Mistä johtuu muiden ihmisten muistojen väittäminen omikseen, jopa heille itselleen joiden muisto kyseessä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tylsän elämän värittämistä. Ei ketään kiinnosta että Teppo 40 v aina käynyt töissä 8-16 toimistolla satoi tai paistoi. Mutta jos Teppo on käynyt riippuliitämässä niin se on mielenkiintoisempaa,vaikka se olikin naapurin Makke joka kävi riippuliitämässä.

Mutta jos Teppo kertoo Makelle Maken itsensä kertoman riippuliitotarinan omana muistonaan? Että hän kävi Jurpajoen joutsenien kanssa liitelemässä ja hän sai lempinimen superjoutsen. Että mitä vikaa pitää päässä olla, että omii yksityiskohtaisesti muiston ja kertoo sen ihan tosissaan muiston haltijalle? 

Joku vaan omii toisen keksimiä asioita ja tekemisiä. Vähän vähemmän häiriintynyt voi ryhtyä tutkijaksi, joka selittää samantyyppistä Makelle. Make itse ei ehkä Teppo tutkijan mukaan voisi mitenkään edes ymmärtää mitä on tehnyt,

En ymmärrä tämän pointtia.

Hyvällä ystävälläni on joskus ollut tällaista. Esim. kerroin, että löysin lapsena samanlaisen näkinkengän kuin Muumilaaksoon Niiskuneidillä ja laitoin sen sisälle helmen näköisen napin ja huijasin pikkusiskoani, että helmi oli sisällä alunperinkin. Parin vuoden päästä hän kertoo hänen oman isosiskonsa tehneen tuon huijauksen hänelle! Ja kun ihmettelen ääneen, että mitä ihmettä, minähän sen tein, niin hän on aivan aidosti ällistynyt ja päivittelee, miten on voinut sattua että molemmat olemme tehneet saman tempun. Ei siis usko, että on ominut minun muistoni. Vastaavia on vuosien varrella ollut muutamia muitakin. Onko normaalia?

Vierailija kirjoitti:

Joillain ihmisillä, joilla on elävä mielikuvitus ja ovat empaattisia, saattavat elää toisen tarinassa niin vahvasti mukana ja "sielunsa silmin" nähdä tapahtumat päässään, saattaa vahva mielikuva muuttua "valemuistoksi".

Siskoni on tällainen. Ei ole ilkeää toimintaa vaan nimenomaan sitä että on elänyt niin vahvasti mukana jutussa että se on saattanut jopa ihan kuvineen ja tuoksuineen painua mieleen ja sitten aika muuttaa sen omaksi. 

mun sisko on myös tällainen mutta hänellä ei ole kyllä mielikuvitusta yhtään. Tuntuu kuin hän haluaisi olla kokoajan jokin muu. Väärentelee sukuhistoriaa ynnä muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joillain ihmisillä, joilla on elävä mielikuvitus ja ovat empaattisia, saattavat elää toisen tarinassa niin vahvasti mukana ja "sielunsa silmin" nähdä tapahtumat päässään, saattaa vahva mielikuva muuttua "valemuistoksi".

Siskoni on tällainen. Ei ole ilkeää toimintaa vaan nimenomaan sitä että on elänyt niin vahvasti mukana jutussa että se on saattanut jopa ihan kuvineen ja tuoksuineen painua mieleen ja sitten aika muuttaa sen omaksi. 

mun sisko on myös tällainen mutta hänellä ei ole kyllä mielikuvitusta yhtään. Tuntuu kuin hän haluaisi olla kokoajan jokin muu. Väärentelee sukuhistoriaa ynnä muuta.

Häpeää? 

Ihmiset joille ei tosiaankaan koskaan - tapahdu mitään-.  Muisti sairaat yms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tylsän elämän värittämistä. Ei ketään kiinnosta että Teppo 40 v aina käynyt töissä 8-16 toimistolla satoi tai paistoi. Mutta jos Teppo on käynyt riippuliitämässä niin se on mielenkiintoisempaa,vaikka se olikin naapurin Makke joka kävi riippuliitämässä.

Mutta jos Teppo kertoo Makelle Maken itsensä kertoman riippuliitotarinan omana muistonaan? Että hän kävi Jurpajoen joutsenien kanssa liitelemässä ja hän sai lempinimen superjoutsen. Että mitä vikaa pitää päässä olla, että omii yksityiskohtaisesti muiston ja kertoo sen ihan tosissaan muiston haltijalle? 

Se on vahinko, kun ei muista, kenelle on valehdellut ja mitä. Syitä muiden muistojen kertomiseen ominaan on myös se, että hyvä juttu on parempi, jos se on tapahtunut itselle.

Vierailija kirjoitti:

Luin, että jos ihminen ottaa oman identiteetin ulkopuolelta (muiden muistot ja niistä nouseva esim määritelmä itsestä, kuten olinkin aina niin urheileva lapsi) osia omaan identiteettiinsä, niin oma identiteetti ja käsitys itsestä, niitä ei ole. Eli ihminen on ikään kuin henkinen ajopuu, täysin hukassa, joka kuulostaa todella ahdistavalta.

