Oliko lapsuutesi perhe köyhä? Miten se näkyi elämässänne? Lähinnä rahallisesti.

Välineisiin ei ollut rahaa tai fiksuihin urheiluasuihin (kun ei edes tavallisiin arkivaatteisiin, omistin vuoden 1 farkut joita yön yli kuivattiin). Koulu/ope niitä kuitenkin vaati, sen verran on kuulemma jokaisella perheellä varaa. Meilläkin 3 lasta ja äiti yh.



Ruokana oli aina liha-makaroonimössöä tai liha-perunasosetta. Ei jugurtteja, viilejä, ym. Laivän päälle juustoa, jos sitäkään. Harrastaa emme voineet, en ole ikinä lasketellut, ratsastanut, ym. Näitä häpesin nuorena, valehtelinkin kerran ystävilleni ja jäin kiinni...



Vaikutti minuun niin että itsetuntoni ei ole hyvä. Koin ja koen yhä onnistuneeni huonommin elämässäni, kuin moni muu.

Ei sitä edes tajua, että oikeasti jossain perheessä ei ole varaa 25euron luistimiin...

Isä tietysti maksoi elatusmaksuja, mutta aikamoista köyhäilyä oli silti, varsinkin äidin jäätyä työttömäksi. Ruuasta oli puutetta, muistan kun joskus ei ollut mitään muuta syötävää kuin kaurapuuroa. Äiti keitti meilläkin ison kattilan keittoa, jota syötiin sitten monta päivää. Leivän päälle ei saanut useinkaan juustoa, ja hedelmiä yms. ei ostettu. Äiti leipoi itse sämpylöitä yms. ja lamavuosina kävi hakemassa ruokapankista ruoka-avustusta. Nälässä meillä siis usein oltiin.



Uusista vaatteista oli turha haaveilla, lähinnä kirppiskamaa käytin ja siskojen vanhoja. Huonekalutkin olivat jotain vanhoja, asuttiin kaupungin vuokra-asunnossa jossa äiti nukkui olohuoneessa.



Muistan hävenneeni tätä kaikkea paljon nuorena. Kaverit olivat melkein kaikki rikkaista perheistä ja heillä oli varaa harrastaa. Itse häpesin tuoda heitä kotiini, kun meillä ei oikein ollut edes kunnollisia huonekaluja, ja jääkaapissa ei ollut koskaan mitään syötävää. Ensimmäisen poikaystäväni aikoina annoin itse äitille rahaa opintotuestani, jotta äiti pystyi ostamaan meille edes jotain ruokaa jääkaappiin...



On kyllä vaikuttanut paljonkin tämä kaikki. Nyt kun itse käy töissä, pidän huolen siitä että jääkaapissa on aina ruokaa. Toivon ettei omat lapseni joudu ikinä näkemään nälkää!

Yhtenä talvena mulla ei ollut toppahousuja ollenkaan, mistä opettaja sitten kyseli.

Jääkaappi saattoi ammottaa tyhjyyttään välillä.

tietyistä " statussymboleista" kuten omistusasunnosta ja hienosta autosta meidän tähden. Olisimme mekin voineet kituuttaa kaurapuurolla ilman luistimia ja vanhemmat olisivat maksaneet kalliita lainoja, mutta saimme elää mukavasti kun äiti " nöyrtyi" . Toisaalta häpeän vähän näitä vuokra-asuntotaustojani, muita? Nykyään jostain syystä haluan itse pitää taloudelliset kulissit mahd. hyvin pystyssä.

oli isän rakentama omakotitalo, mutta siihen se rikkaus jäikin.



Saimme kyllä harrastusvälineet ja vaatteitakin oli (ei-muodinmukaisia ja liian pieniä, joille muut ilkkuivat -> pidin niitä uhallakin päällä), mutta mitään turhaa ei ollut.



Kotona syötiin makaronivelliä, hirveä (isä metsästi), perunaa ja leipää. Hedelmiä yms oli todella harvoin. Herkuttelimme kaakaojauheesta tehdyllä mössöllä ja sinappi näkkärin päällä oli tosi hyvää :-) Muutaman kerran isä sai muutamalla markalla läheisestä leipomosta sekundaleipää ja meillä oli silloin juhlat! Jos leivästä oli unohtunut suola, me ostimme runsassuolaista margariinia. Kyyneleet tulevat mieleen siitä aidosta ilosta, jota koimme LEIVÄSTÄ.



Emme matkailleet missään. Mummolaan menimme kesällä muutamaksi viikoksi. Ne köyhäilyreissut Norjaankin tulivat mukaan vasta myöhemmin, kun rahatilanne parani.



