Mikä selittää saman perheen lasten hurjan erilaiset elämät/kohtalot?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siskoni on minua 6 vuotta vanhempi. Hän sai kasvaa kahden vanhemman kanssa ja hänen äitinsä oli terve. Ja vaikka meillä on samat vanhemmat, niin silti meillä on ihan eri vanhemmat. Vanhempamme erosivat melkein heti minun syntymän jälkeen ja samaan syssyyn äitini sairastui mieleltään. Minä kasvoin siis mielenterveysongelmaisen yksinhuoltajan kanssa ja jälki on sen mukaista...



Minulle on kasautunut elämän aikana valtava määrä ongelmia ja vastoinkäymisiä, kun taas siskoni elää porskuttaa suht helppoa ja sujuvaa elämää. Tasan ei mennyt nallekarkit meillä.

Sinä siis kasvoit vauvasta lähtien mielenterveysongelmaisen yh-äidin kanssa ja siskosi kuusivuotiaasta lähtien saman mielenterveysongelmaisen yh-äidin kanssa. Aika lailla sama asia.

Tiedoksesi, että kaksi ensimmäistä vuotta ovat kaikista ratkaisevimpia lapsen kehityksen kannalta. Jos et usko, tutustu alan tutkimukseen. Voisi tehdä muutenkin hyvää (tutustua asioihin ennen kommentoimista).

Vierailija kirjoitti:

Itse synnyin nelilapsisen perheen kuopuksena ja iltatähtenä, kuulemma yllätyksenä ja vanhemmilleni oli ilmeisesti alussa aikamoinen shokki, kun ilmoitin tulostani. 

Koen, että vanhemmillani ei ole ollut kauheasti aikaa / intoa / motivaatiota huolehtia minusta. Siis en ole ollut millään tavalla heitteille jätetty, vaan ruokaa on ollut pöydässä ja vaatteet yllä, mutta todella monessa asiassa ja tilanteessa olen pienestä asti joutunut selviytymään yksin. Pitkät iltapäivät kotona yksin koulun jälkeen, vanhemmillani ei ollut esimerkiksi koulunkäyntiäni kohtaan mitään kiinnostusta, koululaisena ja teininä minulla ei ollut mitään kotiintuloaikoja eivätkä vanhemmat ylipäätään olleet kiinnostuneita elämästäni, eivät kysyneet tai keskustelleet. Muistan olleeni aika nuori, kun ajattelin etteivät vanhempani tiedä elämästäni oikeastaan mitään, eivätkä osaisi kertoa esimerkiksi lempiruokaani, lempiväriäni tms, jos kysyttäisiin. Minull

Tähän voin samaistua, olen se joka kertoi isosiskostani ja kuinka minut luokiteltiin tyhmäksi. 

Vielä edelleen vanhempani pitävät minua tyhmänä. Kerran isäni luki opiskelutehtävää jonka olin tehnyt ja hän yllättyneenä kysyi, olenko noin älykäs. Olin 24-vuotias ja ihmettelin eikö hän tiedä minusta mitään. Nykyään yhä tuntuu että vanhempani eivät tiedä minusta mitään. Olin pitkälle yli 40-vuotias kun tajusin että työkaverini ja esimieheni arvostavat minua ja pitävät minua taitavana työssäni. Silloin kääntyi kurssini ja aloin arvostamaan itseäni. Kotona taas vanhempani edelleen herkästi kieltävät minua osallistumasta keskusteluun, koska eivät koe minulla olevan mitään järkevää sanottavaa. 

Tämä meni nyt oman navan ympärille, mutta kolahti aihe niin että piti palata aiheeseen joka edelleen on kipeä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävieni perheitä seuratessa (meillä kaikilla nyt kouluikäisiä lapsia) olen joskus miettinyt sitä, kuinka erilainen suhde vanhemmilla voi olla perheen lapsiin. Ei suuressa osassa, mutta hyvin monessa, perheessä esimerkiksi äidillä voi olla selkeästi hirveän läheinen ja lämmin suhde yhteen lapseen ja sitten taas vaikea, etäinen suhde johonkin. Puheet siitä, että vanhemmilla olisi ns. lempilapsia eivät ole ihan tuulesta temmattuja, vaikka se suosiminen ei mitenkään hirveän silmiin pistävää olisikaan.

