Olen niin surullinen kun välitän äidistä mutta en kestä hänen juomistaan.

Onpa surullista. Olisiko mahdollista saada äitiäsi alkoholisteille tarkoitetun avun piiriin. Läheisellekin tosi vaikea tilanne. 

Tulipa paha mieli puolestasi.

Pystyn samaistumaan tähän niin hyvin, koska omat ikääntyneet vanhempani ovat myös alkoholisteja. On niin uuvuttavaa, että on joutunut kantamaan koko ikänsä huolta omasta vanhemmastaan ja tietää, että siitä huolesta pääsee vasta sillä kaikista surullisimmalla tavalla.

En pysty sanomaan sinulle muuta kuin latteuden siitä, että pidä itsestäsi mahdollisimman hyvää huolta ja, että on täysin hyväksyttävää laittaa oma elämä etusijalle. Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän...

Tämä kirjoitus , laita paperille ja anna äidillesi kun on selvin päin. Kyllä tulee ottamaan häneen! Osta yksi ruusu ja laita hänelle . 

:( Voimia. Kokeile vertaisryhmiä, niitä toimii netissäkin nykyään:

https://www.al-anon.fi/nettiryhmat/

En itse ole käynyt (koska käyn AA:n puolella) mutta kannattaa ainakin kokeilla.

Noista ryhmistä vielä, nehän ovat siis täysin anonyymeja. Kameraa ei pidetä päällä ja voit keksiä itsellesi nimen jos et halua oikeaa nimeä kertoa.

T. 4

Mä en voi myös äidille soittaa iltapäivän jälkeen kun on maistissa joka päivä. Ei örise, mutta en kestä häntä maistissa. Lisäksi hänellä on dementia. Läkkeet eivät auta sitäkään vähää kun juo.

Vierailija kirjoitti:

Tämä kirjoitus , laita paperille ja anna äidillesi kun on selvin päin. Kyllä tulee ottamaan häneen! Osta yksi ruusu ja laita hänelle . 

Valitettavasti ei mene näin. Jos alkoholistin juomattomuus olisi läheisten tekojen takana, ei meillä olisi yhtään päihdeongelmaisia.

Siismillä tavalla hän on vaikea kun on juonut?

Kiitos jokaiselle joka ymmärtää. Sekin on jo niin lohdullista, että ei ole yksin asioiden kanssa ja että tunteilleni on sijaa ja "oikeutta". 

Valitettavasti äitini ei mene avun piiriin. Nuorempana sitä jaksoi vielä yrittää ja pyytää, jopa anella, että menisi hoitoon. Vähintäänkin uskoi, että vielä jonain päivänä raitistuminen tapahtuu. No ei sitä päivää tullut enkä usko, että tulee. Ellei sitten jotain todella radikaalista ja ihmeellistä tapahdu. En usko, että ainakaan hyvällä ja vapaaehtoisesti se tapahtuisi ja niitä muita vaihtoehtoja en halua edes ajatella (paha dementia tms). 

On minulle tärkeää omaan elämään keskittyminen. Silti huolettaa niin paljon ja nämä asiat ovat enemmän olleet mielen päällä. Sitä joutuu varautumaan ja käsittelemään kaikenlaista mutta pääosin tietenkin yritän itse selvitä. 

Ryhmä olisi minulle varmaan etenkin nyt ajankohtaista. Pitää katsoa koska on etäryhmä koolla niin osallistun. 

AP

Voi juku. En osaa oikein lohdittaa tai sanoa mikä auttaisi. Itse myös synnyin alkoholistiperheeseen ja lapsuus jäi väliin. Oma elämä jäänyt elämättä ja se pieni lapsi edellen yritt hivata ennemmin tuota alkoholistia jonka piti minusta pitää huolta. Se sattuu kun järjellä haluaisi päästää irti kun ei mikään auta, mutta ei vaan pysty luovuttamaan. Toivo elää pienessä haavoitetussa mielessä yhä aikuisena.

