Lue keskustelun säännöt.
Puolison lapset ahdistaa
19.02.2024 |
Taas ahdistaa jo valmiiksi tuleva viikonloppu, kun mieheni kaksi lasta tulevat meille perjantaina. Ja nyt on vasta maanantai ja ahdistus vaan kasvaa viikonlopun lähestyessä Ja tämä sama ralli jatkuu joka toinen viikonloppu. Aina noiden lapsiviikonloppujen jälkeen maanantaina kun tulen töistä tyhjään kotiin, minulle tulee helpottunut olo ja tuntuu että olen taas oma itseni ja pystyn hengittämään.
Itse olen siis lapseton enkä ole ikinä ollut erityisen lapsirakas tai välittänyt muiden lapsista. Haluan kyllä vahvasti omia lapsia tulevaisuudessa ja myös mieheni on valmis siihen. En ole mikään nuori enää eli aikaa ei olisi enää lykätä omia lapsihaaveita, mutta pääseekö tuosta toisten lasten inhosta ikinä eroon?! Noista miehen lapsista kun ei pääse ikinä eroon kun kuuluu pakettiin.. Olemme alle vuoden asuneet yhdessä ja useamman vuoden seurustelleet. Tuo ahdistus vaan alkoi tai ainakin paheni ryminällä siitä kun muutimme saman katon alle.
En edes yritä olla mikään bonushahmo noille lapsille koska se ei tunnu luontevalta. He ovat aivan vieraan ihmisen lapsia joiden äitiä en ole edes tavannut. Mies ei onneksi vaadi minulta mitään tähän liittyen eikä pakota mihinkään äitipuolen rooliin. Yritän aina väkisin keksiä tekemistä noille viikonlopuille kun lapset ovat meillä ja joudun ns. lähtemään omasta kodistani karkuun ettei pää hajoa. Ällöttää suoraan sanottuna kun he tulevat meille sotkemaan ja huutamaan ja viikonlopun jälkeen on pakko siivota välittömästi kun inhottaa että ovat lääppineet joka paikkaa. Miten saan tämän järkyttävän ahdistuksen pois että en tuntisi itseäni aivan vieraaksi omassa kodissani?! Vai onko ainut vaihtoehto ero tuon ylimääräisen taakan takia joka rasittaa suhdettamme? Jos muutamme takaisin erillemme, niin sitten joutuisimme hautaamaan meidän yhteiset tulevaisuuden haaveet.
Kommentit (242)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
juuri kun ajattelin, ettei ole mahdollista enää rakastaa toista ihmistä enempää..
Niin kiitollinen puolisostani, aikuisesta fiksusta ja sydämellisestä miehestä, joka on luonut 8 vuoden aikana ihan omanlaisensa suhteen poikaani, nyt 16. Mies joka ei ole koskaan halunnut lapsia, ymmärsi, ettei suhdetta ole äitiin olemassa ilman lasta. Varmasti hän on joutunut joustamaan ja varmasti hän on joutunut luopumaan asioista, joka toinen viikko, jo vuosien ajan. Silti, hänkin jo jännittää tulevaa kun lapsi lähtee omilleen ja toteaa, että on meillä sitten hiljaista, toivottavasti ei kuitenkaan ihan tylsää. Hän ei ole isä tai edes isäpuoli, vaan ystävä, auktoriteetti ja äidin puoliso.
Itsekkyydestä luopumistahan se vanhemmuus vaatii. Sinulla on nyt hyvää harjoitteluaikaa - kun teillä on oma lapsi, hänen tahtiinsa mennään koko ajan, ei pelkästään joka toinen viikonloppu.
Voi hyvänen aika, tartu nyt tuohon jooko.
Eiköhän sillä lapsen tahtiin menemisellä tarkoitettu sitä, ettei ole aina niin siistiä kuin haluaisi, omallakin lapsella on sitten ne tahmatassut ja lelut jää hujan hajan. Valvoa voi ihan vapaasti, mutta lapsi herättää sitten kyllä aamuvarhaisella vielä kouluikäisenäkin. Matkoille ei lähdetä noin vain, elokuviin, ravintolaan, ei aina pääse. Pitää hieman suunnitella ja monesti jättää väliin vaikka olisi kuinka kivaa festarimenoa tmv.