Mielestäni vaatimus siitä ettei ole suosikkia on vähän epäinhimillinen. Jos jonkun kanssa luonteet vain osuu yksi yhteen, niin minkäs sille voi.

Sen sijaan pitäisi yrittää olla näyttämättä sitä puolueellisuutta koko katraalle. Jotkut vanhemmat suosivat jotain lasta ihan silmiinpistävästi. Ehkä eivät itse edes h

Niin tai edes sivistyneen kohtelun, että sen verran vois ajatella muutakin kuin omaa vanhemmointinautintoaan jonka yksi pilaa muistuttamalla hilma-isoisotädistä joka kerran astui äidin varpaille ja jonka nenä on nyt periytynyt tolle yhdelle...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paljon tässä on puhetta perheestä ja sen luomasta kasvuympäristöstä, mutta ne erot voivat hyvin alkaa tulla esiin siinä vaiheessa, kun aletaan irtaantua vanhemmista ja ystävät ja muu, kodin ulkopuolinen elinpiiri tulee yhä tärkeämmäksi. Joku puhuu ajatumisesta väärään seuraan teini-iässä eikä siinä aina ole kyse siitä, ettei vaan ole kotona osattu kasvattaa niin, ettei ajaudu. Kaikki voi olla kunnossa perheessä ja varhaislapsuus on hyvin samanlaista, mutta sitten kun aletaan itsenäistyä, siihen tulee paljon muita tekijöitä mukaan.

Tämä on myös totta. Ja liittyy täälläkin monesti mainittuihin luonne-eroihin. Toiset on seikkailunhaluisempia ja vaara viehättää, jolloin helpommin ajautuu huonoihin porukoihin. Toiset taas sen verran hissukoita ettei kovisten piirit kiinnosta.

Eihän tossa ole mitään järkeä. Yhtä lailla hissukat ajautuvat huonoihin porukoihin ja jännitystä hakevat maailmanmatkaajiksi, liikemiehiksi jne. Mitäs nyt jos taas lakattais vetämästä omasta taskusta näitä mutuarvioita ja jätetään älylliset keskustelut niille jotka tietävät jotain tai vaivautuvat ottamaan edes selvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siskoni on minua 6 vuotta vanhempi. Hän sai kasvaa kahden vanhemman kanssa ja hänen äitinsä oli terve. Ja vaikka meillä on samat vanhemmat, niin silti meillä on ihan eri vanhemmat. Vanhempamme erosivat melkein heti minun syntymän jälkeen ja samaan syssyyn äitini sairastui mieleltään. Minä kasvoin siis mielenterveysongelmaisen yksinhuoltajan kanssa ja jälki on sen mukaista...



Minulle on kasautunut elämän aikana valtava määrä ongelmia ja vastoinkäymisiä, kun taas siskoni elää porskuttaa suht helppoa ja sujuvaa elämää. Tasan ei mennyt nallekarkit meillä.

Sinä siis kasvoit vauvasta lähtien mielenterveysongelmaisen yh-äidin kanssa ja siskosi kuusivuotiaasta lähtien saman mielenterveysongelmaisen yh-äidin kanssa. Aika lailla sama asia.

Ensimmäiset kuusi vuotta ovat aivan kriittiset sen kanna

Toivottavasti tuo sairaan yh-äidin lapsi ei pidä isäänsä jonain hyviksenä, kukaan joka jättää avuttomat lapset sairaan äidin armoille ei ole. Ei vaan tainnut haluta moista vastuuta ja sanoi vain että kumminkin menee huoltajuus äidille ja eikun kohti uusia seikkailuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksi lasta kahden vuoden ikäerolla. He ovat 20+, eli kaikkea voi vielä tapahtua, mutta viimeiset 10 vuotta on ollut erilaista. Toinen ns. menestyy hyvin, toinen ns. syrjäytynyt. Siis nyt karrikoin, kumpikaan ei ole ääripäätä. 