Ehkä pahin on se, miksi en itse voi luovuttaa, kun näen sen saman kivun vanhemmassani, siellä pohjalla. Mutta mitään ei tosiaan voi tehdä enää. Hän joi itselleen alkoholidementian ja enää on loppuelämä hoivaa ja huolta. Mikään ei juuri muutu. Ei hänen eikä oma tila.

Mutta loppujen lopuksi se oma kipu on vaan itsensä kanssa katsottava. Raakaa se on. Mutta lapsi joka tuohon tilanteeseen syntyyn, on kasvanut kovin voimattomana ja yksin joutuu kasvattamaan itsensä, niin ei ole ihme että sattuu. Anna itsellesi hali ja sano, että olet vahva. Ja olet tehnyt ihan tarpeeksi. Tee se mitä jaksat ja pidä yhteyttä silloin kun jaksat, jos tulee paha olo kesken, niin muista että saat olla silloin itsekäs ja suojella itseäsi (pientä haavoitettua lasta sisälläsi).

Kaikkea hyvää ja voimia sinulle.

Tuolla Anonyymeissä alkoholistin läheisissä voisi löytyä kosketuspintaa, siis siihen, että on ihnisiö jotka ymmärtää. Itse olen käynyt ja se oli minulle liian raskasta. Kannattaa kokeilla.

Muista vaan pitää huoli itsestäsi. Ei ole sinun vika, jos et jaksa enää. Saat olla jaksamatta. Muista, että olet silti tärkeä vaikka olet kokenutkin kovemman polun. Arvokas juuri noin. Se kipu minkä vanhemman alkoholismi (=lapsen hylkääminen) jättää kovat arvet joita saa hoivata lopun ikänsä.

Toivottavasti en muotoillut sanojani huonosti. Vaikea asettaa sanoja näissä asioissa, mutta tarkoitan kaiken hyvällä. Ja sen ehkä tärkeimpänä vielä sanon, että olet velkaa vain itsellesi, huolehdit omasta jaksamisesta ensin. <3

Jatkan vielä, nro 10,

Eli kun kirjoitit lisää.

Niin ihana kuulla, että jaksat olla itsellesi hellä.

Kipeintä on hyväsyä nuo tosiasiat ja repäistä itsensä irti. Eli tavallaan alkoholistin lapsi kasvaa ja elää jakmtkuvasti sitä suruprosessia, se kattaa kaikki elämän osa-alueet niin siksi se on vielä niin lamannuttavaa, kun on aina läsnä.

Kiitos vielä avauksestasi. Itseäkin helpottaa aina enitsen nämä ihnisten tarinat, vertaistuki, edes etänä, kun tosiaan tietää että on niitä jotka ymmärtävät, liiankin hyvin.

Vaikka on  aikea välillä saada asioita sanoiksi niin lukeminennin helpottaa. Ja muiden tarinoista kun voi oivaltaa myös jonkun omankin tarinan käänteen,yhteneväisyyden, kun se tarjoillaan erilaisessa paketissa.

Ainiin ja itseäni auttaa oikeasti myös kirjoittaminen. Ihan kynä ja paperi. Hiljaisuus ja oma rauha. Ensin tuijotan usein vaan tyhjää paperia. Tyhjä olo. Kun antaa itselleen hieman aikaa ja tilaa rauhoittua ja kokeilee vaan, mitä se kynä haluaa sanoa, niin sitten saattaa alkaa se teksti tulla ukos. Erilailla kuin sitä päässä pyörittämässä siis saa käsiteltyä. Eli kannartaa kokeilla, vaikkei ensin tuntuisikaan omalta jutulta. Tai vaikka puhua äänitteeseen, esim kävelyllä luonnossa, nauhoittaa ja puhua ja raibota vaikka sille alkoholistille ääneen. Ja puhua vuoroin sille "alkphokistille" ja vuoroin sille kipeälle pienelle ihmiselle sielä alkoholistin alla. Ja vuoroin sille omalle pienelle hylätylle itsellesi.

