Mikä selittää saman perheen lasten hurjan erilaiset elämät/kohtalot?

Yksi vaihtoehto on se, että vanhemmat ovat kasvatuksessaan epäonnistuneet huomioimaan kunkin lapsen erityiset piirteet. Samoista vanhemmista voi tulla monenlaisia geeniyhdistelmiä, eikä kaikille sovi sellaisenaan samanlainen kasvatustapa. Esim. lapsen itseohjautuvuus on tällainen asia, joka voi erota sisarusten välillä ja vaatia hyvin erilaista otetta eri lapsilla.

Toki ihmisen omillakin valinnoilla on merkitystä, ja kyllästyttää sellainen ajattelutapa, että kaikissa perheissä kaikki olisi aina pohjimmiltaan vanhempien syytä. 

Väsyttekö te koskaan säälimään itseänne? Tuskin.

Yhden opettajaperheen pojasta tuli alkoholisti ja kuoli jo nuorena. Kaksi muuta lasta menestyvät hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksi lasta kahden vuoden ikäerolla. He ovat 20+, eli kaikkea voi vielä tapahtua, mutta viimeiset 10 vuotta on ollut erilaista. Toinen ns. menestyy hyvin, toinen ns. syrjäytynyt. Siis nyt karrikoin, kumpikaan ei ole ääripäätä. 

 

Heidät erottaa luonne. Tuo ns menestynyt on pikkutarkka ja tunnollinen luonne. Tekee asiat by the book. Työ ns syrjäytynyt on hällä väliä filosofinen luonne, ollut jo pienestä pitäen. Sai teininä eksistentiaalisen kriisin, mitä merkitystä on hedonismilla ja mammonsn tavoittelulla. 

Omista sanavalinnoistasi ja ulosannistasi päätellen menestynyt lapsesi vastasi perheen arvoja paremmin. Ei ole helppo löytää paikkaansa jos kokee jo lapsena kotona ulkopuolisuuden tunnetta ajatusmaailmansa takia. Yleensä kai tuollaiset menestyvät, ja tekevät itselleen mielekästä työtä koska ovat sisäistäneet, että heidänkin pa

Olen sitä mieltä, että ihmisen pitäisi elättää itsensä. Se ei vastaa arvomaailmaani, että tuo syrjäytynyt elää tuilla.



Mutta itse olen samantyyppinen kuin tuo syrjäytnyt. Hän on luonteeltaan kuin minä. Ymmärrän erittäin hyvin hänen eksistentiaalisen kriisinsä. Toivon todella, että hän löytää oman juttunsa joskus. Ja pystyy elättämään itsensä sillä.

 

Sama

Saman perheen sisällä voidaan kohdella sisaruksia erilailla. toisille annetaan enemmän aikaa ja tehdään yhdessä asioita. Hankalampi pidetään poissa silmistä. Puhun omasta kokemuksesta. 

Jos kotona toista vaaditaan/pakotetaan tekemään milloin mitäkin eikä hänen anneta toteuttaa omia suunnitelmiaan ja sitten toiselle annetaan mahdollisuus niihin eikä vaadita kuin korkeintaan joskus roskpussi viemään ja joustetaan muissakin asioissa niin kotiolojen luulisi jotenkin vaikuttavan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei ole samanlainen kiintymyssuhde tai turvallisuuden tunne kaikilla. Perheissä on hyvin eriarvoista kohtelua sisarusten välillä. Ei näistä ulkopuolisille tietenkään puhuta. Omalla kohdallani meidän perheessä alkoi vanhempien liiallinen juominen ja perheväkivalta, kun kaksi vanhinta sisarusta olivat jo muuttaneet omilleen. He eivät ollenkaan ymmärrä minun ja nuoremman sisarukseni kokemuksia. 

Olen myös huomannut tuon, että joissain perheissä vanhemmat (tai toinen vanhempi) selkeästi ja avoimesti suosivat jotain lasta ja sorsivat toista. En voi käsittää tällaista toimintaa! Miltä se mahtaa tuntua siitä sorsitusta lapsesta, kun hän aivan varmasti huomaa, että sisaruksesta pidetään enemmän...

