Epävakaa persoonallisuus - Olen vuosia pohtinut onko minulla tämä

Mun mieheni sanoo että mulla ois epävakaa. Oon alkanut kiinnittää enemmän huomiota käytökseeni. En ole ihan varma itse, voisiko mulla olla epävakaa. Hankala osaan kyllä ollaja huomannut että en kovin tasainen ole aina..

Mutta jos mulla on se, niin ymmärrän paremmin itseäni.

Vierailija kirjoitti:

Mun mieheni sanoo että mulla ois epävakaa. Oon alkanut kiinnittää enemmän huomiota käytökseeni. En ole ihan varma itse, voisiko mulla olla epävakaa. Hankala osaan kyllä ollaja huomannut että en kovin tasainen ole aina..

Mutta jos mulla on se, niin ymmärrän paremmin itseäni.

Se, ettei tajua olevansa mitenkään "häiriintynyt" voi varmaan liittyä persoonallisuushäiriöiden tyypilliseen joustamattomuuteen, joka johtaa siihen, että ei myönnetä edes itselleen, että jossain olisi parantamisen varaa tai tarvitsisi apua siihen, miten on oppinut toimimaan ihmissuhteissa. 

Miten erottaa kompleksi traumaperäinen stressihäiriö epävakaasta persoonallisuudesta?

Miten sairaudentunnottomuus ilmenee henkilöllä, joka on terve :D

Vierailija kirjoitti:

Miten erottaa kompleksi traumaperäinen stressihäiriö epävakaasta persoonallisuudesta?

Tuosta aiheesta löydät you tubesta videoita.

Kyllä on

Sain dignoosin vasta nelikymppisenä joka auttoi ymmärtämään miksi kaikki suhteet on kariutuneet. Juurikin tuo että ajatteli aina että muut on syyllisiä ym. Nykyään on helpompaa kun tietää että itseä vaivaa se niin osaa hokea itselleen että rauhoitu ja älä sano mitään mitä kadut myöhemmin.

Olisiko sinulla huono itsetunto ja koet syyllisyyttä jopa omista ajatuksistasi? Kyllä ihmisillä on kaikenlaisia ajatuksia ja kusipäistä ei pidä kukaan.

Ok tilanteen ja avun tarpeen yleensä erottaa siitä, että aiheuttaako käytös ongelmia tai onko ne omat ajatukset niin häiritseviä, että kaipaat apua niiden käsittelyyn.

Mulle terapeutti aikoinaan sanoi, että mulla oli epävakaan piirteitä, jotka olin itsekin jo tunnistanut. Erityisesti hylkäämisen pelko ja "persoonattomuus" ovat vaivanneet ja olen pärjäillyt niiden kanssa paljolti elämällä erakkona, koska on hävettänyt liikaa olla muiden seurassa outolintuna. Nykyään hylkäämisen pelkoa ei enää oikeastaan ole ollenkaan mutten edelleenkään tiedä, kuka tai mitä olen. Tyhjä, eksynyt olo, joko jumitan tai haahuilen elämässä, mikään ei merkitse mitään... En oikein osaa luoda ihmissuhteita, koska tuntuu, ettei niissä omalta osaltani olisi ketään/mitään... Masentavaa.

Ap, miksi sinulla ei ollut kyse siitä, että reagoit normaalilla tavalla ikävien ihmisten käytökseen?

On nimittäin ihan normaalia, että kun joku on sinulle vaikkapa ilkeä, niin sinä suutut. 

Minulla on vaativa persoonallisuus, mutta tunnistan itsessäni myös epävakaan piirteitä. 

Ap, kuvailetko vähän tarkemmin.

Onko tullut mieli ottaa itsensä päiviltä, uhata sillä tai tehdä jotain äkkipikaista?

Oletko kokenut valtavaa hylkäämisenpelkoa?

Oletko takertunut sinulle haitalliseen ihmiseen?