Tämmöistä tuli vielä mieleen. <3

Pahoittelut jos teksti oli epäselvää.

Vierailija kirjoitti:

Voi juku. En osaa oikein lohdittaa tai sanoa mikä auttaisi. Itse myös synnyin alkoholistiperheeseen ja lapsuus jäi väliin. Oma elämä jäänyt elämättä ja se pieni lapsi edellen yritt hivata ennemmin tuota alkoholistia jonka piti minusta pitää huolta. Se sattuu kun järjellä haluaisi päästää irti kun ei mikään auta, mutta ei vaan pysty luovuttamaan. Toivo elää pienessä haavoitetussa mielessä yhä aikuisena.

Ehkä pahin on se, miksi en itse voi luovuttaa, kun näen sen saman kivun vanhemmassani, siellä pohjalla. Mutta mitään ei tosiaan voi tehdä enää. Hän joi itselleen alkoholidementian ja enää on loppuelämä hoivaa ja huolta. Mikään ei juuri muutu. Ei hänen eikä oma tila.

Mutta loppujen lopuksi se oma kipu on vaan itsensä kanssa katsottava. Raakaa se on. Mutta lapsi joka tuohon tilanteeseen syntyyn, on kasvanut kovin voimattomana ja yksin joutuu kasvattamaan itsensä, niin ei ole ihme että sattuu. Anna itsellesi hali ja sano,

Ihana ja tärkeä viesti. Olen pahoillani sinunkin puolesta mutta onneksi meillä, jotka olemme syntyneet epäterveeseen ympäristöön, niin on jonkinlaista vahvuutta ja ainakin osaamme asettua toisen saappaisiin. Aina se ei ole hyvä asia ja on liiankin ymmärtäväinen. Itse olen olemattomien rajojeni kanssa joutunut kovin paljon elämässä kärsimään. Rajat ovat tulleet kliseisesti kantapään kautta. 

Tuo on tosiaan aika hankalaa kun välittää niin paljon ja se avuttomuus kun ei voi kuin hyväksyä tilanteen jollain tapaa. Siinä kuolee jokin osa itsestään koska se saa itsensä niin solmuun tunteiden kanssa. Tietää, että alkoholistiakin sattuu ja hänellä on omat haavansa. Toisaalta on vihainen, sitten taas ymmärtävä ja on aika sekaisin omien tunteiden kanssa. 

Oletko terapiassa ollut? Minä haluan sen aloittaa. 

Sinullekin voimia paljon. Jo keskustelu tästä saa olon paremmaksi. 

AP

Vierailija kirjoitti:

Siismillä tavalla hän on vaikea kun on juonut?

Kaikin mahdollisin tavoin.

Se on kuin eri ihminen silloin kun alkoholisti juo, ja usein myös loppuiän. Se syö ihmisestä kaiken ihmisyyden. Vie kauas kontaktista. Se jonka joskus tunsit, on ajelehtinut kauas pois. Kuori on yhä tallella. Tuntee kyllä ulkonäöltä, ja jos osaa skarpata niin läpi menee esitys vielä kavereille ja muille, mutta läheiset tiet, että se rakas ihminen joka tämä ennen oli, on poissa.

-eri

Kukaan ei raitistu ilman omaa tahtoa raitistumiseen, ihan sama mitä muut lepertelee tai tsemppaa 

Itse pistin välit täysin poikki alkoholisti + narkki sisarukseeni, siis TÄYSIN, jos tuli kadulla vastaan en edes tervehtinyt 

Kyllä helpotti, onneksi tappoi itsensä jokunen vuosi sitten 

Vierailija kirjoitti:

Jatkan vielä, nro 10,

Eli kun kirjoitit lisää.

