Mikä selittää saman perheen lasten hurjan erilaiset elämät/kohtalot?

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset tuppaavat unohtamaan että eri ikäiset sisarukset kasvavat käytännössä ihan erilaisissa perheissä: esikoinen on voinut syntyä rutiköyhälle ja turhan nuorelle opiskelijaparille ja kuopus 10 vuotta myöhemmin ylemmän keskiluokan perheeseen, jossa elämä on turvallista ja tasaista ja mistään ei ole puutetta. Varallisuuden karttumisen takia kuopukseen yleensä myös panostetaan enemmän, ja hän saa olla "äidin pikkuinen" pidempään, ääritapauksissa koko elämänsä. Tuleehan siitä sitten eroja sisarusten elämänkuluissa. 

Tai esikoinen syntyy hyvin toimeentuleville ja jaksaville vanhemmille, ja kuopus köyhään suurperheeseen jossa vanhempien terveys on pettänyt, hyväpalkkaiset työt menetetty ja jaksaminen loppunut ajat sitten. Vanhemmilla sisaruksilla ei ole mitään käsitystä siitä, millaista kuopuksella oli yksin vanhempien kanssa muiden muutettua jo pois. "Äidin pikkuisena" ei ole lainkaan niin ruusuista kuin ulkopuoliset saattavat kuvitella.

Vierailija kirjoitti:

Miksi te yhä elätte menneessä? Onko jäänyt huomaamatta, että lapsuus meni jo, ja tähän ikään mennessä olisi jo aikaa sitten pitänyt saada sitä kohtelua muiltakin kuin vanhemmilta? 

Että ihan sama miten vanhempi kohteli, kun on jo elänyt vuosia/vuosikymmeniä onnellisessa parisuhteessa, jossa on kohdeltu hyvin. Koska ei ole suostunut muunlaisessa suhteessa elämään.

Se kohta, mihin sattuu, sitä ihminen valittaa, oli se sitten kipeä jalka tai kipeä sydän. Jos haava on auki, eikä ole parantunut, asia pyörii mielessä. Joskus menneet voi jättää menneisyyteen nopeastikin, toisinaan menneiden tapahtumien vaikutukset kulkevat mukana koko loppuelämän, Loppuelämä voi silti olla hyvä, vaikka sydämeen jäisikin haavoja. Tuskin kirjoittajat menneisyyden kokemuksiaan jatkuvasti arjessaan pohtivat, tässä ne tulevat ilmi, kun keskustelu asiasta avattiin.

Pakko nostaa yksi ihmetyksen aihe:

On helppo sanoa, että vanhemmat eivät saisi kohdella lapsiaan eri tavoin ja kaikkiin lapsiin pitäisi suhtautua samalla tavalla. Muistuttaisin parista asiasta:

1. Lapset ovat erilaisia. Jonkun lapsen luonne voi olla sellainen, että vanhempi tulee helposti lapsen kanssa toimeen. Reipas, aktiivinen ekstroverttivanhempi saattaa nauttia, jos oma lapsi on samanlainen kuin itse on. Aina se ei tarkoita, että luonteet olisivat samanlaiset. Rauhallinenkin vanhempi voi nauttia rämäpäisen lapsen seurasta ja kokea sen ihanan virkistävänä jne. Toisilla vain "kohtaavat kemiat" paremmin kuin toisilla. Tätähän tapahtuu muissakin ihmissuhteissa, koulussa/töissä/sukulaisten kesken jne. Vaikka vanhempi ei sanoisi ääneen, niin kyllähän sen aistii, jos vanhempi viihtyy paremmin toisen lapsen kanssa. Tämä on minusta oikeastaan juttu, jota ei voi pyytää anteeksi tai tehdä tyhjäksi: toisilla nyt vaan toimii kemiat paremmin kuin toisilla. Siinä vanhempien pitää kuitenkin olla tarkkana, että jotain lapsista ei suosita muiden kustannuksella.