On kyllä erikoinen juttu, että tunnen useita miehiä (lapsettomiakin), jotka ovat tuohon sopeutuneet, mutta naisilla ei tunnu olevan motivaatiota, ellei lapsi ole ikioma. Missä kyky kantaa vastuuta omista valinnoista? Tuskin se lapsi uudelle seurustelukumppanille ihan puskista tulee kun on jo muutettu yksiin, rakastuttu ja sitouduttu? Mikä ihme siinä on, että ihminen osaa päättää, etten ala mihinkään persun kanssa, tai alkoholistin, tai työttömän tai metsästyksen harrastajan tai uskovaisen taitaitaitai, mutta ne rakkauden kohteen lapset, ne ajatellaan että ne voi johonkin taustalle häivyttää ja sitten meillä on kaikki ihanasti.
Toivottavasti tällaisten ihmisten kumppanit haistavat mahdollisimman pian realiteetit ja tekevät johtopäätöksensä ihan itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ei voisi asua naapureina ? Miksi pitää asua yhdessä ?
itse olemme tehneet parikymmentä vuotta ratkaisun, että asumme naapureina, koska minulla on ( ja oli ) lapsi ja en halua 24/7 elää jonkun toisen kanssa.
Jaamme kuitenkin arkea pitkälle yhdessä mm yhteinen auto, kesämökki ..
enkä ole ainut J Donneri asui aikoinaan myös niin että hänen poikiensa äiti asui samassa rapussa kuin hän itse. Olivat pariskunta, mutta omat osoitteet.
Vierailija kirjoitti:
Omat lapsipuoleni ovat jo pitkällä aikuisiässä ja meillä on ihan hyvät välit. Muistan kuitenkin ap ihan hyvin sen jatkuvan varpaisillaan olon tunteen ja sellaisen epäaitouden mitä koin aikanaan. Kaikki eivät ole mitään koko kylän äitihahmoja, jotka ilolla pyöräyttävät ruokaa vaikka minkälaiselle poppoolle ja silmät säihkyen seuraavat kuinka kotona meuhkataan ja juostaan. Ja silti väitän, että minustakin tuli ihan hyvä äiti omille lapsilleni. Äitipuolen (ja varmaan isäpuolenkin) rooli on tosi vaikea: koko ajan pitää laittaa etusijalle "vieraat" lapset, koska se on moraalisesti oikein ja samalla pitäisi elää täysillä omana itsenään omaa aikuisen elämäänsä. Ei se ole herkkua. Ulkopuolisen silmissä et ole mitään lapsille, vaikka laittaisit ruokaa näille, pesisit pyykkejä jne. Sinulla ei ole mitään oikeuksia, vain velvollisuuksia. Kyllä näistä asioista pitää saada puhua edes anonyymisti, eikä se tarkoita, että jokainen ahdistun
Miten niin ei ole oikeuksia?
Kyllä mun mieheni on kotona aikuinen auktoriteetti ihan samalla lailla kun minäkin. Harrastaa lapsen kanssa mitä haluaa. Opettaa hänelle erätaitoja. Pyytää lenkittämään koiraansa. Lapsi muistaa mieheni juhlapäivät ja hankkii joululahjan. Nauraa tyhmille videoille, jotka mua ei naurata ja katsoo miehen kanssa top gearia. Kun mies on vanha, olen aika varma, että lapseni haluaa huolehtia hänestä ja käydä katsomassa jossain vanhustenlaitoksessa jos niikseen. Muuten miehelläni ei minun lisäkseni ketään olisikaan, hänen lapsuudenperheensä on jo poissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnellista uusperhettä ei ole. Muistakaa se.
Todellakin on. Useitakin. Minäkin kasvoin sellaisessa. Kaikki aikuiset perheessä olivat täysipäisiä ja osasivat käyttyä asiallisesti. Ei mitään ongelmaa.
Toivottavasti ymmärrät että olet äärimmäisen harvinainen poikkeus.
Havainnollistetaanpa niin että myös vähän himmeämmät lamput ymmärtävät: vaikka lotossa voittaa lähes joka viikonloppu joku, niin ei silti kannata lopettaa töitään ja alkaa töikseen lottoamaan, koska voiton todennäköisyys on siitä huolimatta äärimmäisen pieni. Eli vaikka jossain on joskus ollut onnellinen uusperhe, niin se ei tarkoita että sellaisiin kannattaisi itse sekaantua.