Niin ihana kuulla, että jaksat olla itsellesi hellä.

Kipeintä on hyväsyä nuo tosiasiat ja repäistä itsensä irti. Eli tavallaan alkoholistin lapsi kasvaa ja elää jakmtkuvasti sitä suruprosessia, se kattaa kaikki elämän osa-alueet niin siksi se on vielä niin lamannuttavaa, kun on aina läsnä.

Kiitos vielä avauksestasi. Itseäkin helpottaa aina enitsen nämä ihnisten tarinat, vertaistuki, edes etänä, kun tosiaan tietää että on niitä jotka ymmärtävät, liiankin hyvin.

Vaikka on  aikea välillä saada asioita sanoiksi niin lukeminennin helpottaa. Ja muiden tarinoista kun voi oivaltaa myös jonkun omankin tarinan käänteen,yhteneväisyyden, kun se tarjoillaan erilaisessa paketissa.

Ainiin ja itseäni auttaa oikeasti myös kirjoittaminen. Ihan kynä ja paperi. Hiljaisuus ja oma rauha. Ensin tuijotan usein vaan tyhjää paperia. Tyhjä olo. Kun antaa i

Olen kanssasi täysin samoilla linjoilla kaikesta mitä kirjoitat. Tämä kun saa keskustella niin ymmärtää myös sen, että ne omat tunteet ovat aivan normaaleja tilanteessa missä olemme olleet. Välillä sitä sättii kun on niin uupunut ja sekaisin tunteidensa kanssa. Sitä on niin paljon itsekin työstänyt ja joutunut jos minkälaisiin ongelmiin kun ei ole osannut käsitellä. Välillä olen jopa vihannut itseäni ja häpeä on ollut valtavaa. Elämä on ollut pelottavaa ja väsyttävää. Onneksi tulee niitä valon pilkahduksia. Aina välillä ymmärtää taas päässeen hivenen eteenpäin ja itseään rakastavammaksi. 

Pidän myös kirjoittamisesta. Välillä en saa öisin unta. Silloin nousen kirjoittamaan mutta en tähän mennessä tunteistani vaan kaikesta muusta arkeen liittyvästä asiasta mitä pitäisi tehdä. 

Voisin kokeilla vain kirjoittaa tunteista ja eläytyä hetkeen. Uskon tuon olevan eheyttävää. Olen opetellut sitä, että annan luvan tuntea mitä vain. En ala itseäni sättimään vaan hengitän ja vain tunnen. 

AP

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei raitistu ilman omaa tahtoa raitistumiseen, ihan sama mitä muut lepertelee tai tsemppaa 

Itse pistin välit täysin poikki alkoholisti + narkki sisarukseeni, siis TÄYSIN, jos tuli kadulla vastaan en edes tervehtinyt 

Kyllä helpotti, onneksi tappoi itsensä jokunen vuosi sitten 

 

😠

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siismillä tavalla hän on vaikea kun on juonut?

Kaikin mahdollisin tavoin.

Se on kuin eri ihminen silloin kun alkoholisti juo, ja usein myös loppuiän. Se syö ihmisestä kaiken ihmisyyden. Vie kauas kontaktista. Se jonka joskus tunsit, on ajelehtinut kauas pois. Kuori on yhä tallella. Tuntee kyllä ulkonäöltä, ja jos osaa skarpata niin läpi menee esitys vielä kavereille ja muille, mutta läheiset tiet, että se rakas ihminen joka tämä ennen oli, on poissa.

-eri

Kyllä. Aivan eri ihminen kun on päissään. Siitä olen kiitollinen, että kun on selvinpäin niin hänessä on se puoli, joka on äitini. Rakastan valtavasti. Harvemmin häntä pääsen kohtaamaan mutta ne on tärkeitä hetkiä. 