2. Vanhempien käytös voi olla erilaista eri lapsia kohtaan eli lapsia ei tarvitse tasapäistää kaikessa. Lapset ovat erilaisia ja tarvitsevat eri asioita. Joku lapsi tarvitsee esim. paljon rajoja, vanhempaa vierelle ohjaamaan ja hyvin selkeästi rajattua tekemistä, luokkaa mennään vanhemman kanssa luistelemaan lähikentälle. Toinen lapsi taas on luonteeltaan sellainen, että vähemmätkin rajat riittävät, lapsi kykenee toimimaan itsenäisemmin ja lapsi kykenee toimimaan asiallisesti myös ei-niin-tarkkarajaisissa tilanteissa. Tämän lapsen kanssa voisi lähteä vaikka metsäretkelle kallioiseen maastoon, jossa lapsi pysyisi reitillä eikä menisi rämäpäisesti keikkumaan kallion reunalle. Olennaista minusta on, että jokainen lapsi saa kahdenkeskistä mukavaa aikaa vanhemman kanssa, vaikka se aika ei tismalleen samanlaista olisi kuin sisaruksen kohdalla.

Olisiko vaikka se että ne saman perheen lapset on erillisiä ihmisiä eivätkä he elä samaa elämää?

"Sen sanoisin, että sisarukseni elämässä olisi ollut paljon hyviä asioita, mutta hän ei niihin tarttunut. Teki lukion jälkeen töitä tehtaassa, joka maksoi todella hyvää palkkaa. Ei jäänyt tehtaalle töihin, vaan yritti opiskella, mutta jätti opinnot kesken monta kertaa. Hänelle tarjottiin aikanaan paikkaa ulkomailta huippuyliopistosta, ei lähtenyt. Hän sai pitkän syrjäytymisjakson (ei opiskellut eikä ollut työelämässä vuosikausiin) vakituisen työpaikan, koska paikan pomo uskoi häneen. Ei kyennyt käymään töissä ja menetti työpaikkansa. On katkaissut välit moniin sukulaisiin, kun syyttää muita huonosti menneestä elämästään. Sisaruksellani olisi siis voinut olla ihan toisenlainen aikuisuus, mutta ei halunnut tarttua hänelle annettuihin mahdollisuuksiin. Kyllä minä siis sanoisin, että elämä on tuonut hänen eteensä vastoinkäymisiä, mutta on hän myös tehnyt itse huonoja valintoja. Mitään kykyä kantaa vastuuta omista valinnoista ei ole ollut. Eli ei nämä aina ole sellaisia tilanteita, että huono-osaisuus olisi pelkästään ulkoisista syistä ja muista ihmisistä johtuvaa. Kyllä aikuisella ihmisellä itsellä on vastuu lopulta omasta elämästään."

Tässä nyt on vähän tuomitsevaa sävyä, vaikka sanot että hän on ollut pienestä asti äärimmäisen impulsiivinen erityislapsi. Olen itse asperger/add, ja voin sanoa, että sisaruksesi kaltainen käytös johtuu juuri näistä neuropoikkeavuuksista, enkä voi niille yhtään mitään.  Olen minä joskus yrittänyt, mutta kun aivot ei toimi kuten neurotyypillisillä, niin ei toimi. Ei ole pitkäjänteisyyttä, keskittymiskykyä, ajantajua yms. Olen minäkin saanut kaiken avun mitä voi saada, mutta kun ei näitä ominaisuuksia pysty millään "korjaamaan". ADHD-lääkekin on vain pieni apu, mutta silti olen useimpiin töihin esimerkiksi liian keskittymiskyvytnö ja huolimaton koheltaja vaikka niitä söisinkin.

Aika todennäköiseltä näyttää, että myöskään sinun sisaruksellasi ei ole ollut oikeaa valinnan mahdollisuutta, vaan se "erityisyys" vie häntä kuin litran mittaa, se aiheuttaa niitä huonoja valintoja ja työsuhteiden katkeamisia jne. 

