Puolison lapset ahdistaa

Vierailija kirjoitti:

Onkohan ap oikeasti edes osannut ajatella, että sitten jos hän ja mies saavat yhteisen lapsen, kahdenkeskinen aika loppuu siihen. 

Toisin kuin ydinperheissä, nyt on sitten sovittava ne lapsivapaat kolmen, ehkä neljän aikuisen kesken ja osattava joustaa. Että jos saat mummon vahtimaan lasta viikolla 9, mutta se onkin lasten isäviikonloppu, ei lasten äidin ole mikään pakko joustaa.

Ja ne kamalat miehen lapset on sisarpuolensa ristiäisissä/nimiäisissä, synttäreillä, valmistujaisissa, kaikissa isän juhlissa. Aina ja ikuisesti he ovat olemassa.

Ja aina ja ikuisesti on se äitipuoli, jonka kanssa ei voi olla rennosti ja josta väistää, että hän inhoaa puolisonsa edellisen liiton lapsia. Sitten kaikki kävelee kuin lasinsiruilla jokaiset tapaamiset ja juhlat. Tai jos miehen lapset puuttuvat, sekin on virtahepo olohuoneessa ikuisesti. 

Ei se ongelma ole ne lapset, ap.

Ongelma olet sinä. 

No ei se mikään virtahepo ole ollenkaan. Kaikki juhlat voi viettää oman perheen ja suvun kesken. Tuskin miehen puolison suku tuntee miehen lapsia ja lapset ovat yhtä kuin kadulla kulkevia ohikulkijoita heille.

Vierailija kirjoitti:

Mulla sama kun ap.lla   onneksi mun mies rakastaa mua yli kaiken ja laittoi mut ykköseksi. Aina kun mun miehen lapset käy meillä, mä häivyn jonnekin. Yleensä mun mies kustantaa mulle hotellin mukavuuksineen. Lapset käyvät joka toinen viikonloppu. Mun mies sanoi että menis rikki jos jättäisin sen lasten vuoksi ja ennemmin sitten tekis niin ettei näkisi lapsiaan. Lapsilla on äitikin.

" Mun mies "  oot selvästi elämämkoululainen. Paistaa läpi kuin aurinko verhojen välistä kesällä.🤣

Minäkin ihan unelmoin nuorempana siitä, kuinka ihana uusperhe voi olla. Kun kaikki tulee toimeen keskenään ja on auvoista, yhteisiä ruokailuja ja lomia ym.

Kunnes sitten olin siinä uusperhetilanteessa keski-ikäisenä. Ja viimeinen kerta se sitten olikin, kun sellaisen miehen kanssa alan suhteeseen, jolla on lapsia entisestä liitosta. Minun tapauksessani hänellä oli jo aikuisia lapsia. Kun mies sitten kuoli, oli valtava helpotus päästä eroon niistä lapsista. Miestä kaipaan edelleen, mutta hänen lapsiaan en vähääkään. Emmekä missään tekemisissä olekaan olleet heidän isänsä kuoleman jälkeen.

Todellakin pitäisi ne nuoruuden ihanteet uusperheestä alkaa manifestoitua jo seurusteluaikana, ennen kuin jonkun isämiehen kanssa enää uskaltaisin alkaa vakavaan suhteeseen.

"Ällöttää suoraan sanottuna kun he tulevat meille sotkemaan ja huutamaan ja viikonlopun jälkeen on pakko siivota välittömästi kun inhottaa että ovat lääppineet joka paikkaa. Miten saan tämän järkyttävän ahdistuksen pois että en tuntisi itseäni aivan vieraaksi omassa kodissani?!"

Minulla on vähän sama olo miniän lasten kanssa, jotka ovat hänen edellisestä suhteestaan, eivätkä siis minun poikani kanssa saatuja lapsia. En oikein istu mummon rooliin, koska en mummoksi ole biologisesti tullut, vaan sen kautta, että poika avioitui yh-äidin kanssa.

Ja varsin tarkkakin olen kodistani, sen siisteydestä. Kuten Ap. Kotini ei todellakaan edes ole mikään mummolamainen sisustukseltaan.

Mutta olen ajatellut, että minun pitää kuitenkin vanhempana ihmisenä olla se, jonka kuuluu osata joustaa niin, etten ota liian vakavasti esim. lasten sottaamisia. Murusia siis lentelee joka paikkaan ja jopa ikkunasta on saanut tahroja poistaa kyläilyn jälkeen yms., mutta koitan ottaa asiat siltä kannalta, että nuo lapset siitä kyllä kasvavat ja oppivat rauhallisemmiksi ajan kanssa. Ja saahan ne tahrat ym. kuitenkin yleensä pois. Vain joskus jotain on ihan rikkikin mennyt, mikä on enempi harmittanut, mutta senkin harmituksen yli olen päässyt. Olen myös alkanut ennen kyläilyä laittamaan pois näkyvistä sellaista tavaraa ym., mitä en halua sotattavan tai koskevan. Mieluummin sitten tekee niin kuin harmittelee jotain jälkikäteen.