Sitten kun on juovuksissa niin hän on jotain aivan muuta. Olen mieltänyt sen paholaiseksi. Ihan tosi. Voi haukkua, syyllistää, olla todella inhottava. Se on raastavaa ja epätodellista. Hän katsoo päästä varpaisiin, nypristää kasvojaan katsoessaan kuin häntä kuvottaisi kohteensa. Haluaa riitaa, soittelee sukulaisille, muistelee 30 vuotta vanhoja kaunoja, itkee ja on vihainen. Kukaan ei häntä siedä humalassa pitkän aikaa. 

Viimeksi kun kävin siellä niin joi. Haukkui läskiksi sekä kertoi, että minun seurassani häntä kylmää. Puhui kaikenlaista ja syytti minua ihan absurdeista asioista. Olen aikuinen, 27v mutta siitä huolimatta menin toiseen huoneeseen ja itkin itsekseni sitä tilannetta ja elämää, olin myös todella vihainen. Vaikka olen katsonut tuota ikäni, se ei muuta muotoaan. Välittäminen ei lakkaa, ei kipu eikä mikään mukaan. 

Poistuin sitten kyllä sieltä. Seuraavana päivänä selvinpäin ja soitteli. Kaikki oli kuin mitään ei olisi taaskaan tapahtunut. Niistä kun ei vaan saa puhua. Se on tosiaan virtahepo olohuoneessa, jota ei tietyllä tavalla saa katsoa. Älä puhu, älä tunne, älä luota. 

Välillä mietin, että miksi ihmeessä minä olen tekemisissä. Pitäisi olla vielä etäisempi. Sitten mietin, että kun epäilen hänen elinvuosiensa olevan aika vähäiset, niin kaduttaisiko minua myöhemmin välien katkaisu. Siinä on tosin myös muita asioita taustalla mikä haluan äitiä tukea, niistä en viitsi täällä avautua mutta kuitenkin kovin ristiriitaisia tunteita tämä kyllä herättää. 

AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi juku. En osaa oikein lohdittaa tai sanoa mikä auttaisi. Itse myös synnyin alkoholistiperheeseen ja lapsuus jäi väliin. Oma elämä jäänyt elämättä ja se pieni lapsi edellen yritt hivata ennemmin tuota alkoholistia jonka piti minusta pitää huolta. Se sattuu kun järjellä haluaisi päästää irti kun ei mikään auta, mutta ei vaan pysty luovuttamaan. Toivo elää pienessä haavoitetussa mielessä yhä aikuisena.

Ehkä pahin on se, miksi en itse voi luovuttaa, kun näen sen saman kivun vanhemmassani, siellä pohjalla. Mutta mitään ei tosiaan voi tehdä enää. Hän joi itselleen alkoholidementian ja enää on loppuelämä hoivaa ja huolta. Mikään ei juuri muutu. Ei hänen eikä oma tila.

Mutta loppujen lopuksi se oma kipu on vaan itsensä kanssa katsottava. Raakaa se on. Mutta lapsi joka tuohon tilanteeseen syntyyn, on kasvanut kovin voimattomana ja yksin joutuu kasvattamaan itsensä, niin ei

Vastaukseni oli taas kiian pitkä. Katsotaan tuleeko nöin läpi, koitan pätkiä:





Voi kiitos sinullekin vastauksestasi.



Ja nuo sanasi voisivat olla omiani.



Raskasta on mutta tuntuu, että itse en pääse eteenpäin, ellen vain jankkaa näitä aoheita läpi, vaikka elämästä onkin tullut kipua ja itkua pääosin, mutta minä selviän. Ja sinä selviät. Täällä me ollaan, eikä olla vieläkään luovutettu. Ihmiselämä on vaikeudessaan myös kiehtovaa. Miten päästä tälläisistä kivuista yli hyväksyä asiat ja jatkaa elämää. Tai oikeastaan aloittaa edes se oma elämä. Ja tavallaan myös näen tämän niin, että mitä kipeämpi on matka ollut, sitä syvemmin myös tunnen itseni ja näen muissa myös helpommin kivut ja kaavat, joiden mukaan ihmiset toimii. Siitä on hyötyä myös välillä.



