Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Nainen! Voisitko kiinnostua skitsofreenikosta?
06.03.2024 |
Lääkitys kunnossa ja mies ei tekisi pahaa kärpäsellekään.
Kommentit (202)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisin ehkä kiinnostua, mutta en alkaisi vakavaan suhteeseen. En skitsofreenikon, en maanisdepressiivisen enkä muunkaan vakavasta mielenterveysongelmasta kärsivän kanssa.
Kokemusta on ja rankimmillaan se oli vaarallista, tasaisimmillaan sitä joutui kuitenkin olemaan varpaillaan ja kantamaan kohtuutonta huolta toisesta. Eron jälkeen se h*lvetti vasta repesikin, kun toinen alkoi sabotoimaan itseään jonkinlaisena kostona mulle.
En voisi. Mies nukkuisi lääkkeiden takia liikaa. Aina joutuisi pelkäämään, milloin joutuisi sairaalaan.
Lisäksi haluan työsdäkäyvän miehen! Eläke on total turn-off.
Noin viisikymppisellä sisaruksellani on skitsofrenia. Tällä pitkällä kokemuksella ja vaikka kuinka ikävältä kuulostaa niin en seurustelisi enkä voisi suositella.
En edes hyvässä hoitotasapainossa olevan kanssa. Mielen sairaudet ovat hirveän rankkoja ja keskimääräinen sairastunut on jäätävän rankkaa seuraa. Eikä itse sitä kokonaan käsitä. Voi puhua tajuavansa mutta ei todellakaan. Eikä sitä voi edellyttää.
Monet skitsofreenikot eivät ole tekemisissä edes omien perheenjäsentensä kanssa pidemmän päälle. Koska ne terveemmät eivät jaksa.
Meillä ollaan, kun on kyseessä rakas ihminen ja ns sosiaalinen pakko, mutta realistisesti: kyllä meistä jokainen joutuu häntä vahvasti rajaamaan omalla tavallaan.
En olisi itsekään enää missään tekemisissä ellei olisi sisarus. Tämä 50v riittäisi mulle tätä vapaaehtoistyötä. Ikinä tässä ihmissuhteessa ei ole ollut mitään todellista vastavuoroisuutta.
On vain hän ja hänen juttunsa ja hänen oireilunsa ja tarpeensa. Minä olen kiva vain jos ja kun minusta on hyötyä. Toinen yhtä viehättävä vaihe sitten viha, katkeruus ja itsesääli.
Valitettavasti ei. Olen työskennellyt sellaisten skitsofreenikoiden parissa joilla pysyvää lääkitystasapainoa ei ole löytynyt, enkä jaksaisi pelätä että oma puoliso luisuu siihen tilaan.
Menee vähän samaan kategoriaan kuin että en voisi seurustella edes "entisen" päihdeongelmaisen kanssa, kun pelkäisin että repsahtaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se, että lääkitys on kunnossa ei tarkoita, että potilas syö sitä.
En voisi, mun toisella vanhemmalla ja skitsofrenia ja elämä hänen kanssaan on tosi raskasta. On ollut pitkiä aikoja psykiatrisessa hoidossa arvaamattomuutensa takia. Hän hajotti koko meidän perheen, että saa koko ajan vilkuilla selän taakse ja esimerkiksi emme keskenään tiedä, missä kukakin sisaruksista asuu turvallisuussyistä. Huomaa, että kevät taas tulee, kun alkaa ottaman kierroksia.
En, en ja en.
Eri asia jos puoliso sairastuisi yhtä äkkiä, niin katselisin miten elämä alkaa sujua siitä eteenpäin.
Miksi. Siksi, että en halua elämääni hankaluuksia tieten tahtoen. Velipuoleni sairastui ja murrosiässä ja on ollut laitoshoidossa siitä asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En seurustelisi tai avioituisi. Enollani oli skitsofrenia, hän kuoli 65-vuotiaana vähän aikaa sitten, samoin mummollani eli hänen äidillään oli skitsofrenia. Molemmat elivät meidän perheemme kanssa samassa pihapiirissä koko elämänsä, joten läheltä olen päässyt näkemään millaista on elämä sairastuneen kanssa.
Sairaus voi olla hallinnassa, mutta sitten se ei yhtäkkiä olekaan. Ihminen voi lakata syömästä lääkkeitään, lääkkeet vaihtuvat, ihminen voi päättää "olevansa terve" jne. Hirvittävä huoli läheisillä ja seurustelusuhde on käytännössä hoitosuhde ainakin osan ajasta. Lisäksi pelko siitä mitä periytyykö sairaus ja vaikka ei periytyisikään, niin mitä sairastuneen kanssa eläminen tekee lapselle.
