Lue keskustelun säännöt.
Lapsi on kateellinen pikkusisarukselle siitä että tällä on molemmat vanhemmat
22.02.2024 |
Lapsi on alakouluikäinen, pikkusisarus on alle kouluikäinen. Itse olen tämän pikkusisaruksen äiti, vanhemman lapsen äiti kuoli lapsen ollessa pieni. Meillä on aina ollut tämän lapsen kanssa hyvät välit, ja periaatteessa on edelleen. Olen ollut lapselle toinen perheen aikuinen, en kuitenkaan äiti.
Tämän talven aikana isompi lapsi on alkanut ilkeillä pienemmälle. Lapsi saattaa sanoa pienemmälle jotain ikävää liittyen siihen että tällä on äiti, esimerkiksi kun tämä viettää aikaa äidin kanssa, kun lapsi piirsi kuvan missä on äiti ja kun yhtenä päivänä oli puhe siitä milloin on äitienpäiväm. Muuten ilkeily on nimittelyä vauvaksi, mammanpojaksi ja väitteitä että nuorempi lapsi ei pärjää ilman äitiä.
On yritetty ottaa puheeksi, sekä minä että lasten isä, vanhemman lapsen kanssa, mutta tämä sulkeutuu eikä halua puhua asiasta. Selkeästihän tämä liittyy hänen omaan äitiinsä. Lisään vielä että on lapsilla keskenään ihan hyviäkin hetkiä ja ilkeily ja ikävät kommentit on satunnaista. Meneekö tällainen yleensä ohi itsestään?
Kommentit (433)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No miksi et ole ottanut äidin roolia vaan epämääräisen "perheen toisen vanhemman" roolin? Johan jo se kertoo että kohtelet lapsia eri tavalla.
Miksi pitäisi ottaa äidin rooli kun ei ole äiti?
Miksi pitää mennä perheeseen, jossa on pieni lapsi, jos ei ole valmis äidin rooliin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni lapsi alkaa oireilla vanhemman menetystä n. 10 -vuotiaana. Esimerkiksi kaveristani tuli ihan sietämätön yhdessä vaiheessa, kun alkoi oireilla, lintsata, jättää läksyjä tekemättä ja kiusata. Toinen kaveri taas alkoi surra pari vuotta aiemmin kuollutta isäänsä vasta myöhemmin.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä kannattaisi keskustella jos adoptoisit vanhemman lapsen ja olisit hänellekin äiti ja huoltaja?
Olisi selvästi jo pitänyt tehdä.
Tuo oire seuraa lasta nyt hautaan saakka.
Malliesimerkki siitä, kun yritetään olla mahdollisimman oikeaoppisia...
Ns älykkäiden ihmisten hölmöilyä harvemmin huomioidaan ennenkuin on liian myöhäistä.
Vierailija kirjoitti:
No miksi et ole ottanut äidin roolia vaan epämääräisen "perheen toisen vanhemman" roolin? Johan jo se kertoo että kohtelet lapsia eri tavalla.
Ap:n kertoman perusteella hän on kyllä tähänkin asti tehnyt enemmän kuin yksikään muu äitipuoli av:lla. Biologista äitiä hänestä ei saa tekemälläkään, eikä sitä voi odottaa.
Onko pakko aina olla ilkeä ja olettaa pahinta?
Vierailija kirjoitti:
No miksi et ole ottanut äidin roolia vaan epämääräisen "perheen toisen vanhemman" roolin? Johan jo se kertoo että kohtelet lapsia eri tavalla.
Asiaa on vähän vaikea selittää. Mikä se raja äitinä olemiseen ja toisena aikuisena olemiseen sitten on?
Tavallaan olenkin se äiti perheessä. Teen arjessa asioita mitä perheen äiti/vanhempi yleensäkin. Mutta lapsista vain toinen kutsuu minua nimellä äiti. Lisäksi en hoida toisen lapsen virallisia asioita, koska en ole huoltaja.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisiko vain uhmaikää ja huomannut, että tuo asia triggeröi muita? Sattuuko olemaan 9-vuotias? Siinä kohtaa yleensä on hankalampi itsenäistymisvaihe. Vauvaksi, itkupilliksi ja pärjäämättömäksi pienempien nimittely oli silloin tuttua täälläkin.