Outoa, että mulla on lähimpien ystävien piirissä kuitenkin peräti 4 onnellista uusperhettä :)
Mut me ei ollakaan mitään viulun kireitä surullisia beigejä tai mitään tatuoituja röökimuijia.
Vierailija kirjoitti:
Menisin ehkä muutamalle terapiakäynnille, jos on varaa ja mahdollisuus sellaiseen. Josko tuo voimakas hylkiminen olisi selitettävissä ja vaikka helpotettavissa. Kuulostaa siltä, että takana voisi olla jokin ap:n omasta henkilöhistoriasta löytyvä tekijä. Tämä tosin totaalisesti keittiöpsykologiaa.
Sitten niille kaikkein rankimmin tuomitseville: Älkää uhotko, jos ei ole omaa suoraa kokemusta uusiolapsista. Ja ihan yleisesti - miten voi itsensä saada pitämään suuresti täysin ennalta tuntemattomista henkilöistä, joita ei ole edes itse valinnut? Se ei vaan aina automaattisesti toimi eikä toimimattomuutta voi ennalta tietää. Henkilökemia ei ole päätöksenalainen asia.
Mutta onhan sen itse valinnut. Ei se tuntematon ihminen ilman omaa aktiivista valintaa ilmestynyt siihen kuvioon. Duh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsi ei ole täysin piloille lellitty tai psykopaatti, niin hän on aina vastaanottavainen rakkaudelle uudelta ihmiseltä. Minä kehotan kaikkia kohtelemaan bonuslapsiaan lempeydellä, vaikka lapsi suoltaisi miten hirveitä juttuja ja oikkuilisi. Se kyllä kantaa aikanaan hedelmää.
Olen itse siis bonusäiti ja vela.
Kaikella kohteliaisuudella: mitenköhän kauan olet ollut bonusäiti? Ihan kokonaista 2 vuottako?? Aiemmin ketjussa kerroin, kuinka erään uusperheen teini savusti bonusvanhemnan ulos, vaikka aiemmin (jo vuosia) ei ollut mitään ongelmaa alkukitkojen jälkeen. Syytä en savustukselle tiedä. Ei kannata yllättyä, jos itsellesi käy samoin.
Veikkaan että taustalla on ehkä tiedostamatonkin asenne ja oletus, että mies voisi kyllä hylätä lapsensa. Sitähän on moni täällä jo ehdottanutkin. Miehet tuskin kovinkaan usein odottavat naisystävältään, että hän jättäisi aiemman liiton lapset pois elämästään.
Mulla ei kyllä suuria odotuksia olisi sellaisen miehen isyyden suhteen, joka on jo pyynnöstäni heivannut lapsensa elämästään. vai vielä yhteinen lapsi sellaisen kanssa, kuulostaa harkitulta :'D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menisin ehkä muutamalle terapiakäynnille, jos on varaa ja mahdollisuus sellaiseen. Josko tuo voimakas hylkiminen olisi selitettävissä ja vaikka helpotettavissa. Kuulostaa siltä, että takana voisi olla jokin ap:n omasta henkilöhistoriasta löytyvä tekijä. Tämä tosin totaalisesti keittiöpsykologiaa.
Sitten niille kaikkein rankimmin tuomitseville: Älkää uhotko, jos ei ole omaa suoraa kokemusta uusiolapsista. Ja ihan yleisesti - miten voi itsensä saada pitämään suuresti täysin ennalta tuntemattomista henkilöistä, joita ei ole edes itse valinnut? Se ei vaan aina automaattisesti toimi eikä toimimattomuutta voi ennalta tietää. Henkilökemia ei ole päätöksenalainen asia.
Mutta onhan sen itse valinnut. Ei se tuntematon ihminen ilman omaa aktiivista valintaa ilmestynyt siihen kuvioon. Duh.
Elämästä ei voi ikinä tietää etukäteen. Ei vanhemmaksi haluava etukäteen tiedä, mitä se vanhemmuus on. Sama juttu tässä.
Sinäkään et tiedä, millaista on elää vieraan lapsen kanssa. Tiedät kuitenkin tosi varmasti, miltä sinusta tuntuisi tässä tilanteessa ja miltä ainakaan ei. Luvalla sanoen saatat joutua yllättymään.