 

Heidät erottaa luonne. Tuo ns menestynyt on pikkutarkka ja tunnollinen luonne. Tekee asiat by the book. Työ ns syrjäytynyt on hällä väliä filosofinen luonne, ollut jo pienestä pitäen. Sai teininä eksistentiaalisen kriisin, mitä merkitystä on hedonismilla ja mammonsn tavoittelulla. 

Omista sanavalinnoistasi ja ulosannistasi päätellen menestynyt lapsesi vastasi perheen arvoja paremmin. Ei ole helppo löytää paikkaansa jos kokee jo lapsena kotona ulkopuolisuuden tunnetta ajatusmaailmansa takia. Yleensä kai tuollaiset menestyvät, ja tekevät itselleen mielekästä ty

Kyllä sinun mielipiteesi tuli jo tästä selväksi. Kuulostaa siltä, että yrität omia luuserilapsesi hyvätkin puolet vielä itsellesi, tai mikäli oikeasti on perinyt sinulta niin ehkä tunnetkin syyllisyyttä. Sinä lienet nainen, vanhempaa sukupolvea ja ainakin osin miehen elättämä ja syrjäytynyt lapsesi mies, tai nainen jolle ei elättäjää löydy. Nosta pää pensaasta ja mieti vähän.

Ja lainaus ei toimi.

Millä itse vältit syrjäytymisen ja olisiko lapsesi voinut tehdä samat valinnat? Ei kannata sysätä sisäistämäänsä itseinhoa lapselleen, joka muistuttaa itsestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Paljon tässä on puhetta perheestä ja sen luomasta kasvuympäristöstä, mutta ne erot voivat hyvin alkaa tulla esiin siinä vaiheessa, kun aletaan irtaantua vanhemmista ja ystävät ja muu, kodin ulkopuolinen elinpiiri tulee yhä tärkeämmäksi. Joku puhuu ajatumisesta väärään seuraan teini-iässä eikä siinä aina ole kyse siitä, ettei vaan ole kotona osattu kasvattaa niin, ettei ajaudu. Kaikki voi olla kunnossa perheessä ja varhaislapsuus on hyvin samanlaista, mutta sitten kun aletaan itsenäistyä, siihen tulee paljon muita tekijöitä mukaan.

Tämä on myös totta. Ja liittyy täälläkin monesti mainittuihin luonne-eroihin. Toiset on seikkailunhaluisempia ja vaara viehättää, jolloin helpommin ajautuu huonoihin porukoihin. Toiset taas sen verran hissukoita ettei kovisten piirit kiinnosta.

Eihän tossa ole mitään

Ja itse asiassa aika usein noissa porukoissa on herkkiä ihmisiä ja lapatossut pistetään tekemään likaiset hommat tai muuten vaan vedetään huonoille teille koska niin huvittaa tehdä. Kiusaamista tavallaan. Noissa piireissä on ihan kaikenlaisia ihmisiä. Keskiverrot varmaan löytävät nopeimmin tiensä sieltä ulos, jos ikinä joutuvatkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei ole samanlainen kiintymyssuhde tai turvallisuuden tunne kaikilla. Perheissä on hyvin eriarvoista kohtelua sisarusten välillä. Ei näistä ulkopuolisille tietenkään puhuta. Omalla kohdallani meidän perheessä alkoi vanhempien liiallinen juominen ja perheväkivalta, kun kaksi vanhinta sisarusta olivat jo muuttaneet omilleen. He eivät ollenkaan ymmärrä minun ja nuoremman sisarukseni kokemuksia. 

Olen myös huomannut tuon, että joissain perheissä vanhemmat (tai toinen vanhempi) selkeästi ja avoimesti suosivat jotain lasta ja sorsivat toista. En voi käsittää tällaista toimintaa! Miltä se mahtaa tuntua siitä sorsitusta lapsesta, kun hän aivan varmasti huomaa, että sisaruksesta pidetään enemmän...