Entäs sitten jos ne lapset kommentoivat vauvastasi "mitä se taas rääkyy" yms., sitten ärsyttävät entistäkin enemmän. Lisäksi lasten isä on jo kerran eronnut lastensa vanhemmasta. Kynnys on matalammalla, että tekisi sun kanssa saman.

Minulla oli vastaavia tunteita miehen lapsia kohtaan, en ollut erityisen lapsirakas, vaikka en toki vihannutkaan lapsia, mutta monestakin syystä oli vaikeaa oppia äitipuoleksi. Kävin tästä syystä jopa juttelemassa terapeutin kanssa muutamaan otteseen, kun en oikein muille kehdannut myöntää, miten negatiivisia tunteita minulla oli miehen lapsia kohtaan. Siitä oli minulle kyllä apua, tajusin että kyse oli minun tunteistani eikä oikeastaan siitä lapsesta lainkaan. 

Tilanne helpottui myös sitten, kun oma, yhteinen lapsi syntyi, ensinnäksin siitä syystä, että sen jälkeen aloin ihan eri tavalla ymmärtää lapsia ja myös pitää lapsista. Lisäksi miehen lapset olivat oman lapseni sisaruksia ja hyvin tärkeitä hänelle. 

Nyt kaikki lapset ovat jo aikuisia ja asuvat omillaan, ja välillä tuntuu, että tulen paremmin toimeen miehen lasten kuin omani kanssa (meillä ilmeisesti äiti-tytär suhde syystä tai toisesta ei ole ihan toimiva, vaikka kovasti niin toivoisin). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onkohan ap oikeasti edes osannut ajatella, että sitten jos hän ja mies saavat yhteisen lapsen, kahdenkeskinen aika loppuu siihen. 

Toisin kuin ydinperheissä, nyt on sitten sovittava ne lapsivapaat kolmen, ehkä neljän aikuisen kesken ja osattava joustaa. Että jos saat mummon vahtimaan lasta viikolla 9, mutta se onkin lasten isäviikonloppu, ei lasten äidin ole mikään pakko joustaa.

Ja ne kamalat miehen lapset on sisarpuolensa ristiäisissä/nimiäisissä, synttäreillä, valmistujaisissa, kaikissa isän juhlissa. Aina ja ikuisesti he ovat olemassa.

Ja aina ja ikuisesti on se äitipuoli, jonka kanssa ei voi olla rennosti ja josta väistää, että hän inhoaa puolisonsa edellisen liiton lapsia. Sitten kaikki kävelee kuin lasinsiruilla jokaiset tapaamiset ja juhlat. Tai jos miehen lapset puuttuvat, sekin on virtahepo olohuoneessa ikuisesti. 

Ei se ongelma ole ne lapset, ap.

Minun ystäväni ei ollut isänsä ja tämän uuden puolison häissä. Ystävää ei oltu kutsuttu, koska "mitä sä siellä tekisit?" Luonnollisesti tuoreen vaimon omat tyttäret oli kutsuttu. 

Niin, miksi ne (yleensä miehen) lapset olisi toisen vanhempansa syntymäpäiväjuhlissa, tupareissa tai vastaavissa. Mitä ne siellä tekisi edes? Kun ei heitä kukaan tunne edes. 

Miks ihmeessä pitää pariutua sellasten kanssa joilla on lapsia? Kannattaa välttää puolin ja toisin. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ne lapset ymmärtää, että heistä ei pidetä. Tuntevat olevansa ylimääräisiä. Miettivät, miksi aikuinen tykkää siitä omasta isästä/äidistä mutta ei heistä. Kyllä se jättää jäljen, ja osa lapsista yrittää pärjätä sen tunteen kanssa hakemalla jatkuvaa huomiota. Osa vastaa samalla tunteella, mutta koska on lapsi, näyttää sen suoraan. Osa käpertyy omaan oloonsa. Jotkut väittävät itselleen vielä aikuisenakin, ettei sillä ollut väliä.

Vaikka on sillä. Lasten tunteilla on väliä. Jopa ihan yhteiskunnallisesti sillä on väliä, että miten pahoin lapset, nuoret ja aikuiset täällä voi. 