En ole vielä päässyt terapiaan. Vointini on romahtanut ja romahdutettu jo niin monta kertaa, että toivo on hiipunut useasti, mutta sen terapian haluan ja tarvitsen, jotta pääsisin elämän syrjään kiinni.



Päätöskin jo on ollut jonkin aikaa, vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena. Mutta koska olin liian hidas potilas toipumaan, niin minut potkittiin pois mielialapoliklinikalta ja vointi romahti entistä pahemmin. Nyt menee voimavarat arjen perässä roikkumiseen. Syömisen ja hygienian hoidon jos saa pidettyä kasassa niin olen jo voiton puolella.



Itseäni terapioin jatkuvasti. Olen kuntoutustuella ollut monta vuotta ja erilaisia lyhytterapioita ym jo käynyt ja keinoja on jonkin verran. Mutta kisaväsymys on kova. Ei jaksa aina enää välittää, mutta kissa aina palauttaa jotenkin henkiin, tuon otuksen minä hoidan loppuun, ja siitä saan voimaa.

Jatkuu

Jatkuu...

Kun olen vähän jäänyt juniin kotiin, vaikeita kohtauksia ym. Eikä sos.tilanteet onnistu en ollenkaan niin käytän paljon apuna eri kanavia youtubessa, terapeutteja, filosofiaa, hang drum musiikkia ym. Ja piikkimattoa. Pitää vaan selvitä omin keinoin kunnes saan terapeutin. Niitä on kovon vähän niinkuin voimavarojakin. Mutta olen onnellinen siitä miten pitkälle olen päässyt.



Näen sinitkin vahvana ja juuri eteenpäin puskevana, vaikka läpi harmaan kiven. Siis elämän kanssa. Että haluat itsellesi parempaa, vaikka se on työlästä. Mutta uskon ja olen kokenut, että pikkuhiljaa helpottaa, vaikka paradoksaalisesti samaan aikaan vointi välillä huononee räjähdysmäisesti, kun ne kivut tosiaan täytyy käydä läpi siinä hetkessä, jotta niistä voi päästää irti.



Ja terapeutti on itselleni ainakin ehdoton, sillä lähelläni ei oikein ole ketn joka jaksaisi ja pystyisi minua tukemaan ja kannattelemaan. Omin neuvoin en enää usko montaa vuotta selviäväni, jos ei tilanme ala helpottua. Mutta on siis hyviä ja hunoja, ja tosi huonoja päiviä. Hetki kerrallaan. Mutta tosiaan ammattilainen terapeutti on varmasti sinullekin hyvä tuki, se on myös laaja kenttä, eri terapiamuodot ja jo ihmiset todella erilaisia. Erilaisia lyhytkursseja on myös tosiaan mielialapoleilla, mutta ihan terkkareista voi ensiapuna kysellä tukena ahdistuksenhallintaan kursseja tai hoitajan kanssa jonkinlaista jaksoa.



Tuli paljon taas ja sekavasti. Tämä aihe tosiaan nostaa kaiken kerralla pintaan. Sekavaa tekstiä niinkuin pn sisältökin. Suonet anteeksi. :)



- 10 ja 18 viestien (ainakin) kirjoittaja

Vierailija kirjoitti:

Jatkuu...

Kun olen vähän jäänyt juniin kotiin, vaikeita kohtauksia ym. Eikä sos.tilanteet onnistu en ollenkaan niin käytän paljon apuna eri kanavia youtubessa, terapeutteja, filosofiaa, hang drum musiikkia ym. Ja piikkimattoa. Pitää vaan selvitä omin keinoin kunnes saan terapeutin. Niitä on kovon vähän niinkuin voimavarojakin. Mutta olen onnellinen siitä miten pitkälle olen päässyt.