 

Kyllä , tätä tapahtuu. Siihen vaikuttaa ihmisten väliset kemiat. Terveet ja normaalit äidit ,isät ja lapset ovat vain ihmisiä omine geeneineen. Sille ei voi mitään ,jos jonkun lapsen kanssa kemiat käy hyvin yksiin jo heti vauvana ja toisen kanssa ei. Valitettavasti näin on. Äiti/isä tiedostaa asian ja yrittää olla yhtä mukava kaikille ja voi päälisinpuolin onnistuakin siinä, mutta silti todellinen tunne on se ,miten lapsi kasvava nuori sen kokee. Lisäksi on otettava huomioon se miten kukin kokee / muistaa saman tapahtuman. Siinä on valtavat erot ihmisten välillä. On tutkittu ja kirjoitettu aiheesta kirjojakin. Lukekaa.

Näin se vaan on valitettavasti. Useimmiten on tilanne, josta , edellä mainitut asiat huomioon ottaen, ei voi syyttää ketään. Tasan ei käy nallekarkit.

,,,vielä lisää, että mitään ns traumaattista ei ole tarvinnut tapahtua silloin lapsuudessa ja nuoruudessa  ja silti kokemus on aivan erilainen samassakin perheessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei ole samanlainen kiintymyssuhde tai turvallisuuden tunne kaikilla. Perheissä on hyvin eriarvoista kohtelua sisarusten välillä. Ei näistä ulkopuolisille tietenkään puhuta. Omalla kohdallani meidän perheessä alkoi vanhempien liiallinen juominen ja perheväkivalta, kun kaksi vanhinta sisarusta olivat jo muuttaneet omilleen. He eivät ollenkaan ymmärrä minun ja nuoremman sisarukseni kokemuksia. 

Olen myös huomannut tuon, että joissain perheissä vanhemmat (tai toinen vanhempi) selkeästi ja avoimesti suosivat jotain lasta ja sorsivat toista. En voi käsittää tällaista toimintaa! Miltä se mahtaa tuntua siitä sorsitusta lapsesta, kun hän aivan varmasti huomaa, että sisaruksesta pidetään enemmän...

Omasta kokemuksesta voin kertoa että tuntuu kauhealta. Aina saat kuulla olevasi vääränlainen, väärässä paikassa, väärään aikaan ja väärän ikäinen. Toki paljon muutakin ja paljon rumemmin ilmaistuna. Ikinä et osaa mitään ja lähes kaikki paha lähtee sinusta. Perinyt kaikki piirteet "huonommasta" suvusta, olet jo ennen kouluikää (inhotun) anopin kaltainen. 

Ikinä ei ole selvinnyt miksi jaottelu tehtiin. Mikä saa vanhemman jumaloimaan toista siskoa ja yhteistuumin kiusaamaan, pilkkaamaan ja ilkkumaan toista? Meillä on samat biologiset vanhemmat, elämäntilanne kaoottinen koko lapsuuden, nuoruuden ja pitkälle aikuisuuteen. Taloudellinen tilanne suosi aina siskoa, hänelle oli rahaa, aikaa ja apua. Minun piti vain ymmärtää että on "vaikeaa". 

Opin tyytymään muiden jättämiin murusiin, opin että en ansaitse mitään hyvää, että vähästäkin ilosta pitää maksaa moninkertaisella surulla. Sisko taas oppi että ei ole häntä mahtavampaa, koko maailma on hänelle kateellinen juuri oikeiden ja ainutlaatuisten äidin suvun geenien siirtymisestä juuri häneen. Emme ole tekemisissä. 

Meillä kaikille kolmella lapsella suht erilainen tilanne: vanhin perheetön, syrjäytynyt ja päihde- ja mielenterveysongelmainen, keskimmäinen maailmaa nähnyt ja ammatillisesti menestynein yhden lapsen isä, mutta eronnut kaikista kumppaneistaan, nuorin taas vähän huonommassa, mutta ihan ok työssä, kahden lapsen isä ja ollut nuoresta asti saman kumppanin kanssa.