Pidän lapsista. Puolison jo aikuiset lapset eivät ole minulle millään lailla läheisiä. En tunne heitä kunnolla ja ei kauheasti edes kiinnosta tutustua. Emme ole koskaan asuneet samassa kodissa.
Seurusteluaikana lapset asuivat vielä isällään, mutta varsinkin toinen kohdistu minuun kohtuullisen vahvaa mustasukkaisuutta isästään ja perheen koirista.
Muutimme yhteen vasta lasten muutettua omilleen. Ymmärrän hyvin, että joku suorastaan inhoaa puolisonsa lapsia. Sain muutamilla kohtaamisilla niin ikävää kohtelua, ettei hirveästi tapaamiset innosta. Onneksi nykyinen puolisoni oli itse paikalla näissä räikeimmissä tilanteissa eli tietää millaista kohtelua olen saanut. Tilanteissa myös isä kertoi napakasti jälkikasvulleen, että nyt käytös on aivan asiatonta. Lapsi oli silloin 17v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi että. Niin moni nainen ajattelee, että voi muuttaa miestään. Tässä kohtaa taitaa vaan tulla seinä vastaan mihin asti mies joustaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menisin ehkä muutamalle terapiakäynnille, jos on varaa ja mahdollisuus sellaiseen. Josko tuo voimakas hylkiminen olisi selitettävissä ja vaikka helpotettavissa. Kuulostaa siltä, että takana voisi olla jokin ap:n omasta henkilöhistoriasta löytyvä tekijä. Tämä tosin totaalisesti keittiöpsykologiaa.
Sitten niille kaikkein rankimmin tuomitseville: Älkää uhotko, jos ei ole omaa suoraa kokemusta uusiolapsista. Ja ihan yleisesti - miten voi itsensä saada pitämään suuresti täysin ennalta tuntemattomista henkilöistä, joita ei ole edes itse valinnut? Se ei vaan aina automaattisesti toimi eikä toimimattomuutta voi ennalta tietää. Henkilökemia ei ole päätöksenalainen asia.
Mutta onhan sen itse valinnut. Ei se tuntematon ihminen ilman omaa aktiivista valintaa ilmestynyt siihen kuvioon. Duh.
Elämästä ei
Jep. Ja kukapa se on vastuussa siitä virhevalinnasta tai niistä kurjista tunteista? No jonkun muunhan se on oltava kuin minun. Kaikki ikävä pitää saada ulkoistettua itsestä. Ei ihme, että porukka on nykyisin niin sekaisin ja masentunutta kun ei se turvallinen tila ympärilläni pyörinytkään juuri minun mielenliikkujeni mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi lapsiraukat, mitä joutuvat kestämään. Ensin heiltä hajoaa perhe ja sitten isä muuttaa yhteen henkilön kanssa, joka inhoaa heitä. Tämä aikuisten ihmisten itsekkyys on jotain ihan käsittämätöntä. Älkää hyvät ihmiset tuhotko lapsienne lapsuutta millään ussperhekuvioilla, ne ovat aina komporomisseja kaikille, eikä niissä ole aidosti onnellinen kukaan. Se, joka muuta väittää, ei van halua myöntää totuutta. Muutetaan väkisin yhteen, kun niin on aina ennenkin tehty, ei ole rahaa asua yksin, ollaan läheisriippuvaisia tai mitä nyt ikinä. Antakaa lapsille tasapainoinen lapsuus ilman vaihtuvia ihmissuhdekuvioita eksien, nyksien, eksän lasten, nyksän exän lasten ja pakotettujen sisarpuolikuvioiden kanssa. Kun lapset ovat täysi-ikäisiä, voitte tuijottaa siihen omaan napaanne ihan rauhassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat lapsipuoleni ovat jo pitkällä aikuisiässä ja meillä on ihan hyvät välit. Muistan kuitenkin ap ihan hyvin sen jatkuvan varpaisillaan olon tunteen ja sellaisen epäaitouden mitä koin aikanaan. Kaikki eivät ole mitään koko kylän äitihahmoja, jotka ilolla pyöräyttävät ruokaa vaikka minkälaiselle poppoolle ja silmät säihkyen seuraavat kuinka kotona meuhkataan ja juostaan. Ja silti väitän, että minustakin tuli ihan hyvä äiti omille lapsilleni. Äitipuolen (ja varmaan isäpuolenkin) rooli on tosi vaikea: koko ajan pitää laittaa etusijalle "vieraat" lapset, koska se on moraalisesti oikein ja samalla pitäisi elää täysillä omana itsenään omaa aikuisen elämäänsä. Ei se ole herkkua. Ulkopuolisen silmissä et ole mitään lapsille, vaikka laittaisit ruokaa näille, pesisit pyykkejä jne. Sinulla ei ole mitään oikeuksia, vain velvollisuuksia. Kyllä näistä asioista pitää saada puhua edes ano
:D joku hapannaama alapeukuttaa kun jollakin menee hyvin. So sad.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnellista uusperhettä ei ole. Muistakaa se.