Jokainen lapsi joka uusperheessä elää, on täysin syytön tilanteeseensa. Yksikään ei ole aiheuttanut vanhempiensa eroa. Yksikään ei ole vanhempiensa kuva ja vastuussa tämän "synneistä".

Kysymys kuuluukin, kuka ajattelisi näitä lapsia? Ja vastauksen tietää meistä kaikki: ei kukaan ajattele heitä. 

Olen eri mieltä. Lapsista ei tarvitse erityisesti pitää. Riittää, että heitä kohtelee hyvin ja kunnioittavasti.   Lapsi ei mitenkään voi lukea itseään ylimääräiseksi, jos bonusvanhempi sanoo aamiaisen jälkeen menevänsä asioille, sitten urheilemaan ja lopuksi näkee omia kavereitasn. Lapsi on vain iloinen, että saa isänsä täysin itselleen, eikä hänen huomiotasn tarvitse jakaa toisen kanssa.

Up

Pääseehän niistä eroon.

Vierailija kirjoitti:

Mulla sama kun ap.lla   onneksi mun mies rakastaa mua yli kaiken ja laittoi mut ykköseksi. Aina kun mun miehen lapset käy meillä, mä häivyn jonnekin. Yleensä mun mies kustantaa mulle hotellin mukavuuksineen. Lapset käyvät joka toinen viikonloppu. Mun mies sanoi että menis rikki jos jättäisin sen lasten vuoksi ja ennemmin sitten tekis niin ettei näkisi lapsiaan. Lapsilla on äitikin.

Mielenkiintoista. Mikset sano sun miehelle, että nyt riittää noi ipanat - ne ei enää meille tule ja ruetaan tekemään omaa vauvaa??

Kokeile, pitääkö sanansa vai lemppaako sut.

Uusperhehelvetit kannattaa jättää väliin ihan suosiolla. 

Vierailija kirjoitti:

Aivan vieraan ihmisen lapsia?! Olet tämän täysin vieraan ihmisen kanssa itse lisääntymässä. Tai niin ainakin siinä hieman aiemmin sanot.

Tätä ihmettelin minäkin . Eikös ne ole sinun miehesi lapsia ? Hmmmm. Kuulostaa kyllä oudolta .

Vierailija kirjoitti:

Voin kertoa kokemuksesta, että ei se inho vaan mene ohi. Minä vieläpä olen lapsirakas ihminen, mutta pelkkä ajatus, että minun pitäisi sietää tai olla missään tekemisissä mieheni exän kakaroiden kanssa on täysin sietämätön. Kaksi kertaa tuollaista suhdetta yritin ja molemmilla kerroilla syynä eroon oli kyvyttömyyteni sietää edes ajatusta miehen lapsista tai kuunnella miehen sukulaisten kysymyksiä niistä. Nykyisellä miesystävälläni on aikuiset lapset ja mies tietää, ettei niiden asiat kiinnosta minua, joten niistä ei puhuta. Keksin muuta tekemistä, jos mies tapaa niitä ja jotenkin on pärjätty, vaikka ällötys on tietysti olemassa.

En itsekään pidä lapsista ja siksi en alkaisi seurustella miehen kanssa jolla lapsia on. Oman mielenterveyden lisäksi ei olisi oikein niitä lapsiakaan kohtaan. Miksi sinä olet niin toistuvasti tehnyt?

Ja en todellakaan ymmärrä että miten sua ällöttää miehen aikuiset lapset joita et edes tapaa? Ällöttääkö sua kaikki muutkin aikuiset ihmiset? Tossa on taustalla jotain mustasukkaisuutta tai omistamisenhalua, kannattaa hakea apua. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli vastaavia tunteita miehen lapsia kohtaan, en ollut erityisen lapsirakas, vaikka en toki vihannutkaan lapsia, mutta monestakin syystä oli vaikeaa oppia äitipuoleksi. Kävin tästä syystä jopa juttelemassa terapeutin kanssa muutamaan otteseen, kun en oikein muille kehdannut myöntää, miten negatiivisia tunteita minulla oli miehen lapsia kohtaan. Siitä oli minulle kyllä apua, tajusin että kyse oli minun tunteistani eikä oikeastaan siitä lapsesta lainkaan. 

Tilanne helpottui myös sitten, kun oma, yhteinen lapsi syntyi, ensinnäksin siitä syystä, että sen jälkeen aloin ihan eri tavalla ymmärtää lapsia ja myös pitää lapsista. Lisäksi miehen lapset olivat oman lapseni sisaruksia ja hyvin tärkeitä hänelle. 