Osin mietin että itse tällaisen tuntevana, ko henkilö kuvailee itseään menestyneeksi, rohkeaksi ja kunnianhimoiseksi. Jos kehun muuta ihmistä jostain, hän vailla häpyä saattaa kysyä: ai niin kuin minäkin olen?

Joskus olisi tarpeen sanoa että ei, sinähän olet mieleltäsi rikki oleva hullu luuseri, ja kaikki sen tietää vaikka ei kehtaa sanoa, saavutat mitä ikinä saavutat. Mutta samanlaiseksi hulluksi luuseriksi sitä muuttuu, jos alkaa tuollaisten ihmisten egotripeistä välittämään. 

Hakeeko kyseinen tyyppi siis aina muiden puheista kehuja itselleen? Jos jotain muuta kehutaan, samalla täytyy häntäkin? Aiemmassa työssä eräs ei kai sietänyt, että minulle järjestettiin läksiäiset. Tavalliset läksiäiskahvit ja sain pienen lahjan. Hän sai sitten toiselta työkaverilta lohdutukseksi lahjan, jota esitteli vaivihkaa muille kahvihetkenä. Kyseinen henkilö sai jatkaa työpaikalla, joten hieman erikoista.

Lapsille voidaan antaa lahja, jos toinenkin saa. Eipä siinä mitään. Henkilö myös kommentoi joskus muille, että työni vaikuttivat kiinnostavammilta kuin hänen työnsä. Ei varmaan kuitenkaan alkanut niitä tekemään, kun lähdin.

Vierailija kirjoitti:

Äitini on tuollainen. Täysin omat versiot tapahtumien kulusta tai toisaalta vuosikymmenestä, jolloin jokin asia tapahtunut. Useimmiten kaikki tilanteet ovat menneet niin, että hän on toiminut niissä sankarina, pelastajana, guruna tai ongelmanratkaisijana.  On ollut samanlainen niin kauan kuin olemme tunteneet, eli ei johdu ikääntymisestä.

Anoppini oli tuollainen, tosin niin päin, ettei hän antanut kunniaa sille, jolle se kuului. Hän muisteli esim. tyttärensä ja minun tekemääni korjaushommaa poikansa tekemäksi ja vastaavia oli useita muitakin. Meidän hänelle antama muuttoapu toiselle paikkakunnalle ei ollut mitään, mutta kun toinen jälkeläinen oli hakenut kaupasta kahvinkeittimen, sitä muisteltiin kuukausia jälkeenpäin. Hän eli jossain haavemaailmassa, ajassa 25-30-vuotta taaksepäin, jossa lapsenlapset kilpailivat, kuka saa viettää juhlapyhät mummolassa. Hän ei hoksannut, että se oli vaari, jonka vuoksi sinne haluttiin. Kun vaarista aika jätti, ei mummolaan ollut tunkua.

Hän kertoi juttuja, ettei lähellä asuva, asioista huolehtiva jälkeläinen vain luulisi olevansa jotain ja kertoi juttuja muiden lasten yhteydenpidosta, ettei sitä todellista kurjuutta ja äidin hylkäämistä huomattaisi. Näitä paljastui, kun vaimo oli yhteyksissä sisarukseensa, että miksei ottanut yhteyttä, kun vastikään kävi. Ei ollut käynyt kuukausiin eikä ollut muistanut edes soittaa. Ilmeisesti anoppi halusi merkitystä elämälleen. Kun toivomansa asian uskottelee tapahtuneeksi, niin siihen oikeasti uskoo. Muistisairautta ei ollut ainakaan diagnosoitu. Jälkeenpäin selvisi, että hän eri ihmisille kehui toisia, muttei vahingossakaan heitä, jotka olivat paikalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tylsän elämän värittämistä. Ei ketään kiinnosta että Teppo 40 v aina käynyt töissä 8-16 toimistolla satoi tai paistoi. Mutta jos Teppo on käynyt riippuliitämässä niin se on mielenkiintoisempaa,vaikka se olikin naapurin Makke joka kävi riippuliitämässä.

Mutta jos Teppo kertoo Makelle Maken itsensä kertoman riippuliitotarinan omana muistonaan? Että hän kävi Jurpajoen joutsenien kanssa liitelemässä ja hän sai lempinimen superjoutsen. Että mitä vikaa pitää päässä olla, että omii yksityiskohtaisesti muiston ja kertoo sen ihan tosissaan muiston haltijalle? 

Joku vaan omii toisen keksimiä asioita ja tekemisiä. Vähän vähemmän häiriintynyt voi ryhtyä tutkijaksi, joka selittää samantyyppistä Makelle. Make itse ei ehkä Teppo tutkijan mukaan

Pointtina on, että Teppo tekeytyy sen alan henkilöksi, jota Make sanoo tehneensä. Jotkut tutkijat tosissaan kokevat olevansa itse asiantuntevampia kuin he, jotka ovat tehneet asiaa.