Vierailija kirjoitti:

Siskoni on minua 6 vuotta vanhempi. Hän sai kasvaa kahden vanhemman kanssa ja hänen äitinsä oli terve. Ja vaikka meillä on samat vanhemmat, niin silti meillä on ihan eri vanhemmat. Vanhempamme erosivat melkein heti minun syntymän jälkeen ja samaan syssyyn äitini sairastui mieleltään. Minä kasvoin siis mielenterveysongelmaisen yksinhuoltajan kanssa ja jälki on sen mukaista...



Minulle on kasautunut elämän aikana valtava määrä ongelmia ja vastoinkäymisiä, kun taas siskoni elää porskuttaa suht helppoa ja sujuvaa elämää. Tasan ei mennyt nallekarkit meillä.

Meillä taas oli ihan just toisinpäin. Siskoni oli 7v. kun synnyin. Ensimmäisten vuosien aikana vanhemmat erosi ja äidillä oli ongelmia mielenterveyden ja päihteiden sekä elämänhallinnan kanssa, hän kuoli kun olin alle kouluikäinen. Koen että minua suojasi tuo nuori ikä, itse en juurikaan muista tuota ongelmien aikaa, mutta siskoni vanhempana lapsena on ymmärtänyt kaiken ihan eri tavalla. Eikä kuitenkaan ole tietenkään yksin ymmärtänyt, koska on ollut alakouluikäinen. Hän on joutunut käsittelemään asioita ihan eri tavalla kuin minä.

Kannattaa muistaa, että siskosi näkemys asiasta voi olla hyvin erilainen kuin sinun. Et voi tietää mitä hän käynyt läpi, vaikka sinulle se vaikuttaakin helpolta porskuttamiselta elämässä.

Miestäni ja hänen isosiskoaan ei uskoisi saman perheen lapsiksi. Mieheni on korkeasti koulutettu, vaativassa työssä ja pärjännyt hyvin elämässään. Hänen siskollaan oli vaikeuksia suorittaa peruskoulu läpi. Hän on kauniisti sanottuna vähälahjainen. Hän valmistui kuitenkin lopulta lähihoitajaksi ja pärjää itsenäisesti elämässään. Ikäeroa heillä on pari vuotta. Miehen vanhemmat ovat duunareita, eikä kukaan edellisessä sukupolvessa ole ylioppilas. Mies on kertonut, että hän tuntee joskus olevansa vähän outo lintu sukulaistensa silmissä. Mieheni on kovasti isänsä näköinen eli tuskin isä kukaan postimies on. Mikä lie geneettinen poikkeama iskenyt.

Lukekaa esimerkiksi Belskyn differential susceptibility - teoriasta. 

Toisaalta kiintymyssuhde ei ole jokaisen lapsen kohdalla välttämättä samanlainen. Se voi häiriintyä helposti esimerkiksi tapauksessa kun uusi lapsi syntyy ennen kuin edellinen on edes ehtinyt kunnolla kiinnittäytyä vanhempaansa. Lisäksi äidin raskauden aikainen stressi, psyykkiset sairaudet, päihteidenkäyttö jne. vaikuttaa lapsen myöhempiin vaiheisiin. 

Luulen, että esikoisen kohdalla on usein kyse ns. kokeiluerästä, kun testataan vähän sitä, niin sanotun trial and error -toiminnan kautta, mitä se vanhemmuus oikein vaatiikaan. Toisaalta pienemmän sisarukset vievät helposti huomion pois esikoisesta, joka taas on pohja turvattoman kiintymyssuhteen synnylle. Lisäksi isommat sisarukset toimivat usein turvallisena ihmisenä pienemmille sisaruksille, vaikka perheessä olisikin vaikea tilanne. 

En puhu perheestämme mitään nuorimpien sisarusteni kanssa, koska käsityksemme ja kokemuksemme siitä ovat niin erilaiset. Vanhempamme erosivat 20 vuoden väkivallan täyttämän vuoden jälkeen heidän ollessaan vauva ja taapero, kun taas me muut kasvoimme aivan toisissa oloissa suurimman osan lapsuudestamme ja nuoruudestamme. Vaikka he sinänsä eivät ole eri mieltä totuudesta, omakohtaisen kokemuksen puute tekee sellaisen kuilun, että minkäänlaista yhteyttä näissä asioissa on mahdoton saavuttaa. 