 

Tunnistan itseni vaikka en ihan "sorsittuna" tuntenut olevani. Isosisko teki kaiken oikein j

Mulla on melkein samanlainen tarina. Isosiskoa kohdeltiin ns isona ja olin aina se perheen kuopus, mitään osaamaton ja taitamaton. Perheessä olin aina se, jonka piti väistyä takavasemmalle ja olla hiljaa. Jos en ollut, komennettiin olemaan hiljaa. Vaikka olin koulumenestykseltä hyvä kympin oppilas, minua pidettiin tyhmänä ja sellaisena myös kohdeltiin. Koin väheksyntää ja opin pitämään itseäni typeränä ja ala-arvoisena. Isosiskolle ostettiin ajokortti ja auto, minulle ei koska en olisi kuitenkaan ajokorttia saanut tyhmyyteni takia, tai autoa olisi osannut ajaa. 

Tämä vaikutti elämääni niin paljon, että luovuin kaikista unelmistani ja tyydyin pitkälle elämään kaikkeen huonoon ja rumaan. Perheen sisällä valta-asetelmat vaikuttavat todella paljon ja pitkään. 

Meillä ainakin johtuu ihan luonne-eroista. Itse olen lapsesta asti urheillut, lukenut ja toiminut suunnitelmallisesti (eli siis säästänyt rahaa haluamiini asioihin jne). On korkea koulutus ja asiantutijatyö jolla tienaa mukavasti. Luonteeltani olen introvertti eli pari syvempää ihmissuhdetta riittää, mikä on hyvä koska aikaa ei riitä paljon muulle kuin perheelle. Olen vanhin neljästä lapsesta.

Seuraavaksi vanhin sisarus on aina ollut tuhlaavainen oman edun tavoittelija. Ei jaksa miettiä asioita pitkälle tulevaisuuteen, joten ei ole pärjännyt kovin hyvin. Ei esimerkiksi saa pidettyä työpaikkaa, koska tekee mitä haluaa vaikka se olisi vastoin työpaikan sääntöjä. Eli joka paikasta on tullut potkut jo koeajalla. Kokee että kaikki ovat aina häntä vastaan. Ei ole siis työtä, ei perhettä eikä juuri kavereita ja tästä on tullut jo varmaan noidan kehä hänelle.

Nuorimmat taas ovat koko elämänsä tehneet pakollisia asioita mahdollisimman vähän maksimaalisella hyödyllä. Eivät ole käyneet kovin paljoa kouluja eivätkä ole kovin hienoissa töissä, mutta elävät kuitenkin ihan mukavaa elämää perheineen ja ovat tyytyväisiä. Eli heillä menee oikein kivasti. Ovat myös ekstroverttejä Eli on paljon kavereita ja ovat sosiaalisesti lahjakkaita.

Meillä oli kaikille samat mahdollisuudet ja vanhempani panostivat meihin yhtälaisesti. Ehkä tuohon saamattomimpaan sisarukseen eniten, koska ei edes yrittänyt koulussa selvitä ja oli jatkuvasti muiden kanssa ongelmissa.

Vierailija kirjoitti:

Myös kullekin lapselle ominainen tapa suhtautua erilaisiin kokemuksiin vaikuttaa. Esimerkiksi omista lapsistani kaksi vanhinta ovat syntyneet pienellä ikäerolla ja eläneet hyvin samankaltaisen lapsuuden. Esikoinen kokee, että lapsuus oli hyvä, vanhemmat oikeudenmukaisia ja säännöt osin tiukkoja, mutta hyväksi lapsille. Toiseksi vanhimman mielestä lapsuus oli huono, vanhemmat epäoikeudenmukaisia ja säännöt kohtuuttomia.

Esikoisella on hyvä elämäntilanne, opiskelee toivomallaan alalla, tekee töitä, seurustelee ja elämä tasapainossa. Toiseksi vanhemmalla on pahenevaa päihdeongelmaa ja elämänhallinnan haasteita. Epäilen, että lasten luonne-erojen vuoksi nuorempi olisi tarvinnut aivan toisenlaista vanhemmuutta kuin esikoinen, emmekä ole valitettavasti nähneet tätä tai osanneet ottaa tätä huomioon riittävästi :(

Me olemme mieheni kanssa puolestamme saaneet lapsilta hiukan kritiikkiä siitä, että olemme kasvattaneet yhtä lapsistamme hiukan toisin kuin muita. Olen yrittänyt heille selittää, että tämä yksi on erilainen kuin te toiset. Jos olisin tehnyt samalla tavalla kuin toisten kohdalla, hän olisi todennäköisesti syrjäytynyt. Nyt hän opiskelee ja pärjää kivasti. Hän on kuitenkin vaatinut paljon enemmän perään katsomista ja eteenpäin potkimista, että tähän tilanteeseen on päästy. Toiset lapsemme olivat paljon tavoitteellisempia jo nuorena kuin tämä yksi huithapeli. Ei voi olla täysin tasapuolinen lasten kanssa siinä mielessä, että jokainen tarvitsee omanlaistansa tukea vanhemmiltaan. Tämä eteenpäin potkittu taas kokee, että häntä on arvosteltu kovemmin kuin muita. Lapset ovat meille läheisiä ja kertovat, että he ovat kuitenkin kaikki mielestään olleet rakastettuja. Aina kai sitä jotain väärin tekee, vaikka parhaansa yrittää.