Kaipaatko jatkuvaa hyväksyntää?

Osaatko olla yksin ja silloin rauhallinen? Siis elämässä, ilman suhdetta.

Harrastatko (irto)seksiä, jotta voisit tuntea itsesi halutuksi?

Millaiseksi ihmiseksi näet itsesi, ihan itse, ei minä muut sinua pitävät?

Vierailija kirjoitti:

Mulle terapeutti aikoinaan sanoi, että mulla oli epävakaan piirteitä, jotka olin itsekin jo tunnistanut. Erityisesti hylkäämisen pelko ja "persoonattomuus" ovat vaivanneet ja olen pärjäillyt niiden kanssa paljolti elämällä erakkona, koska on hävettänyt liikaa olla muiden seurassa outolintuna. Nykyään hylkäämisen pelkoa ei enää oikeastaan ole ollenkaan mutten edelleenkään tiedä, kuka tai mitä olen. Tyhjä, eksynyt olo, joko jumitan tai haahuilen elämässä, mikään ei merkitse mitään... En oikein osaa luoda ihmissuhteita, koska tuntuu, ettei niissä omalta osaltani olisi ketään/mitään... Masentavaa.

Oletko miettinyt autismipuolen mahdollisuutta? Toisaalta autisteilla on yleensä rikas sisäinen maailma, mutta sinä olet tyhjä?

Ihminen voi olla reaktiivisesti epävakaa, jos on (henkisesti) väkivaltaisissa oloissa. 

Vierailija kirjoitti:

Mun mieheni sanoo että mulla ois epävakaa. Oon alkanut kiinnittää enemmän huomiota käytökseeni. En ole ihan varma itse, voisiko mulla olla epävakaa. Hankala osaan kyllä ollaja huomannut että en kovin tasainen ole aina..

Mutta jos mulla on se, niin ymmärrän paremmin itseäni.

MIllainen miehesi on?

Itsekin tuota miettinyt, olen rauhoittunut kyllä iän ja terapioiden myötä. Taustalla lapsuus yhtä epävakaan ja sairaan äidin kanssa. Mikä sitten on geeneissä ja mikä opittua..? Nykyään lähinnä ahdistunut varmaan siksi, kun yritän tunteita hillitä, ettei vaikuttaisi ihan sekopäältä muiden silmissä. Toisaalta koulut ja raha-asiat olen aina hoitanut hyvin. Monilla epävakailla kai näissäkin ongelmaa?

Vierailija kirjoitti:

Ap, miksi sinulla ei ollut kyse siitä, että reagoit normaalilla tavalla ikävien ihmisten käytökseen?

On nimittäin ihan normaalia, että kun joku on sinulle vaikkapa ilkeä, niin sinä suutut. 

Koska ei ollut normaalia pelätä hylkäämistä sillä tavalla. Muistan miten ihan vatsanpohjassa otti ja päässä suhisi ja menin aivan pimpelipom jos vaikka poikaystäväni tapasi metrossa vanhan naiskoulukaverinsa ja jakoi tämän kanssa pari sanaa. Vedin hirveitä kilareita ihan mitättömistä kuten siitä että jouduin olemaan viikonlopun yksin kotona poikaystävän menojen takia. Vaikka noita menoja oli ehkä kerran kuussa tai harvemmin, niin minun aivoni sanoivat sä olet aina pois kotoa, sä et KOSKAAN halua olla mun kanssa, sä priorisoit AINA kaiken meidän edelle jne. ja siitä lähti sellainen itseinho ja suoranainen viha itseään kohtaan kuin olisin maailman huonoin, rumin, oksettavin ja mitättömin juuri hänelle ketä rakastin. Im-uhkaukset olivat ihan tavallisia, koska se olotila eskaloitui riidoiksi joissa toimin täysin irrationaalisesti johtaen lopulta paniikiksi joka purkautui juuri uhkailuna ja esim. alkoholin väärinkäyttönä. En siinä myrskyssä nähnyt mitään muuta tietä ulos niistä tunteista kuin kuolema. Tunne onneksi aina laantui ennen kuin mitään pahempaa ehti tapahtua.