Minä synnyin kerrostaloon nuorille vähävaraisille vanhemmille, joista toinen oli työtön. Olin kotihoidossa kouluikään asti ja pihalla yhteisistä sosiaalisista säännöistä ja päiväkodissa opituista tavoista. Pienempi sisar syntyi hyväpalkkaisille vanhemmille omakotitaloon ja meni kolmevuotiaana päiväkotiin, mistä sai aikuisikään kestäneet kaverisuhteet. Samat vanhemmat, mutta erilainen lapsuus. Ikäeroa vain muutama vuosi. 

Minulla on kaksi poikaa, 20- ja 16-vuotiaat. Pikkulapsena isompi oli se rauhallinen ja keskittymiskykyinen ja halusi oppia kaikkea. Nuorempi oli se enempi rämäpää. Lopulta isommalla tuli alakoulun lopussa vaikeuksia ja todettiin Aspergerin syndrooma. Toki hänellä oli niitä piirteitä ollut aina, siitähän se mieletön keskittyminenkin kai kieli ja oli todella itsepäinen, mutta tuossa vaiheessa tuli ongelmat koulussa. Lopulta pääsi peruskoulusta yli seiskan keskiarvolla ja meni ammattikouluun opiskelemaan alaa, josta oli tosi kiinnostunut. Opiskelu meni hyvin, mutta työelämässä ei kerta kaikkiaan jaksanut, oli aivan mielettömiä työaikoja, jotka nyt ei ainakaan Aspergerille sovi. Päällisin puolin on nykyisin varsin tavallisen oloinen nuori mies, monet särmät ovat hioutuneet, mutta käytännössä on kovaa vauhtia syrjäytymässä ellei jotain keksi.

Nuorempi, toiminnallinen pikkupoika, on nykyisin monista asioista kiinnostunut lukiolainen, jolla on (näillä näkymin) tähtäin yliopistossa. Tavallaan pojat ovat täysin "vaihtaneet paikkoja" sitten lapsuusaikojen. Luulen, että nuoremmalla pojalla yksi vaikutin on ollut se, että näki miten isoveli sössi asioitaan ja yksinkertaisesti halusi ihan muuta. Itse asiassa muutenkin on tullut ihan muistakin perheistä mieleen, että joskus pienemmälle sisarukselle on tärkeää olla nimenomaan erilainen kuin isompi sisarus. Nuoremman kannattaa kilpailla eri kentillä, koska isompi on usein asioissa taitavampi, jos on yhtään isompi ikäero.

Minä tyttö synnyin vahinkolapsena. Vanhemmillani oli jo 2v POIKA jota palvottiin. Tiedän että ennen 1970 naimisissa olevalle naiselle ei tehty aborttia ja tästä sain kärsiä koko lapsuuteni. Isoveli sai kiusata minua vapaasti ja vanhemmat pilkkasivat ja naureskelivat. Veljeä palvottiin ja minua kiusattiin. Olin siis kotikiusattu. Jollain tavalla totuin siihen ja luulin oikeasti olevani kehitysvammainen. "Tiesin" että olen tyhmä. Kun sitten lähdin 16v kotiympäristöstä niin yllätyin kun huomasinkin olevani normaali. Minulla on mies ja lapset ja olen onnellinen. Voi sanoa että olen menestynyt kaikin puolin. En pitänyt vanhempiini  yhteyttä ja tuntui vain helpottavalta kun ku...at pois. En voi sietää veljeä ja jos joskus törmätään niin hänestä on hauskaa yhä vieläkin yrittää pilkata minua. "Hauskinta" tässä on se että häntä tuntuu vi.....tavan minun hyvinvointi. Lapsuudentraumat olen jo läpikäynyt.