Näen sinitkin vahvana ja juuri eteenpäin puskevana, vaikka läpi harmaan kiven. Siis elämän kanssa. Että haluat itsellesi parempaa, vaikka se on työlästä. Mutta uskon ja olen kokenut, että pikkuhiljaa helpottaa, vaikka paradoksaalisesti samaan aikaan vointi välillä huononee räjähdysmäisesti, kun ne kivut tosiaan täytyy käydä läpi siinä hetkessä, jotta niistä voi päästää irti.



Ja terapeutti on itselleni ainakin ehdoton, sillä lähelläni ei oikein ole ketn joka jaksaisi ja pystyisi minua tukemaan ja kannattelemaan. Omin neu

Mä olen niin iloinen, että tulit ketjuun! En nyt yhtään liioittele kun sanon, että ymmärrän sinua aivan täysin ja vaikutat sielunsiskolta. 

Eikä ole lainkaan sekavaa. Tiedän, että kun näistä kirjoittaa niin tulee monta asiaa samaan aikaan mieleen. Itsekin tuossa kun luin tekstejäsi aikaisemmin, niin samaistuin niin vahvasti eri tunteisiin, joita on monenlaisia, että täytyy priorisoida vähän mihin tarttuu kiinni ja mistä kirjoittaisi ensin. 

No, jokatapauksessa täytyy ensin kertoa, että olen myös ollut/olen samankaltaisessa tilanteessa. Eli elämä on ollut todella uuvuttavaa. Itsellä on ollut kestomasennus. Ennen olen pystynyt tsemppaamaan ja tekemään, yrittämään, menemään ja muuta mutta kun oma mieli on hajalla, niin sitten tulee niitä romahduksia. Etenkin kun sosiaaliset tilanteet, nekin ovat kuormittavia koska on oppinut jatkuvasti tarkkailemaan ympäristöään ja muokkautumaan sen mukaisesti. On myös itsetunto-ongelmia, häpeää, itsetuhoisuutta ja addiktiotaipumusta. Monenlaista haastetta ollut. Nyt on viime vuodet menneet siihen pisteeseen, etten ole jaksanut taistella enää samanlailla. Olen masentunut entisestään, eristäytynyt ja jäänyt sairauspäivärahalle. Tuntui, etten vaan pysty enempää ja kaikki on turhaa, samantekevää, elämä epätodellista ja ahdistavaa. 

Minulle myös kuntoutuspsykoterapiaan tarjottu lausuntoa. Psykiatri sanoi, että tarvitsisin kaksoistuntimenetelmää eli 2h/vko terapiaa. Kun yhteyttä itseensä ei ole, tavallaan on mutta se jotenkin en pääse itse tiettyä kohtaan syvemmälle. Tiedostan paljon mutta en saa oikein yhteyttä itseeni kunnolla. Minun on vaikea myös aidosti lähentyä ihmisten kanssa oman häpeäni vuoksi. 

No mutta joo, itsellä myös tuo olo, että jos ei pian pääse näitä solmuja avaamaan ja terapiaan, niin ei jaksa enää. On todella raskasta vetää kaikkea perässään ja tuntea epämääräisen huonoa oloa.

Oma päämääräni onkin nyt ensisijaisesti keskittyä siihen, että elämäni olisi oikeasti omien arvojen mukaista ja pääsisin asioita terapiaan käsittelemään. Elämään itseäni varten. 

En ole aikaisemmin tällaista miettinyt mutta nyt ajattelin kysyä, että jos teen itselleni toisen sähköpostiosoitteen, niin haluaisitko jakaa ajatuksia ja jutella? Ei tietenkään tarvitse kuin vain omien voimavarojen mukaan ja jos joskus on huono olo, niin voi ottaa yhteyttä ja jutella kaikesta mistä haluaa. :) 

AP