Olisi loogista, jos tutkija olisi erityisen kiinnostunut, jos hänen aiheeseensa sopiva henkilö sattuu keskustelukumppaniksi. Mutta "tutkija" tai opettaja ei välttämättä maltakaan kuunnella vaan yrittää päsmäröidä päälle. Tilanteesta voi muodostua ikään kuin kilpailu.

Harrastuksessa vielä menee mutta jos rivityöntekijä tutkijan tutkimusaiheen alalta sattuu keskustelukumppaniksi, voi kokemus alemmasta asemasta saada rivityöntekijän tuntemaan epävarmuutta. Vaikka tutkija itse ei varsinaisesti olisi alan paikassa töissä.

Onko toista nuijittava alas tai taivuteltava uskomaan, että tämän osaaminen on vajavaista?

Vaikka aihe olisi erikin, kahden tutkijan välisistä keskusteluista eräs tuttuni kertoi, miten raskasta on kun eräs toinen henkilö ei ikinä myönnä hänen olevan oikeassa puheissaan. Valtavan miellyttävää seuraa ja sosiaalinen muuten, mutta ei mitään "Ahaa", "niin"-tyyppistä. Keskusteluissa toinen väitti sujuvasti omia asioitaan ja kertoili jostain karismaattisesti. Sitten kuunteli tuttuani ilme värähtämättä, ehkä vähän kyseenalaistaen.

Ehkä seuraavassa keskustelussa tuttuni kertoma muuttui kyseisen henkilön osaamiseksi.

ihanan hullua 

Vierailija kirjoitti:

Hyvällä ystävälläni on joskus ollut tällaista. Esim. kerroin, että löysin lapsena samanlaisen näkinkengän kuin Muumilaaksoon Niiskuneidillä ja laitoin sen sisälle helmen näköisen napin ja huijasin pikkusiskoani, että helmi oli sisällä alunperinkin. Parin vuoden päästä hän kertoo hänen oman isosiskonsa tehneen tuon huijauksen hänelle! Ja kun ihmettelen ääneen, että mitä ihmettä, minähän sen tein, niin hän on aivan aidosti ällistynyt ja päivittelee, miten on voinut sattua että molemmat olemme tehneet saman tempun. Ei siis usko, että on ominut minun muistoni. Vastaavia on vuosien varrella ollut muutamia muitakin. Onko normaalia?

No ei tietenkään ole. Onko hänessä muuta poikkeavaa? Lasinen lapsuus? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin, että jos ihminen ottaa oman identiteetin ulkopuolelta (muiden muistot ja niistä nouseva esim määritelmä itsestä, kuten olinkin aina niin urheileva lapsi) osia omaan identiteettiinsä, niin oma identiteetti ja käsitys itsestä, niitä ei ole. Eli ihminen on ikään kuin henkinen ajopuu, täysin hukassa, joka kuulostaa todella ahdistavalta.

Osin mietin että itse tällaisen tuntevana, ko henkilö kuvailee itseään menestyneeksi, rohkeaksi ja kunnianhimoiseksi. Jos kehun muuta ihmistä jostain, hän vailla häpyä saattaa kysyä: ai niin kuin minäkin olen?

Joskus olisi tarpeen sanoa että ei, sinähän olet mieleltäsi rikki oleva hullu luuseri, ja kaikki sen tietää vaikka ei kehtaa sanoa, saavutat mitä ikinä saavutat. Mutta samanlaiseksi hulluksi luuseriksi sitä muuttuu, jos alkaa tuollaisten ihmisten egotripeistä välittämään. 

 

Hakeeko kyseine

En tiedä, enemmän ajattelen kyse olevan jostain megalomaniasta ja egoismista, jonka myötä kaikki keskustelut peilataan itseen (ja paljastetaan samalla miten värittynyt fantasiakuva omasta itsestään on haluttu omassa mielessä rakentaa).

Puhuu jonkun muun silmistä -> tämä alkaa puhua omistaan. Puhuu siitä että arvostaa rehellisyyttä -> tämä alkaa puhua omasta rehellisyydestään. 

Tuli mieleen että aika paljonhan tämän mahdollistaa se että kukaan ei koskaan sano tuollaisille ihmisille asiasta suoraan. Puhutaan selän takana kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Tuli mieleen että aika paljonhan tämän mahdollistaa se että kukaan ei koskaan sano tuollaisille ihmisille asiasta suoraan. Puhutaan selän takana kyllä.

Niin, no käytös on sen verran poikkeuksellista että pelkään, että kyse voi olla vaikka skitsofreniasta tms. Jotain vikaa päässä on, ja en usko että kukaan terve haluaa olla se, joka rupeaa selvittämään että mitä.

Kateellinen ihminen.

Tiedän kaksi tällaista, molemmat sosiopaattisia. Molemmilla ollut pahoja puutteita lapsuuden kodissa, turvattomuutta ym. Kun ymmärtää tämän, on helpompi suhtautua ihmiseen empaattisesti.

Kolmas tuttu on joka alan asiantuntija. Kerran alkoi selittää tietystä aiheesta ihan puuta heinää oikeasti tämän alan asiantuntijalle, joka totesi lyhyesti, ettei pidä paikkaansa, tunnen alan.

Tämä tyyppi poistui hiljaa paikalta.