Nyt kaikki lapset ovat jo aikuisia ja asuvat omillaan, ja välillä tuntuu, että tulen paremmin toimeen miehen lasten kuin omani kanssa (meillä ilmeisesti äiti-tytär suhde syystä tai toisesta ei ole ihan toimiva, va

Minä taas tajusin jossain vaiheessa, että negatiiviset tunteet miehen lapsia kohtaan olivatkin negatiivisia tunteita miestä kohtaan. Lopulta tosiaan tykkäsin miehen lapsista paljon enemmän kuin miehestä itsestään, ja otinkin miehestä eron. 😄 Lapsia kohtaan pelkkää lovea

Jos lapsi ei ole täysin piloille lellitty tai psykopaatti, niin hän on aina vastaanottavainen rakkaudelle uudelta ihmiseltä. Minä kehotan kaikkia kohtelemaan bonuslapsiaan lempeydellä, vaikka lapsi suoltaisi miten hirveitä juttuja ja oikkuilisi. Se kyllä kantaa aikanaan hedelmää. 

Vierailija kirjoitti:

Jos lapsi ei ole täysin piloille lellitty tai psykopaatti, niin hän on aina vastaanottavainen rakkaudelle uudelta ihmiseltä. Minä kehotan kaikkia kohtelemaan bonuslapsiaan lempeydellä, vaikka lapsi suoltaisi miten hirveitä juttuja ja oikkuilisi. Se kyllä kantaa aikanaan hedelmää. 

Olen itse siis bonusäiti ja vela. 

juuri kun ajattelin, ettei ole mahdollista enää rakastaa toista ihmistä enempää..

Niin kiitollinen puolisostani, aikuisesta fiksusta ja sydämellisestä miehestä, joka on luonut 8 vuoden aikana ihan omanlaisensa suhteen poikaani, nyt 16. Mies joka ei ole koskaan halunnut lapsia, ymmärsi, ettei suhdetta ole äitiin olemassa ilman lasta. Varmasti hän on joutunut joustamaan ja varmasti hän on joutunut luopumaan asioista, joka toinen viikko, jo vuosien ajan. Silti, hänkin jo jännittää tulevaa kun lapsi lähtee omilleen ja toteaa, että on meillä sitten hiljaista, toivottavasti ei kuitenkaan ihan tylsää. Hän ei ole isä tai edes isäpuoli, vaan ystävä, auktoriteetti ja äidin puoliso.

Itsekkyydestä luopumistahan se vanhemmuus vaatii. Sinulla on nyt hyvää harjoitteluaikaa - kun teillä on oma lapsi, hänen tahtiinsa mennään koko ajan, ei pelkästään joka toinen viikonloppu.

Vierailija kirjoitti:

juuri kun ajattelin, ettei ole mahdollista enää rakastaa toista ihmistä enempää..

Niin kiitollinen puolisostani, aikuisesta fiksusta ja sydämellisestä miehestä, joka on luonut 8 vuoden aikana ihan omanlaisensa suhteen poikaani, nyt 16. Mies joka ei ole koskaan halunnut lapsia, ymmärsi, ettei suhdetta ole äitiin olemassa ilman lasta. Varmasti hän on joutunut joustamaan ja varmasti hän on joutunut luopumaan asioista, joka toinen viikko, jo vuosien ajan. Silti, hänkin jo jännittää tulevaa kun lapsi lähtee omilleen ja toteaa, että on meillä sitten hiljaista, toivottavasti ei kuitenkaan ihan tylsää. Hän ei ole isä tai edes isäpuoli, vaan ystävä, auktoriteetti ja äidin puoliso.

Itsekkyydestä luopumistahan se vanhemmuus vaatii. Sinulla on nyt hyvää harjoitteluaikaa - kun teillä on oma lapsi, hänen tahtiinsa mennään koko ajan, ei pelkästään joka toinen viikonloppu.

Jos perheessä mennään koko ajan lapsen tahtiin, ei lapsesta kovin täyspäistä kasva. Kyllä onnellisessa ja tasapainoisessa perheessä aikuiset määrää tahdin ottaen toki huomioon lapsen tarpeet. Lapsen tarve ei ole se, että vanhemmat uhraa kaikki omat halunsa ja tarpeensa aina lapsen eteen,

Ehkä ensimmäisen vuoden ajan ollaan hyvin kiinni vauvassa ja elämä on rajoittunutta, mutta siitä eteenpäin täytyy kyllä mennä sen vanhempien parisuhteen tahtiin, jos haluaa parisuhteen ja perheen säilyttää. Koskee niin ydin- kuin uusperheitä ja tässä on yksi syistä, miksi nykyään tulee paljon eroja.