Myöhemmin rahatilanteemme parani, mutta päihteet astuivat kuvaan. Muistelen noita köyhiä aikoja lämmöllä.

oli melko köyhää, koska oli paljon lapsia ja vain isä töissä, silti vanhempani osasivat mielestäni hoitaa hyvin raha-asioita verrattuna siihen minkä verran oli rahaa käytössä.



Mekin asuimme vuokra- tai työsuhdeasunnoissa, omaa ei olisi voitu harkitakaan. Isä oli yhden jakson työttömänä ja silloin pääsi joskus perusruoka-aineet kuten margariini tai sokeri loppumaan ennen kuin tuli seuraavan kerran rahaa. Käytettiin paljon sukulaisten vanhoja vaatteita ja äiti ompeli myös itse. Murrosiässä tuo aiheutti häpeää, sillä monilla muilla oli merkkivaatteita ja minua ja siskojani pilkattiin avoimesti vaatteiden vuoksi.



Meilläkin tehtiin itse leipää, viiliä, kaikki leivonnaiset (saimme silti usein itse tehtyjä leivonnaisia!) ja aina kotiruokaa. En ole käynyt kertaakaan lapsuudessani ravintolassa tai edes huoltoasemalla syömässä tai ostamassa mitään, ainoastaan grillillä kerran ja en meinannut uskoa todeksi, että menimme grillille!



Matkustimme, mutta vain autolomia ja niin kuin joku aikaisemmin kirjoittanutkin niin Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa. Nukuimme sukulaisissa tai telttaperäkärryssä, murrosiässä vanhemmillani oli jonkin aikaa asuntovaunu.



Stressaavinta oli se, että vanhempani elivät " kädestä suuhun" eli minkäänlaisia säästöjä ei ollut ja jos yhtäkkiä vanha auto hajosi (jota tapahtui aika usein) tai esim. pesukone meni rikki niin heti oli talous ihan sekaisin. Ymmärsin tuon varsinkin murrosiässä hyvin ja se loi itselleni paljon turvattomuutta.



Nyt aikuisena minulle on tärkeää, että pankkitileillä on koko ajan ylimääräistä rahaa eivätkä vastoinkäymiset kaada perheen taloutta. Samoin nautin vieläkin esim. siitä, että voimme ostaa ruokakaupassa mitä haluamme (myös esim. kalliita valmisruokia, parasta jäätelöä jne.) ilman, että täytyy katsoa hintaa.

että ei ollut rahaa vai koska vanhemmat olivat vain niin pihejä. Jälkeenpäin on nimittäin alkanut tuntua, että tuo jälkimmäinen pitää paikkansa, ja että vanhemmillani olisi ollut varaa tarjota lapsilleen parempaa kuin mitä todellisuudessa tarjosivat.



Meillä " köyhyys" näkyi siinä, että uusia vaatteita ei saatu juuri koskaan; äiti teki kaikki ja hänen kuolemansa jälkeen käytettiin muualta saatuja vanhoja vaatteita. Kauhulla muistelen, miltä alusvaatteeni näyttivät, olivat rikkinäisiä ja venyneitä, mutta uusia en edes tajunnut pyytää, koska ei meillä ollut " tapana" ostaa mitään. Jotenkin ilmapiiri oli se, että niillä pärjätään mitä on. Eipä meillä tosin vanhemmatkaan itselleen mitään hienoja vaatteita ostaneet ja ajoivat kamalalla vanhalla Ladalla, mutta äidin kuoleman jälkeen isä alkoi kunnolla törsätä: kävi joka viikonloppu tansseissa, osti uuden auton, teki ulkomaanmatkoja jne. Eikä näitä juttuja hankittu lainarahalla (kuten myöhemmin sain tietää), vaan äijällä oli oikeasti rahaa. Ja me lapset kuljettiin rääsyissä eikä koskaan käyty missään harrastuksissa, jotka olisivat maksaneet rahaa, saati että olisi päästy minnekään muuallekaan.



Ruokaa oli kyllä aina, en voi valittaa, että oltaisiin nälkää nähty. Kai se on pääasia.

Mökillä piti aina olla... Koska köyhillä on kesämökit ollut?

jos on kesämökki käytössä, niin ei se minusta NIIN kauhea kohtalo ole kesälomanviettotavaksi, että erikseen ihan ruikuttaisin.



31

Sääntö oli yksinkertainen: mitään ei osteta. Täydentävä momentti oli, että ostaminen oli aina heikkoluonteista ja järjetöntä, eikä sille ollut mitään selitystä tai tekosyytä.