Meillä oli väkivaltainen, psyykkisesti sairas isä ja uupunut, traumatisoitunut äiti. Kulissit oli pystyssä ja meitä kaikkia kannustettiin ja painostettiin menestymään opinnoissa ja harrastamaan. Vanhin oli päähän potkittu erityislapsi, jota vanhemmat eivät osanneet tukea lapsena, mutta jota ovat aikuisiällä paaponeet liikaakin. Keskimmäinen oli suorittaja, jota vanhin kadehti, ja nuorimmainen vanhempien unohtama ja vanhimman veljen puolestaan päähän potkima. Terapiat on kaikilla jo tällä iällä käytynä.

Tällä hetkellä nuorin lapsi ei halua nähdä ollenkaan vanhempiaan tai vanhinta veljeä eikä vanhin veli ei halua nähdä isää tai keskimmäistä veljeä. Keskimmäinen veli on muodollisesti väleissä vanhempien kanssa ja hänellä ja nuorimmalla on hyvät välit. 

Voi ei, minä olen ainoa lapsi, miten nyt uhriudun että minua kohdeltiin huonommin ja siksi kaikki meni pieleen?

Perheessä kasvatetaan lapset samalla tavalla, mutta lasten luonteet vaikuttaa. Toinen on kiltti, toinen kiusaa. Toista tuetaan ehkä enemmän ,toiselle suosikille saatetaan vaikka maksaa jotain enemmän tai kokonaan ja toinen ei saa yhtä paljon. Toinen saatetaan ottaa vanhemman auttajaksi ja toista ei päästetä tähän tehtävään. Ja tälle auttajalle sitten korvataan apunsa ja voidaan sanoa,että hänhän auttoi aina. No kun toista ei edes pyydetty.

Miksi te yhä elätte menneessä? Onko jäänyt huomaamatta, että lapsuus meni jo, ja tähän ikään mennessä olisi jo aikaa sitten pitänyt saada sitä kohtelua muiltakin kuin vanhemmilta? 

Että ihan sama miten vanhempi kohteli, kun on jo elänyt vuosia/vuosikymmeniä onnellisessa parisuhteessa, jossa on kohdeltu hyvin. Koska ei ole suostunut muunlaisessa suhteessa elämään.

Vierailija kirjoitti:

Miksi te yhä elätte menneessä? Onko jäänyt huomaamatta, että lapsuus meni jo, ja tähän ikään mennessä olisi jo aikaa sitten pitänyt saada sitä kohtelua muiltakin kuin vanhemmilta? 

Että ihan sama miten vanhempi kohteli, kun on jo elänyt vuosia/vuosikymmeniä onnellisessa parisuhteessa, jossa on kohdeltu hyvin. Koska ei ole suostunut muunlaisessa suhteessa elämään.

Ehkäpä se menneisyys elääkin meissä, eli aiheuttaa edelleen paljon vaikeuksia elämään. Silloin asioita on käytävä läpi, jotta jatkossa olisi ehkä helpompaa.

Uskon kyllä, mitä kerrot. Olet sitä mieltä, että sisaruksesi ei ole ottanut vastuuta elämästään.

Kerroit, että sisarustasi haukuttiin lapsena vammaiseksi ja tyhmäksi. Jos tarpeeksi monesti tuollaisen lapsena kuulee, siitä tulee sisäistetty totuus. Taatusti vaikuttaa jatkossa kaikkeen. 

Se, ettei kukaan puuttunut siihen, että hän pahoinpiteli sinua, on törkeää.