Tosi hyviä viestejä jo tullut. Niiden lisäksi esim. ADHD altistaa riippuvuuksille ja ajaa helposti muutenkin impulsiiviseen käytökseen ja hakemaan adrenaliinia.

Olen miettinyt ihan samaa viime aikoina. 

Esimerkiksi me kaikki neljä sisarusta olemme aivan erilaisia: Kaikilla meillä on aivan erilaiset kiinnostuksen kohteet ja harrastukset, koulutukset ja ammatit, ulkonäöltäänkin olemme hyvin erilaisia. Ja kyllä, ne elämänpolut ovat olleet aivan erilaisia. Yksi esimerkiksi on yliopistokoulutettu urakiitäjä, toinen päihde- ja mielenterveysongelmien kanssa kamppaileva päihdeongelmainen. 

Omassa lapsuudenkodissani sitä ehkä selittää osittain pitkät ikäerot. Minun ja vanhimman veljeni välillä on 15 vuoden ikäero eli melkein voisi sanoa, että olemme jo eri sukupolvea. Perheen taloudellinen tilanne ja asuinpaikka ovat olleet aivan erilaisia silloin, kun minä olin lapsi vs kun veljeni oli lapsi. Ja aivan varmasti vanhemmatkin olivat erilaisia vanhempia 20-vuotiaina esikoiselle kuin 35-vuotiaina kuopukselle, vaikka lapsia onkin minusta kohdeltu aina hyvin tasaveroisesti ja kasvatettu samojen arvojen mukaan.

Mielenkiintoisia nämä asiat ovat joka tapauksessa.

No kerrotko miten meillä on esimerkiksi samanlaiset olosuhteet ollut sisarusteni kanssa ? Ensin oli yksi lapsi, noin vuoden päästä tuli toinen ja minä melkein kolme vuotta myöhemmin. On siis ollut ihan erilaiset lähtökohdat kaikilla 

Ystävieni perheitä seuratessa (meillä kaikilla nyt kouluikäisiä lapsia) olen joskus miettinyt sitä, kuinka erilainen suhde vanhemmilla voi olla perheen lapsiin. Ei suuressa osassa, mutta hyvin monessa, perheessä esimerkiksi äidillä voi olla selkeästi hirveän läheinen ja lämmin suhde yhteen lapseen ja sitten taas vaikea, etäinen suhde johonkin. Puheet siitä, että vanhemmilla olisi ns. lempilapsia eivät ole ihan tuulesta temmattuja, vaikka se suosiminen ei mitenkään hirveän silmiin pistävää olisikaan.

Minä ja sisarukseni olemme esimerkki tällaisesta. Meillä keskiluokkainen koti, jossa ei alkoholia käytetty, vanhemmilla oli töitä ja asiat ulkoisesti ok.

Sisarukseni oli jo lapsena hyvin impulsiivinen erityislapsi, mutta asiaa ei diagnosoitu tuohon aikaan. Häntä pidettiin vain todella vaikeana, haukuttiin tyhmäksi/vammaiseksi jne, vaikka oli matemaattisissa aineissa fiksu. Sisarukseni pahoinpiteli minua koko lapsuuteni ja nuoruuteni, tuolloin ei perheväkivaltaan puututtu. Aikuistuessaan sisarukseni sotkeentui päihteisiin, meinasi kuollakin useamman kerran aineiden takia. Terveys meni päihteiden käytön myötä. Nykyään hän on työelämän ulkopuolella, monisairas, perheetön ja vaikeasti mt-ongelmainen. Syyllistää ongelmistaan muita, mitään vikaa ei näe itsessään. Minä olen käynyt yliopiston, työskentelen koulutusta vastaavassa työssä, minulla on puoliso, lapsi ja elämässä monet asiat hyvin. Toki isoja vastoinkäymisiä on ollut minullakin näiden vuosikymmenten aikana, mutta olen ottanut asenteeksi sen, että voin valita itse sen, miten elämääni asennoidun. Vastoinkäymisiä itken aikani ja sitten nousen ylös jatkaakseni. Jos olisin toisenlainen ihminen, niin olisin voinut jäädä murehtimaan tuota menneisyyden väkivaltaa ja antanut sen "pilata" elämäni. Sen sijaan valitsin, että haluan elää toisin.