Voin edelleen kuvitella miten tilanne alkoi pääni sisällä jostain skenaariosta joka laajeni ja laajeni. Puhumattomuus kuului siihen myös. En pystynyt sanomaan ääneen mikä mua vaivaa, koska se kuulosti varmasti itsenikin mielestä typerältä ja kohtuuttomalta. Saatoin raivoryypätä ja itkeä, kunnes joku pieni triggeri, kuten vihaisesti lähetetty tekstari, sitten kuitenkn sai ne tunteet purkautumaan aivan väärällä tavalla ja väärällä hetkellä, mikä johti tuossa edellä kuvattuun tilanteen eskalaatioon. 

En ole tosin vuosiin enää ollut tuollainen, jokin muutos tapahtui aivoissa kolmenkympin rajapyykin jälkeen. 

-ap

MIten muut olosuhteesi muuttuivat kolmekymppisenä? Lapsuuskodissasi oli alkoholismia, laiminlyöntiä tai väkivaltaa?

Oletko nyt sinkku, hyvässä ja turvallisessa parisuhteessa vai väkivaltaisessa suhteessa?

Epävakaasta kai voi parantua aika hyvinkin verrattuna esim. narsismiin. 

Tosi raskasta tuollainen, onneksi voit nyt paremmin. 

Onko tullut mieli ottaa itsensä päiviltä, uhata sillä tai tehdä jotain äkkipikaista?

Kuten edellä jo kerroin, niin tuota tapahtui usein etenkin tunnekuohuissa. Nykyisin en ole onneksi enää ajanut itseäni tuollaiseen nurkkaan, jossa en osaisi muuta kuin uhkailla viattomia. Huomaan kuitenkin ajattelevani im lähestulkoon joka päivä, vaikka sinänsä aikeita tehdä jotain itselleen ei ole. Melko mitätönkin epämiellyttävä tunne saattaa aiheuttaa esim. tällaisen ajatuksen : "mikään ei koskaan onnistu/olen hyödytön, vedän ranteet auki ". Huomaan että nämä ajatukset ovat vain selviytymiskeino ja pinttynyt ajatusmalli. 

Oletko kokenut valtavaa hylkäämisenpelkoa?

Kuten jo edellä totesin, niin kyllä. Jatkuvasti ja myös muissa suhteissa kuin parisuhteessa. Jollain tasolla oikein odotan sitä, että jokainen ihminen kuitenkin haluaa sisimmässään hylätä minut, koska ne ole heille yhtä tärkeä kuin he minulle. 

Oletko takertunut sinulle haitalliseen ihmiseen?

Parisuhteeni ovat olleet kohdallani alistumista kohtalooni. Minulla on ollut päähänpinttymä tästä ihmisestä eli olen pakkomielteisesti kuvitellut, että hän on se oikea, se ainut minulle koko elämässäni. Eli tuli mitä vain, en voi häntä jättää, eikä hän saa jättää minua tai kuolen. Joten olen sekoilujeni myötä joutunut myös väkivaltatilanteisiin parisuhteissa, kun toinen ei ole enää jaksanut kyttäämistä, manipuloivalta vaikuttavaa käytöstäni, tivaamista, panikointia, itkemistä ja raivoamistani.

Kaipaatko jatkuvaa hyväksyntää?

Nuorempana näin oli. Olin täysi pa s ka ihmisenä, jos joku ei kertonut minulle, etten ole. Eikä siihen tarvittu edes sanoja, kun luin jo toisen ilmeestä, että olen huono ja kelvoton. Ajauduin myös miellyttämään kaikkia, jotta minut hyväksyttäisiin joukkoon, enkä jäisi yksin.

-ap