Varmasti se on myös hänelle vaikea asia, että ei ole äitiä. Isän vastuuta tässä peräänkuuluttaisin ja lapselle olisi hyvä tarjota nyt erityisen paljon kahdenkeskistä aikaa. Perheneuvolaankin voi olla yhteydessä vinkkejä pyytäen. Mutta sisarukset nyt yleensä ovat aina kateellisia toisilleen mitä ihmeellisimmistä asioista (meillä tällä hetkellä pinnalla on se, että toisella lapsella on kaksi kirjainta lyhyempi nimi kuin toisella ja lyhytnimisempi kadehtii pitkänimistä).
Tokaluokkalainen. Ekaluokalla ja tokaluokan alussa asia oli vielä ihan ok. Esimerkiksi viime vuonna sain lapselta äitienpäiväkortinkin.
Ap
Kuulostaa 9-vuotistaitteelta. Se tosiaan tulee siinä 8-10 ikävuoden kohdalla.
Surullinen tilanne. En ymmärrä kylläkään, miksi et ole lapselle äiti, kun muuta äitiä ei enää ole, kyllähän adoptiolapsetkin puhuvat äidistä ja isästä adoptiovanhemmistaan puhuessaan ja tarkoittavat sitä. Tietysti lapsi anseitsee kuulla totuuden alkuperästään ja ehkö muistaakin biologisen äitinsä, mutta onhan se kamalaa, että tuntee nyt omassa perheessään itsensä ulkopuoliseksi. Miten moni mies onkaan kasvattanut ei-biologista lastaan kuin omaansa, mutta ehkä se on naiselle vaikeampaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millä nimellä vanhempi lapsi kutsuu sinua?
Etunimellä, vaikka joskus onkin esitellyt minut esimerkiksi kavereille äitinä.
Ap
Helpottaisiko lasta, kun sanoisit hänelle, että hän on yhtä tärkeä kuin muutkin perheessänne? Kai hän saa kutsua sinua äidiksi? Minäkin olen varamama, ja on hienoa, jos minua kutsutaan äidiksi. Jopa hoitolapseni sanoi minua äidiksi aikoinaan. Se tarkoittaa sitä, että perheen naispuolista kutsutaan äidiksi, huolimatta siitä, onko biologinen tai ei.
Jopa anoppi on äiti, vaikka se ei olekaan minun äitini.
Huoltajuudesta on kyllä keskusteltu ajoittain, mutta ainakaan vielä tähän mennessä siihen ei olla lähdetty, koska loppujenlopuksi se on oikeastaan aika pieni määrä asioita mitä se huoltajuus sitten muuttaisi, arjessa lähinnä ne koulu- ja passiasiat. Toki silloin minulla olisi se huoltajan päätösvalta lapsen elämään mitä ei nyt ole.
Adoptio taas olisi vielä suurempi juttu, koska se muuttaisi lapsen juridisen aseman suhteessa äitiinsä ja äitinsä sukuun.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No miksi et ole ottanut äidin roolia vaan epämääräisen "perheen toisen vanhemman" roolin? Johan jo se kertoo että kohtelet lapsia eri tavalla.
Ap:n kertoman perusteella hän on kyllä tähänkin asti tehnyt enemmän kuin yksikään muu äitipuoli av:lla. Biologista äitiä hänestä ei saa tekemälläkään, eikä sitä voi odottaa.
Onko pakko aina olla ilkeä ja olettaa pahinta?
On täysin eri asia olla äitipuoli vuoroviikko- tai viikonloppulapsille kuin olla toinen vanhempi perheessä, jossa lapsi pysyvästi asuu. Olen joskus kokeillut seurustelua vuoroviikkoisän kanssa ja ongelmaksi muodostui juurikin se, että ovat toisen naisen lapsia, joiden asiat eivät kuulu minulle millään tavalla. Voisin sen sijaan hyvin ryhtyä äidiksi äidittömälle lapselle.
Vierailija kirjoitti:
Surullinen tilanne. En ymmärrä kylläkään, miksi et ole lapselle äiti, kun muuta äitiä ei enää ole, kyllähän adoptiolapsetkin puhuvat äidistä ja isästä adoptiovanhemmistaan puhuessaan ja tarkoittavat sitä. Tietysti lapsi anseitsee kuulla totuuden alkuperästään ja ehkö muistaakin biologisen äitinsä, mutta onhan se kamalaa, että tuntee nyt omassa perheessään itsensä ulkopuoliseksi. Miten moni mies onkaan kasvattanut ei-biologista lastaan kuin omaansa, mutta ehkä se on naiselle vaikeampaa.