Todellakin on. Useitakin. Minäkin kasvoin sellaisessa. Kaikki aikuiset perheessä olivat täysipäisiä ja osasivat käyttyä asiallisesti. Ei mitään ongelmaa.
Toivottavasti ymmärrät että olet äärimmäisen harvinainen poikkeus.
Havainnollistetaanpa niin että myös vähän himmeämmät lamput ymmärtävät: vaikka lotossa voittaa lähes joka viikonloppu joku, niin ei silti kannata lopettaa töitään ja alkaa töikseen lottoamaan, koska voiton todennäköisyys on siitä huolimatta äärimmäisen pieni. Eli vaikka jossain on joskus ollut onnellinen uusperhe, niin se ei tarkoita että sellaisiin kannattaisi itse sekaantua.
Outoa, että mulla on lähimpien ystävien piirissä ku
olette varmasti erinomaista sakkia. Meitä muitakin on jotka käymme täysillä valoilla, olemme ihan kivoja ihmisiä, emme sad beige mammoja tai röökimuijia ja jotka kärsimme äitipuolen roolissa tai koemme sen vähintään haastavaksi tai ristiriitaiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Pidän lapsista. Puolison jo aikuiset lapset eivät ole minulle millään lailla läheisiä. En tunne heitä kunnolla ja ei kauheasti edes kiinnosta tutustua. Emme ole koskaan asuneet samassa kodissa.
Seurusteluaikana lapset asuivat vielä isällään, mutta varsinkin toinen kohdistu minuun kohtuullisen vahvaa mustasukkaisuutta isästään ja perheen koirista.
Muutimme yhteen vasta lasten muutettua omilleen. Ymmärrän hyvin, että joku suorastaan inhoaa puolisonsa lapsia. Sain muutamilla kohtaamisilla niin ikävää kohtelua, ettei hirveästi tapaamiset innosta. Onneksi nykyinen puolisoni oli itse paikalla näissä räikeimmissä tilanteissa eli tietää millaista kohtelua olen saanut. Tilanteissa myös isä kertoi napakasti jälkikasvulleen, että nyt käytös on aivan asiatonta. Lapsi oli silloin 17v.
Minäkin pidän mukavista ihmisistä, en isäni seurustelukumppanista. Olen tehnyt hänen elämän helvetiksi, mutta itsepähän tunki perheeseen. Anteeksi en ole pyytänyt, enkä pyydä. En tapaa tätä kantturaa lainkaan. Uusperheen elämä ei olekaan aina onnea ja auvoa ja vieraan naisen pillin mukaan tanssimista. Valintojen maailma.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onnellista uusperhettä ei ole. Muistakaa se.
Todellakin on. Useitakin. Minäkin kasvoin sellaisessa. Kaikki aikuiset perheessä olivat täysipäisiä ja osasivat käyttyä asiallisesti. Ei mitään ongelmaa.
Toivottavasti ymmärrät että olet äärimmäisen harvinainen poikkeus.
Havainnollistetaanpa niin että myös vähän himmeämmät lamput ymmärtävät: vaikka lotossa voittaa lähes joka viikonloppu joku, niin ei silti kannata lopettaa töitään ja alkaa töikseen lottoamaan, koska voiton todennäköisyys on siitä huolimatta äärimmäisen pieni. Eli vaikka jossain on joskus ollut onnellinen uusperhe, niin se ei tarkoita että sellaisiin kannattaisi itse sekaantua.
Out
Ja kuitenkin, monen kokemuksen mukaan juuri te olette se harvinainen vähemmistö, eikä toisin päin, kuten väität.
N40 Helsinki
Ap,
Kiitos tästä ketjusta.
