

Mitä tarkoittaa, että skitsofreniasta ei voi parantua? Kyteekö joku salamyhkäinen sairaus minunkin aivoissani valmiina uusiutumaan, vaikka olen ollut kymmenen vuotta ilman minkäänlaista hoitosuhdetta. Olen akateemisesti koulutettu ja työelämässä, muistini pelaa vallan hyvin, vaikka en ole syönyt kymmeneen vuoteen mitään psyykenlääkettä.  Kyseessähän on oireyhtymä, jonka olemassaoloa ei voi todeta ilman oireita, sitä ei voi määritellä biologisesti vaikka vuosikymmeniä tutkijat ovat kuumeisesti etsineet aivokuvantamistutkimuksilla ja geenitutkimuksilla biomarkkereita, joilla tunnistaa ja diagnosoida skitsofrenia siinä surkeasti epäonnistuen. Oireyhtymän kappa-arvo on realistisissa olosuhteissa arvioituna 0.42 eli kohtuu hyvä, mikä tarkoittaa, että kliinikot eivät kykene arvioimaan oireiden perusteella riittävän koherentisti sitä, mikä diagnoosi potilaalle tulisi antaa. Koska tuo määritelmä on niin liukuva moneen suuntaan, niin mikä se on se sellainen spesifi skitsofrenia-niminen sairaus, josta minä en voi parantua? Eihän skitsofrenian etiologiaa tunneta, sitä ei voi määritellä biologisesti eikä sen ennustevaliditeetti pohjaudu mihinkään muuhun kuin menneisyyteen. Vähän kuin väittäisi, että syrjäytyminen on sairaus, josta ei voi parantua. Onhan sillä melko hyvä ennustevaliditeetti sinänsä, koska syrjäytyminen ennustaa tulevaa syrjäytymistä aika hyvin tilastollisesti. Sillä ei sinänsä ole mitään informaatioarvoa, jos haluaa parantaa ihmisen. Silloin pitää ymmärtää, että mistä syrjäytyminen johtuu ja miten ihmisen sosiaalista toimintakykyä voisi vahvistaa.

Tämä on se ydinongelma psykiatriassa: vuosikymmenien tutkimuksesta huolimatta ei ole löytynyt mitään diagnostiikan tai hoidon kannalta relevanttia biomarkkeria tai etiologiaa. On toki vaikea tutkia reliabiliteetiltaan usein surkeita oiretason häiriöitä. Tieteessä diagnoosien ja yleensä käsitteiden täsmällinen ja selkeä määrittely on lähtökohta sille, että voit edes tutkia koko ilmiötä kunnolla. Et voi vain roiskia käsitettä "psykoosi" tai "relapsi" kuten usein tutkimuksissa tehdään määritellen sen aina eri tavoin eri tutkimuksessa, koska sehän tarkoittaa sitä, ettet edes tiedä mitä tutkit. Hoitsut voivat ehkä tehdä niin omassa työssään kyseenalaistamatta, mutta tieteellisessä tutkimuksessa tämä muuttuu todella pahaksi ongelmaksi. Esimerkiksi tunnettu aivotutkija Raymond J. Donald (2022) kumppaneineen ovat ihmetelleet artikkelissaan Functional neuroimaging in psychiatry and the case for failing better, että vaikka psykiatriassa on panostettu poikkeuksellisen paljon resursseja aivokuvantamistutkimuksiin viimeisen 30 vuoden aikana, siitä ei ole ollut mitään hyötyä häiriöiden etiologian selvittämisen, diagnostiikan tai hoidon näkökulmasta. He pohtivatkin, että psykiatrian pyrkimys selvittää häiriöiden etiologia on ollut pelkkä toistuva sarja epäonnistumisia ja että psykiatriaa parhaiten määrittämä piirre on tietämättömyys. Sama ongelma on toistunut geenitutkimuksen piirissä.  

.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykoosi ei ole mikään luonnonvoima, joka takuulla uusiutuu. Olin psykoosissa ja parannuin. Tietysti se otti aikaa ja neuroleptejä. Pelkäsin pitkään uudelleen sairastumista, eikä hoitotaho mitenkään auttanut asiaa. Kun pyysin lääkkeen vähentämistä, se ei mitenkään tullut kysymykseen, koska uusiutumisriski. Sain sitten vielä traumaperäisen stressihäiriön sairastumisesta ja sen seurauksena masennuksen. Helpotti vasta, kun eräs hoitaja sanoi, että kymmenen vuoden kuluttua riski saada psykoosi on samalla tasolla kuin kenellä tahansa muulla. Ne sanat pelastivat minut. Lääkkeitä en pysty enää lopettamaan, koska ahdistun, näkö heikkenee, alkaa unettomuus jne..

Millaista sun unettomuus oli? 

En saanut unta ja jos sainkin, niin heräsin tunnin päästä ja valvoin tunteja. Taas saatoin hetkeksi nukahtaa ja taas hereille. Olin ihan pönttö sekaisin, silmät kirjaimellisesti ristissä. Varsinaisia psykoosioireita ei tullut, olin ihan realiteeteissä, mutta ahdistunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on nykyään monessa muussakin hoidossa. Kun kerran on hoitoon päässyt, niin pois ei pääse. Ajatellaan että ihminen ei voi parantua, vaan tila säilyy samana.

Ja mielenterveyslääkkeitä ei saa lääkärin avulla lopetettua ollenkaan. Jos haluaa lopettaa niin se täytyy tehdä itse ja jopa rajuin oirein, koska lääkäri ei suostu määräämään miedompaa annosta

Ei vaan ne annetaan pakolla jos potilas haluaa lopettaa. Sekoitat nyt vapaaehtoisuuden ja lääkörin sanan. Ehkä sinulla on liian hyviä kokemuksia tai et ole vielä kypsynyt riittävästi.