Sen sanoisin, että sisarukseni elämässä olisi ollut paljon hyviä asioita, mutta hän ei niihin tarttunut. Teki lukion jälkeen töitä tehtaassa, joka maksoi todella hyvää palkkaa. Ei jäänyt tehtaalle töihin, vaan yritti opiskella, mutta jätti opinnot kesken monta kertaa. Hänelle tarjottiin aikanaan paikkaa ulkomailta huippuyliopistosta, ei lähtenyt. Hän sai pitkän syrjäytymisjakson (ei opiskellut eikä ollut työelämässä vuosikausiin) vakituisen työpaikan, koska paikan pomo uskoi häneen. Ei kyennyt käymään töissä ja menetti työpaikkansa. On katkaissut välit moniin sukulaisiin, kun syyttää muita huonosti menneestä elämästään. Sisaruksellani olisi siis voinut olla ihan toisenlainen aikuisuus, mutta ei halunnut tarttua hänelle annettuihin mahdollisuuksiin. Kyllä minä siis sanoisin, että elämä on tuonut hänen eteensä vastoinkäymisiä, mutta on hän myös tehnyt itse huonoja valintoja. Mitään kykyä kantaa vastuuta omista valinnoista ei ole ollut. Eli ei nämä aina ole sellaisia tilanteita, että huono-osaisuus olisi pelkästään ulkoisista syistä ja muista ihmisistä johtuvaa. Kyllä aikuisella ihmisellä itsellä on vastuu lopulta omasta elämästään.

Vierailija kirjoitti:

Ystävieni perheitä seuratessa (meillä kaikilla nyt kouluikäisiä lapsia) olen joskus miettinyt sitä, kuinka erilainen suhde vanhemmilla voi olla perheen lapsiin. Ei suuressa osassa, mutta hyvin monessa, perheessä esimerkiksi äidillä voi olla selkeästi hirveän läheinen ja lämmin suhde yhteen lapseen ja sitten taas vaikea, etäinen suhde johonkin. Puheet siitä, että vanhemmilla olisi ns. lempilapsia eivät ole ihan tuulesta temmattuja, vaikka se suosiminen ei mitenkään hirveän silmiin pistävää olisikaan.

Mielestäni vaatimus siitä ettei ole suosikkia on vähän epäinhimillinen. Jos jonkun kanssa luonteet vain osuu yksi yhteen, niin minkäs sille voi.

Sen sijaan pitäisi yrittää olla näyttämättä sitä puolueellisuutta koko katraalle. Jotkut vanhemmat suosivat jotain lasta ihan silmiinpistävästi. Ehkä eivät itse edes huomaa näin tekevänsä. Ja osa varmaan huomaa, muttei välitä.

Paljon tässä on puhetta perheestä ja sen luomasta kasvuympäristöstä, mutta ne erot voivat hyvin alkaa tulla esiin siinä vaiheessa, kun aletaan irtaantua vanhemmista ja ystävät ja muu, kodin ulkopuolinen elinpiiri tulee yhä tärkeämmäksi. Joku puhuu ajatumisesta väärään seuraan teini-iässä eikä siinä aina ole kyse siitä, ettei vaan ole kotona osattu kasvattaa niin, ettei ajaudu. Kaikki voi olla kunnossa perheessä ja varhaislapsuus on hyvin samanlaista, mutta sitten kun aletaan itsenäistyä, siihen tulee paljon muita tekijöitä mukaan.

Huomaan ainakin omista lapsistani, että heissä näkyy mihin kohtaan elämänkaartamme syntyivät.

Kaksi vanhinta syntyi kun aloitimme opiskelut. Ovat tottuneet siihen, ettei mihinkään ole varaa. Saattavat esimerkiksi edelleen kysyä onko varaa mennä kaverisynttäreille tms. Vanhempani maksoivat heille harrastukset kun sen aika oli ja olivat 5 ja 6 kun valmistuimme ja siirryimme täysipäiväisesti työelämään.