Olen itse lähes samassa tilanteessa ja ahdistaa, ärsyttää, stressaa ja ties mitä muuta.
Miehen lapset ovat täällä joka toinen viikko, päiväkoti- ja ala-aste-ikäiset. Ei voi mitään.
Mies tietää, etten omia lapsia halua ja hän on siitä samaa mieltä. Säännöt ovat meillä selkeitä ja se on auttanut paljon. Minä en siivoa heidän jälkiään, minä en ruoki niitä, en pese niiden pyykkejä jne. Meteliin, sotkuun ja niiden läsnäoloon ylipäänsä on ollut todella vaikea tottua. Toivottavasti helpottaa joskus. Olen aika välinpitämätön täällä lasten suhteen, ei pahemmin olla ikinä tehty mitään yhdessä eikä minulla sellaisia suunnitelmia olekaan. Miksipä olisi.
Vierailija kirjoitti:
Voi lapsiraukat, mitä joutuvat kestämään. Ensin heiltä hajoaa perhe ja sitten isä muuttaa yhteen henkilön kanssa, joka inhoaa heitä. Tämä aikuisten ihmisten itsekkyys on jotain ihan käsittämätöntä. Älkää hyvät ihmiset tuhotko lapsienne lapsuutta millään ussperhekuvioilla, ne ovat aina komporomisseja kaikille, eikä niissä ole aidosti onnellinen kukaan. Se, joka muuta väittää, ei van halua myöntää totuutta. Muutetaan väkisin yhteen, kun niin on aina ennenkin tehty, ei ole rahaa asua yksin, ollaan läheisriippuvaisia tai mitä nyt ikinä. Antakaa lapsille tasapainoinen lapsuus ilman vaihtuvia ihmissuhdekuvioita eksien, nyksien, eksän lasten, nyksän exän lasten ja pakotettujen sisarpuolikuvioiden kanssa. Kun lapset ovat täysi-ikäisiä, voitte tuijottaa siihen omaan napaanne ihan rauhassa.
Minusta taas se on itsekästä että aikuisen ihmisen pitäisi heittää pahimmassa tapauksessa melkein 20 vuotta elämästään hukkaan. Ja just ne parhaat vuodet, kun on jaksamista, itsevarmuutta, terveyttä ja rahaa nauttia elämästä. Ei muka saisi muodostaa läheistä ihmissuhdetta, ettei vaan lapsiraukan lapsuus mee pilalle, kun ei olekaan se maailmannapa. Lapsella on lapsuuden jälkeenkin keskimäärin 40-60 vuotta aikaa nauttia elämästä just niin ku haluaa, toisin kuin sillä vanhemmalla, joka ei saanut nauttia omasta elämästään haluamallaan tavalla lapsen olessa lapsi. Tasapainoinen uusperhe ei pilaa lasta ja lapsen elämää, vaikkei tarjoilisi sitä ihan parasta mahdollista lapsuutta. Ei meillä monilla ydinperheenkään lapsilla ollut mikään ihana lapsuus, mutta se oli vain pieni osa elämää, jota en itse ainakaan kaipaa millään tavalla ja nykyisin elän kaikesta huolimatta hyvää elämää - juuri sellaista kuin itse haluan.
He ovat aivan vieraan ihmisen lapsia joiden äitiä en ole edes tavannut.
Lainasin aloituksestasi yhden lauseen. Tapasin mieheni muutama vuosi sitten ja aika pian aikuiset lapset ja heidän lapsensa. Tulen erityisen hyvin toimeen yhden aikuisen pojan kanssa, hän muistuttaa isäänsä paljon. Kun rakastaa toista, hänet ottaa kokonaisuutena, miehesi lapset ovat osa hänen elämäänsä.
Minulla on tuttu, jonka puolison tehtävä on täydentää hänen elämäänsä, puoliso ei saa olla väsynyt tai jos puoliso ei saa lomaa yhtä aikaa, hän ei ole töissä pakon edestä vaan kiusatakseen kumppaniaan.
Laske plussat ja miinukset, mutta yritä tehdä se myös puolisosi näkökulmasta.
Et ymmärtänyt pointtia. Oli kysymys siitä, että henkilökemioita on vaikea tai mahdoton valita. Eli sitä pitääkö jostakusta vai ei. Luetun ymmärtämistä, paistaa se päivä joskus sinne yksinkertaisuuteenkin!