-Vaatteita ei koskaan ostettu. En tiedä, mistä niitä meille edes tuli. Niitä käytettiin vain niin kauan kun päällä pysyivät. Sukulaisilta saatiin.



-Rahalla tyydytettäviin mielitekoihin ei vastattu. Karkit, lelut, harrastukset, retket, kaikki, oli lasten höpötyksiä, tietenkään ei saanut lupaa.



-Jotain oli aina loppu. Säästettiin sillä että oltiin välillä ilman. Etenkin ruoka-aineissa. Jos ei ollut maitoa, juotiin vettä. Vanhemmat joivat kahvia vain satunnaisesti. Jos joku meni rikki, korjaamisessa vetkuteltiin viikkoja.

Isäni kuoli kun olin ihan pieni ja äiti sitten otti miesystäväkseen alkoholiongelmaisen rakennusmiehen. Pian sitten kännäsivät molemmat (kaljaan ja tupakkaan riitti aina rahaa..). Ryyppääminen oli pahempaa aina työttömyyden aikana. Töissä käydessä ryyppäsivät vain viikonloppuisin.

Ruoka oli aina ankeata keittoruokaa jne. Jos joskus sai kanankoipia ja riisiä niin oli tosi juhlallista.

Vaatteita sain aina syksyllä koulun alkaessa. Eräänä talvena kuljin kumppareissa muistaakseni koko talven ja siihen aikaan itäisessä Suomessa oli kyllä kovat paukkupakkaset! Muutenkin äiti hankki jostain kirppareilta käytettyjä vaatteita ja joskus oli nolosti liian lyhyet lahkeet tms.

Yläasteella ollessa aloin jo vaatia uusiakin vaatteita ja niitä myös sain kun todella vaadin.

Mitään matkoja ei tehty koskaan minnekään. Koskaan en ollut millään mökillä, saati sitten etelässä tms.

Oli kyllä oikea shokki kun yläasteella aloin seurustella ns. rikkaan perheen pojan kanssa ja näin millaista elämä perheessä, jossa on rahaa, voi olla.

Ja vuokralla luonnollisestikin asuttiin. Ja äiti kera puolisonsa asuu edelleen.



Liekö johtuu lapsuuden köyhyydestä vai mistä, mutta itse olen kauhea materialisti nyt. On uusi ok-talo, pari vuotta vanha auto, lapsilla kaikilla omat huoneet. Eivät kulje toisten vanhoissa vaatteissa jne.. Tosin joitain kumppareita ja talvipukuja olen säästänyt vanhemmalta pojalta nuoremmalle.

Häpesin sitä tajuttomasti, kun kaveritkin kuulivat :(

10-lapsisen perheen häntäpäässä syntyneenä. Äiti oli kotiäitinä ja isä töissä, kunnes sairastui murrosikäni kynnyksellä ja ei kyennyt enää töihin. Äiti meni töihin kun olin ensimmäisellä luokalla. Isän saiastuminen vaikutti perheen tuloihin, mutta kuitenkin aina oli tiukkaa kun oli iso perhe yhden tuloilla. Vanhimmat lapset kylläkin olivat jo muuttaneet silloin omilleen.



Asuimme luonnon keskellä eikä sitä kaivannut harrastuksia kun asuimme syrjässä. Ruoka tehtiin itse, leivottiin paljon ja ihan lapsena äiti ompeli vaatteita, myöhemmin ostimme kirppiksiltä tai tienasimme kesätöillä. Luonnon antimia käytettiin hyväksi, kesäisin me kaikki ahkeroimme ja keräsimme pakastinkaupalla marjoja, sieniä yms. Pihamaalta sai perunat, kasvikset yms. Söimme hyvin luomulähiruokaa. Äiti jauhoi jauhelihat ja teki mämmit itse. Vieläkin saa mummolareissulla 100% luomulähiruokaa, kalat omasta lammesta ja perunat pellolta:)



Ihmeempiä harrastuksia en kaivannut kun ei ollut ihan lähellä tarjollakaan. 4H oli ilmainen, koira oli minulle rakas perheenjäsen ja harrastus. Hänen kanssaan juoksin ja tein pitkiä lenkkejä, myöhemmin aloin käymään koulun jälkeen kuntosalilla.



Ulkomaan matkoja emme tehneet. Kesällä teimme yhden pitemmän reissun, muuten kiertelimme sukulaisissa jotka asuvat ympäri maata. Ei sitä kaivannutkaan. Myöhemmin aikuisena on kiertänyt maailmaa.



Lapsuus oli turvallinen ja lähellä oli paljon ihmisiä. Mitä muuta sitä lapsi toivoo:)?