No kerro toki, miten käytännössä ja konkreettisesti olisin "enemmän äiti" tälle lapselle?
Muistutan edelleen, että vaikka lapsi ei muista äitiään, hän "tuntee" tämän sen perusteella mitä hänelle on kerrottu äidistä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi on pieni ja sinun pitää ottaa äidin rooli. Lisäksi lapsi tarvitsee psykologista apua äitinsä menetykseen. Emme voi tietää mitä hän kokee mielessään, etenkin jos oma äiti on vielä elossa.
Vierailija kirjoitti:
Surullinen tilanne. En ymmärrä kylläkään, miksi et ole lapselle äiti, kun muuta äitiä ei enää ole, kyllähän adoptiolapsetkin puhuvat äidistä ja isästä adoptiovanhemmistaan puhuessaan ja tarkoittavat sitä. Tietysti lapsi anseitsee kuulla totuuden alkuperästään ja ehkö muistaakin biologisen äitinsä, mutta onhan se kamalaa, että tuntee nyt omassa perheessään itsensä ulkopuoliseksi. Miten moni mies onkaan kasvattanut ei-biologista lastaan kuin omaansa, mutta ehkä se on naiselle vaikeampaa.
Adoptiossa on myös yleensä se ero, että näillä lapsilla ei yleensä ole sitä biologista äitiä mukana elämässä millään tavalla, edes sen kerrotun ja kuvien perusteella.
Adoptiossa vanhemman ja lapsen juridinen suhde on sama kuin biologisen vanhemman ja lapsen.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisiko vain uhmaikää ja huomannut, että tuo asia triggeröi muita? Sattuuko olemaan 9-vuotias? Siinä kohtaa yleensä on hankalampi itsenäistymisvaihe. Vauvaksi, itkupilliksi ja pärjäämättömäksi pienempien nimittely oli silloin tuttua täälläkin.
Varmasti se on myös hänelle vaikea asia, että ei ole äitiä. Isän vastuuta tässä peräänkuuluttaisin ja lapselle olisi hyvä tarjota nyt erityisen paljon kahdenkeskistä aikaa. Perheneuvolaankin voi olla yhteydessä vinkkejä pyytäen. Mutta sisarukset nyt yleensä ovat aina kateellisia toisilleen mitä ihmeellisimmistä asioista (meillä tällä hetkellä pinnalla on se, että toisella lapsella on kaksi kirjainta lyhyempi nimi kuin toisella ja lyhytnimisempi kadehtii pitkänimistä).
Tokaluokkalainen. Ekaluokalla ja tokaluokan alussa asia oli vielä ihan ok. Esimerkiksi viime vuonna
Tästä 9-vuotistaitteesta löytyy googlella enemmän, mutta se tosiaan on tuollainen itsenäistymisvaihe lapsen elämässä. Siinä lapsi suhtautuu kriittisesti vanhempiin ja saattaa kokea irrallisuuden tunteita. Moni ihan ydinperheessä elävä lapsikin saattaa ajatella olevansa adoptoitu tai muuten irrallinen perheestään. Ne tunteet ovat varmasti erityisen haastavia, jos äiti on kuollut. Mutta pitkällä pinnalla, tunteiden kuuntelulla ja rakkaudella siitäkin selviää.
Voin kertoa ap:lle, että ihan biologiset sisaruksetkin nimittelevät ja ilkeilevät, ei siihen tarvita mitään isoa traumaa taakse. Vaikuttaa siltä, että olet aika lailla herkkänä oman lapsesi kanssa ja näet hänet viattomana uhrina, vaikka kyseessä on pelkät sanat ja vieläpä täydestä faktasta. Pienempi ei pärjää ilman sinua, isomman on pakko pärjätä ilman äitiä. Mieti, millainen kipu omalle lapsellesi kuolemasi tänään olisi ja ymmärrät ehkä paremmin sitä isompaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No miksi et ole ottanut äidin roolia vaan epämääräisen "perheen toisen vanhemman" roolin? Johan jo se kertoo että kohtelet lapsia eri tavalla.