Et kuitenkaan pysty tietämään, mitä kaikkea sisaruksesi on kohdannut ja kokenut. Jos hän ei ole neurotyypillinen, niin onko hän saanut hoitoa? Ns. kirjolla olevalle ns. normaalit asiat (opiskelu, töissäkäynti jne) eivät vain onnistu läheskään yhtä helposti kuin neurotyypilliselle. En tiedä, minkä ikäisiä olette, mutta useat, nyt keski-ikäiset ns. kirjolla olevat ovat lapsena kokeneet poikkeuksellisen paljon seksuaalista ahdistelua, hyväksikäyttöä yms. Esim. opettajat ja kerho-ohjaajat olivat tekijöinä ja nämä luottivat siihen, että ovat turvassa, koska eihän "vammaista" kukaan usko. 

Vaikket varmasti valehtele, pidä kuitenkin mielessä, ettet sinä voi tietää, mitä kaikkea sisaruksellesi on tapahtunut. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi te yhä elätte menneessä? Onko jäänyt huomaamatta, että lapsuus meni jo, ja tähän ikään mennessä olisi jo aikaa sitten pitänyt saada sitä kohtelua muiltakin kuin vanhemmilta? 

Että ihan sama miten vanhempi kohteli, kun on jo elänyt vuosia/vuosikymmeniä onnellisessa parisuhteessa, jossa on kohdeltu hyvin. Koska ei ole suostunut muunlaisessa suhteessa elämään.

Ihminen nimenomaan on sellainen kuin on menneisyytensä vuoksi. Kaikki kokemus ja se miten kokemuksiin suhtautuu tai miten niistä selviytyy vaikuttaa ihmiseen nykyhetkessä. Se että tiedostaa menneisyyden vaikutukset ei ole menneessä vellomista. 

"Et kuitenkaan pysty tietämään, mitä kaikkea sisaruksesi on kohdannut ja kokenut. Jos hän ei ole neurotyypillinen, niin onko hän saanut hoitoa? Ns. kirjolla olevalle ns. normaalit asiat (opiskelu, töissäkäynti jne) eivät vain onnistu läheskään yhtä helposti kuin neurotyypilliselle. En tiedä, minkä ikäisiä olette, mutta useat, nyt keski-ikäiset ns. kirjolla olevat ovat lapsena kokeneet poikkeuksellisen paljon seksuaalista ahdistelua, hyväksikäyttöä yms. Esim. opettajat ja kerho-ohjaajat olivat tekijöinä ja nämä luottivat siihen, että ovat turvassa, koska eihän "vammaista" kukaan usko. 

Vaikket varmasti valehtele, pidä kuitenkin mielessä, ettet sinä voi tietää, mitä kaikkea sisaruksellesi on tapahtunut."

Sisarukseni on aikuisena saanut adhd-lääkityksen ja kaiken mahdollisen avun, mitä yhteiskunta on vain voinut antaa. Sisarukseni asioi terveydenhuollossa jatkuvasti, joten ei ole jätetty yksin. Me läheiset on yritetty tukea ja kuunnella, ei halua kertoa omista asioistaan juuri mitään. En voi tietää, mitä kaikkea sisarukselle on tapahtunut, kun hän ei kerro. Mutta suhtaudun myös varauksella joihinkin hänen kertomiinsa asioihin hänen mt-häiriönsä vuoksi. On ollut välillä psykoottinen, nähnyt näkyjä ja ollut harhojensa vuoksi sairaalassa. Sisarukseni on mm. väittänyt meidän äidin ahdistelleen häntä. Äitimme ei ole koskaan käyttäytynyt ahdistelevasti, eikä äidin käytös ole millään lailla seksuaalisuuteen viittaavaa. Hän on päinvastoin aina suhtautunut kielteisesti seksiin liittyviin asioihin. Sitä en tiedä, onko jossain kodin ulkopuolella ollut hyväksikäyttöä kouluaikana. Aikuisena sisarukseni on ilmeisesti myynyt itseään aineita saadakseen, mutta suoraan hän ei ole tuota asiaa myöntänyt.

Anteeksi, mutta turhauttaa, kun tässä kritisoidaan minua, vaikka olen parhaani mukaan yrittänyt tukea sisarustani kaikki nämä vuodet siitä huolimatta, että hän pahoinpiteli minua aikoinaan.