Nuorin syntyi pari vuotta sitten keskelle sellaista keskiluokkaista harrastusrumbaa ja sen kyllä huomaa. On selvästi enemmän kiinni meissä kuin kaksi vanhinta ja oma-aloitteisuutta asioihin ei juuri ole. Jaksaa kyllä vastapainoksi tylsyyttä ihan eri tavalla. Tosin kärsiikin ennemmin tylsyyttä, kuin siirtyy edes hiukan oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Hänestä huomaa, että on ollut varaa lahjoa eli olemme ihan omalla toiminnallamme hemmotelleet hänet pilalle.

Vierailija kirjoitti:

Paljon tässä on puhetta perheestä ja sen luomasta kasvuympäristöstä, mutta ne erot voivat hyvin alkaa tulla esiin siinä vaiheessa, kun aletaan irtaantua vanhemmista ja ystävät ja muu, kodin ulkopuolinen elinpiiri tulee yhä tärkeämmäksi. Joku puhuu ajatumisesta väärään seuraan teini-iässä eikä siinä aina ole kyse siitä, ettei vaan ole kotona osattu kasvattaa niin, ettei ajaudu. Kaikki voi olla kunnossa perheessä ja varhaislapsuus on hyvin samanlaista, mutta sitten kun aletaan itsenäistyä, siihen tulee paljon muita tekijöitä mukaan.

Tämä on myös totta. Ja liittyy täälläkin monesti mainittuihin luonne-eroihin. Toiset on seikkailunhaluisempia ja vaara viehättää, jolloin helpommin ajautuu huonoihin porukoihin. Toiset taas sen verran hissukoita ettei kovisten piirit kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävieni perheitä seuratessa (meillä kaikilla nyt kouluikäisiä lapsia) olen joskus miettinyt sitä, kuinka erilainen suhde vanhemmilla voi olla perheen lapsiin. Ei suuressa osassa, mutta hyvin monessa, perheessä esimerkiksi äidillä voi olla selkeästi hirveän läheinen ja lämmin suhde yhteen lapseen ja sitten taas vaikea, etäinen suhde johonkin. Puheet siitä, että vanhemmilla olisi ns. lempilapsia eivät ole ihan tuulesta temmattuja, vaikka se suosiminen ei mitenkään hirveän silmiin pistävää olisikaan.

Mielestäni vaatimus siitä ettei ole suosikkia on vähän epäinhimillinen. Jos jonkun kanssa luonteet vain osuu yksi yhteen, niin minkäs sille voi.

Sen sijaan pitäisi yrittää olla näyttämättä sitä puolueellisuutta koko katraalle. Jotkut vanhemmat suosivat jotain lasta ihan silmiinpistävästi. Ehkä eivät itse edes huomaa näin tekevänsä. Ja osa varmaan huomaa, mutt

Voin ymmärtää sen, että yhden lapsen kanssa luonteet sopivat vanhemmalla hyvin yhteen ja toiseen lapseen suhde voi olla mutkikkaampi. Rakkauden määrän toivoisi kuitenkin olevan sama kaikille lapsille. 

Itse synnyin nelilapsisen perheen kuopuksena ja iltatähtenä, kuulemma yllätyksenä ja vanhemmilleni oli ilmeisesti alussa aikamoinen shokki, kun ilmoitin tulostani. 

Koen, että vanhemmillani ei ole ollut kauheasti aikaa / intoa / motivaatiota huolehtia minusta. Siis en ole ollut millään tavalla heitteille jätetty, vaan ruokaa on ollut pöydässä ja vaatteet yllä, mutta todella monessa asiassa ja tilanteessa olen pienestä asti joutunut selviytymään yksin. Pitkät iltapäivät kotona yksin koulun jälkeen, vanhemmillani ei ollut esimerkiksi koulunkäyntiäni kohtaan mitään kiinnostusta, koululaisena ja teininä minulla ei ollut mitään kotiintuloaikoja eivätkä vanhemmat ylipäätään olleet kiinnostuneita elämästäni, eivät kysyneet tai keskustelleet. Muistan olleeni aika nuori, kun ajattelin etteivät vanhempani tiedä elämästäni oikeastaan mitään, eivätkä osaisi kertoa esimerkiksi lempiruokaani, lempiväriäni tms, jos kysyttäisiin. Minulla oli lapsena tunne, että minusta ei erityisesti huolehdittu. Sain kasvaa hyvin itsenäisesti ja vapaasti. Siinä oli etunsa, mutta haittapuolensa. 

Aikuisena vanhemmilla sisaruksillani tuntuu olevan paljon tiiviimpi ja läheisempi suhde nyt jo iäkkäisiin vanhempiini kuin itselläni, joka tätä itsenäisen lapsen roolia vetää vielä keski-ikäisenäkin.