Vierailija:

Lapsuus oli turvallinen ja lähellä oli paljon ihmisiä. Mitä muuta sitä lapsi toivoo:)?

Mutta en sitä lapsena huomannut laisinkaan. Suvussa oli ompelutaitoisia immeisiä ja vaatteita tehtiin paljon itse. Pidin pienenä juhlana arjen keskellä äitini " teeillallisia" , jolloin söimme kynttilän valossa puuroa / munakasta tms. halpaa ruokaa ja joimme päälle teet, porukoiden häälahjaksi saamasta hienosta astiastosta. Ja ne kerrat jolloin kotona tehtiin pizzaa, oi mikä ihanuus! Maistui sata kertaa paremmalta kuin nykyajan pizzat.



Käytimme paljon kirjastoa, ainakin kerran viikossa käytiin. Hiihtoloman saatoin viettää vaikka samassa kaupungissa asuvien isovanhempien luona; he tekivät latuja lähimaastoon ja hiihdin serkkujeni kanssa siellä.



Suku oli läheinen ja olin paljon yökylässä serkkujeni luona. Seuraa oli aina ja köyhäänkin pirttiin katettiin aina lisää lautasia vieraille. Muistan olleeni yhtenä kesänä kesäsiirtolassa reilun viikon. Kävin harrastuksissa: kesällä uimassa luonnonvesissä, pyöräilin (rahat pyörään oli kerätty pullopanteista ympäri kuntaa), lauloin kuorossa sekä olin urheiluseuran jumpassa (siihen aikaan se ei maksanut mitään pienellä paikkakunnalla).



En ollut laisinkaan tyytymätön elämääni. Vanhemmat olivat elämässä paljon mukana. Ja lapsenmielisiä siinä, että tulivat mukaan ulkoleikkeihin tms.



Opimme marjastamaan, sienestämään jne. jo pienestä. Emme nähneet nälkää, hyvin terveellisesti söimme. Oma perunamaakin meillä oli ja yrttejä antoivat vanhempani kasvattaa, sitruunamelissaa ja sen sellaista. Käytimme jopa pihlajanmarjoja ruuissa.

Äiti yritti säästää siten, että osti melkein kaikki vaatteet kirpparilta ja hiukset leikkasi itse. Häpesin sekä vaatteita että vinoon leikattuja hiuksia ja kyllä niistä kiusattiin. Osittain kyse oli periaatteesta, hänellä ei ollut mitään tyylitajua, että olisi osannut ostaa sitten edes nättejä halpoja vaatteita.



Päätin jo lapsena, että koskaan en ole niin köyhä etten lapsiani voi pukea ja parturoida ihmisen näköisiksi. Oli pinnallista tai ei.

Asuttiin kunnan vuokra-asunnossa, 6-henkinen perhe 50 neliössä. Minä olin perheen ainut tyttö ja sairaskin lapsena, joten sain vähän erityiskohtelua, esim. oman pikkuruisen huoneen. Vanhemmat nukkuivat olohuoneessa, veljet jakoivat yhden huoneen keskenään. Sain joskus serkkujen vanhoja vaatteita, ja innostuin niistä aina, mutta kaverit moittivat niitä vanhanaikaisiksi.



Ensimmäiset monot sain koulun kautta. Koulussa jaettiin lappuja, joilla sai hakea sosiaalilautakunnalta jotain avustusta, ja minulle myönnettiin monorahat. Kesäleireille valittiin lapset sosiaalisin perustein ja minä jouduin aina niille, eka luokankin jälkeen heti kolmeksi viikoksi. Muistan, kun äiti soitti leirille, niin kehuin, että täällä saa syödä viisi kertaa päivässä. Meidät punnittiin leirille mennessä ja tullessa ja minä lihoin kaksi kiloa kolmessa viikossa. Kun isä sai ajokortin 70-luvun alussa, juhlittiin sitä porsaankyljyksillä. Se oli todellinen juhlaruoka meillä. Itse tienasin käyttörahat 14-vuotiaasta alkaen auttamalla tuttuja vanhuksia kotitöissä ja tuuraamalla viikonloppuisin tuttua talonmiestä.

Ostettiin vain se, mikä oli pakko. Esim kaikki vaatteet äiti ompeli itse. Ja tietenkään mihinkään huvipuistoihin tai matkoihin rahaa ei tuhlattu eikä merkkivaatteita ostettu ja herkkuja saatiin harvoin.



Ja hyvät muistot on lapsuudesta, se oli onnellinen ja turvallinen.

Harvoin oli juustoa, kinkkua tms. Margariiniakaan ei koko kuukautta ollut. Vessapaperikin usein loppu. Köyhää oli...