Lääkitys tekee vaan selvän potilaasta. Ulkomailla hoidetaan skitsofreniaa menestyksekkäästi vain minimillä määrällä lääkkeitä (usein ei lainkaan) ja terapialla muun muassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvällä lapsuusystävälläni todettiin v. 1998 19-vuotiaana skitsofrenia. Olin hänen elämässään mukana aina siihen asti, kun hän 44-vuotiaana marraskuussa 2023 teki itsemurhan.
En lähtisi parisuhteeseen skitsofreenikon kanssa, mutta jos aviopuolisollani nyt todettaisiin se, en häntä myöskään jättäisi. Jos sairaus oireilee voimakkaasti, se voi olla läheisille maanpäällinen helvetti. Tiedän kokemuksesta.
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti ei. Olen työskennellyt sellaisten skitsofreenikoiden parissa joilla pysyvää lääkitystasapainoa ei ole löytynyt, enkä jaksaisi pelätä että oma puoliso luisuu siihen tilaan.
Menee vähän samaan kategoriaan kuin että en voisi seurustella edes "entisen" päihdeongelmaisen kanssa, kun pelkäisin että repsahtaa.
Ei niillä myrkyillä koskaan löydykään mitään lääkitystasapainoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu millainen ihminen on muuten.
Miksei.
Ostikseen emomme hullu hemmo menee - skitso!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos oma mies sairastuisi, niin en tietenkään sen takia jättäisi, mutta seurustelemaan en alkaisi kenenkään sellaisen kanssa, jolla on psykoosisairauksia, kaksisuuntainen tai muita vakavia mielisairauksia. Lievät mielenterveysongelmat ovat aivan eri asia kuin tuollainen krooninen, hyvin vakava sairaus.
Minulla oli nuorena ystävä, joka sairastui skitsofreniaan ja vaikka koetti pitää lääkityksestä ym. huolta, niin ei hän koskaan ollut terve ja joutui huolehtimaan hänestä. Ystävyys ei ollut vastavuoroinen. Myös eräällä mieheni sukulaisella on psykoosisairaus (psykoottinen masennus) ja sekin on hyvin raskas omaisille.
En. Yksi mt-ongelmainen mies riitti minulle. Ei ole turvallinen olo olla suhteessa jos toisella heittää päässä.
Vierailija kirjoitti:
Jos minulla olisi hyvä mies, jolle puhkeaisi skitsofrenia, en sen takia jättäisi (paitsi jos osoittautuisi vaaralliseksi). Opiskelen kuitenkin parhaillaan aihetta opinnoissani ja olen työskennellyt skitsofreenikoiden kanssa, joten ikävä kyllä, vaikka moni onkin oireeton ja hyvävointinen, en tämän tietopohjan perusteella haluaisi tietoisesti aloittaa seurustelua skitsofreenikon kanssa. En myöskään muulla tavoin psyykkisesti sairaan ihmisen kanssa.
Ikävältä tuntuu sanoa näin, sillä sairastuminen on monelle järkytys ja aiheuttaa pelkoa ympäristön suhtautumisesta. Myös sairastunut ihminen on yhtä arvokas kuin
jokainen muukin ja voi olla myös hyvä puoliso, kun lääkitys on kohdallaan. Kuitenkaan en haluaisi lisätä tätä perinnöllistä alttiutta tuleville lapsilleni.
Ehkäpä ap voisit löytää kumppanin jostakin vertaistukiryhmästä? Silloin varmasti löytyisi puolin ja toisin parempaa ymmärrystä kuin valtaväestöltä.
Muutama kohta pistää silmään tekstistäsi. Sanot että et myöskään muulla tavalla psyykkisesti sairaan kanssa. Jos kerta olet opinnoissasi tutustunut aiheeseen, niin luulisi sinun tietävän/ymmärtävän että mielen sairaudet eivät ole kenenkään oma valinta.
Kuitenkin myöhemmin kirjoitat että sairastunut on yhtä arvokas kuin muutkin ja voi olla hyvä puoliso.
Aika ristiriitaista ensin sanoa että periaatteessa ei, mutta kuitenkin..
Toivottavasti lähipiirissäsi kukaan ei sairastu, koska vaikuttaa että sinulla on 50-50 saako ymmärrystä ja sympatiaa vai ei
Alue: Aihe vapaa
No eihän se elämää mitenkään helpota että kumppanilla on hyvinkin vakava sairaus. Ikävää on se ko. sairaus vaikuttaa aivoihin koko ajan, huonompaan suuntaan, vaikka hyvä lääkitys olisikin. Sairauden saa tavallaan otettua haltuun, tilanne stabilisoituu. Mutta ihminen ei parane.