Miksi pitäisi ottaa äidin rooli kun ei ole äiti?
Miksi pitää mennä perheeseen, jossa on pieni lapsi, jos ei ole valmis äidin rooliin.
Miksi ei voisi mennä? Äidin rooli ei ole mitenkään pakollinen. Lapsen äiti on kuollut.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä vanhemman lapsen olisi hyvä saada tukea jostain oman äidin menetyksestä johtuvien tunteiden käsittelyyn, vaikka koulupsykologilta? Ja ehkä sinunkin olisi hyvä saada tukea, olet hypännyt suuriin saappaisiin. Et voi sille mitään, että olet äitipuoli, ja äitipuolihan "on aina paha". Siis vaikka kuinka olisit tasapuolinen ja hyvä, niin näin se vaan menee lapsen päässä. Yritä kuitenkin olla oma itsesi ja antaa erityistä kahdenkeskistä aikaa myös vanhemmalle lapselle.
Näinhän se on. Ap on nainen, äiti ja äitipuoli. Vauvapalstan alinta pohjasakkaa. :D
Kasvoin tuollaisessa perheessä lapsen roolissa, ja voin ehkä valaista miltä lapsesta tuntuu tai mitä hän pelkää.
Itse koin olevani aina perheessä ylimääräinen, ulkopuolinen. Koin kovia kasvukipuja siitä, että esimerkiksi murrosiän alkaessa minulla ei ollut äitiä johon tukeutua ja jolle puhua esimerkiksi kuukautisten alkamisesta (et toki maininnut vanhemman lapsen sukupuolta, mutta se voi vaikuttaa).
Pelko siitä, että en ollut tasavertainen jäsen perheessä aiheutti monenlaista oireilua. Sitä on aikuisena vaikea käsitää miten valtava murskaus omanarvontunnolle oli esimerkiksi se, että jos oli kaksi asiaa lapsille, pikkusisarus sai aina valita ensin ja minä jouduin tyytymään siihen mitä jäi. Huomioin ihan kaikki pienet epäreiluudet alkaen joululahjojen määrästä ja päättyen siihen kumman vaatteisiin käytettiin enemmän rahaa. En ollut koskaan esim. Isovanhempien silmissä yhtä tärkeä ja arvokas kuin pikkusisarus. Olin "entisen perheen" taakka jota raahattiin mukana vaan koska oli pakko. Ja koko ajan piti ymmärtää, ymmärtää, olla isompi ja aikuisempi eikä saanut pahoittaa mieltä jos "vaari" sujautti pikkuveljelle seteleitä "salaa".
Pahimpia oli teini-iän myrskyt kun oireilin paha oloa ja minulle raivottiin miten olen niin äitiini tullut ja hänkin oli just tällainen tai tuollainen. Eli kaikki negatiivinen minussa tavallaan kuitattiin kuuluvan pakettiin koska en ollut osa ydinperheen ydintä. Ja samasta syystä en saanut lohdutusta, ymmärrystä. Vain käskyä ottaa itseäni niskasta kiinni ja lopettaa olemasta ärsyttävä ja hankala.
Vierailija kirjoitti:
Voin kertoa ap:lle, että ihan biologiset sisaruksetkin nimittelevät ja ilkeilevät, ei siihen tarvita mitään isoa traumaa taakse. Vaikuttaa siltä, että olet aika lailla herkkänä oman lapsesi kanssa ja näet hänet viattomana uhrina, vaikka kyseessä on pelkät sanat ja vieläpä täydestä faktasta. Pienempi ei pärjää ilman sinua, isomman on pakko pärjätä ilman äitiä. Mieti, millainen kipu omalle lapsellesi kuolemasi tänään olisi ja ymmärrät ehkä paremmin sitä isompaa.
Ei voi verrata. Vanhempi lapsihan ei itse muista äitiään.
Kun olin alle 2v ja isä laittoi silloin itsensä narunjatkeeksi ne isäpuolet joita sen jälkeen on ollut niin minulle on olleet vain niitä äidin kavereita joita on kapakasta mukanaan tuonut en millään tavalla ole pystynyt heitä tuntemaan niin läheisinä henkilöinä kodin ulkopuolella olevat tuttavat ovat tuntuneet minulle läheisimmiltä