Onko isistä apua synnytyksessä?

Jos isä kailottaa suureen ääneen työpuheluja kännykkäänsä, on vaikutus ennemminkin negatiivinen synnytyksen kululle. Onneksi lapsemme syntyi lopulta vasta aamuyöllä, niin ei kukaan hänelle työpuhelujen merkeissä soittanut kesken ponnistusten. Myös vuodeosastolla hän kävi työpuhelujansa läpi.



Jos toista kertaa koskaan tulee, niin aion olla itsekkäämpi ja käskeä miehen ulos puhelujaan puhumaan, enkä todellakaan enää niitä kuuntele! Noh, tuskinpa edes yrittääkään, sillä on saanut niin paljon palautetta kys. asiasta minulta.



Ollessani viimeisen tunnin kuluessa aivan sekaisin kivusta, ei miehen hätä helpottanut oloani lainkaan, olinhan itsekin paniikissa ja keskellä kuolemanpelkoa. Ponnistusvaiheessa hän kylläkin tsemppasi hienosti.



Toiseen mahdolliseen kertaan tulee kyllä Isän lisäksi mukaan doula.

Esikoisen synnytyksen aikana mies kylläkin nukkui :) Mutta en kyllä kaivannutkaan seuraa tai apuja. Toki kun vauva alkoi syntymään oli tukena ja auttoi ponnistuksessa jne.



Toisessa synnytyksessä en olisi selvinnyt mitenkään ilman miestäni.

En olisi jaksanut. Mies auttoi antamalla käden mistä puristaa, silittämällä, hieromalla selkää.



Tuki mitä mieheltäni sain oli totaalisen korvaamatonta

Minulla on kolme lasta. Kahden ensimmäisen isästä ei juurikaan apua, toisen lapsen kohdalla TV vei mielenkiinnon siinä määrin, että kätilö joutui huomauttamaan, että nyt se lapsi tosiaan tulee. (En ehtinyt saada kivunlievitystä, joten huusin ja kirosin siinä määrin, ettei luulisi olleen vaikea ymmärtää missä vaiheessa synnytystä mennään).



Kolmannen synnytys (eri isä kuin edellisillä lapsilla) vahvisti ja lähensi suhdettamme entisestään. Tuli tunne, että tässä on peruskallioni, luottoni ja turvani. Kumppani, joka tukee, jakaa elämää ja on läsnä vaikealla hetkellä ja on kiinnostunut lapsestaan. Vaikea sanoin kuvata, mutta oli myös jonkinainen konkreettinen osoitus siitä missä määrin mies on sitoutunut vanhemmuuteen.



Näiden lasteni isien kyky olla läsnä synnytyksessä eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Pelkkä paikalle ilmaantuminen ei vielä takaa sitä, että äiti saisi apua, tukea ja turvaa synnytyksen aikana isältä. Yhtälailla hyvän kätilön kannustus tai pelkän ammattikuoren työsuoritus eroavat toisistaan valovuosimitalla.

Oma mieheni on seisonut sängyn vierellä ja pitänyt kädestä. Hänen läsnäolonsa on riittäny mulle. Ja jos jotain haluan niin hän sanoo siitä kätilöille, ja tiedän että asia menee perille. Mun mielestä isän ei pidä olla super suorittaja synnytyksen aikana, koska loppujen lopuksi niin vähän hän pystyy siellä tekemään.

Meidän kolmas vauva syntyy vuoden vaihteessa ja ollaan puhuttu jo synnytystapa miehen kanssa selväksi. Aiotaan kokeilla tällä kertaa jakkaraa, josta hän myös innostui ja halusi ottaa selvää miten se toimii ja miten synnytys siinä tapahtuu. Kivunlievitys toiveistani hän myös tietää ja jopa muistaa toiveet H-hetkellä.

Eka kertaa ollaan menossa haikaranpesään ja molemmat yhtä kiinnostuneita valmennuksesta ja kätilön tapaamisesta.

Kyllä isän rooli synnytyksessä on tärkeä. Ja jos joku isä ei pysty jostain syystä auttamaan niin hänelle oman lapsen syntymä on yhtä tärkeää ja herkkä hetki kuin äidille.

mae3 rv 22+3

Mieheni todellakin oli korvaamaton tuki ja turva synnytyksessä. Ekassa synnytyksessä hän lähinnä piti kädestä kiinni ja tsemppasi ponnistusvaiheessa.

Tokassa synnytyksessä hän osallistui lisäksi kivunlievitykseen lämmittämällä jyväpussia, hieromalla selkää sekä olemaan tukena, kirjaimellisesti, kun supistuksen tullessa jouduin roikkumaan hän kaulassaan.



Valitettavasti molemmissa synnytyksissä, monien sattumien summana taikka kohtalon oikusta, mies on aina ollut poissa juuri ne hetket avautumisvaiheesta, kun kipu on ollu kovimmillaan ja itsellä meinannu mieleen hiipiä jo paniikki omasta selviytymisestä. Silloin etenkin olisin kaivannut miehen rauhoittelua, että selviän siitä.

Mikäli kolmas synnytys vielä tulevaisuudessa koittaa, en kyllä päästä miestä silmistäni hetkeksikään alkaen ekasta supistuksesta ennen ku vauva on maailmassa. ;)

Musta oli ihanaa, että siellä sairaalassa oli joku tuttu ja turvallinen. Oli ihanaa supistusten välissä jutella ihan kaikesta muusta ja unohtaa kipu hetkeksi, laskettiin jopa leikkiä. Supistusten aikana paras paikka oli roikkua miehen kaulassa kiinni, taisinpa kerran siinä roikkuessani puraistakin häntä. Ponnistus- ja jälkipaikkailuvaiheessa oli turvallista puristaa tuttua kättä ja katella miestä silmiin, kun ne selkeesti viestitti, että kyllä sä selviät. Ja ennenkaikkea synnytys on meidän yhteinen muisto, jota on myöhemmin mukava vaalia ainutlaatuisena kokemuksena.



Miehestäni oli tosi iso apu! Jos joskus päästään taas synnyttymään haluan miehen ehdottomasti paikalle! Muuten en ala koko hommaan ollenkaan :)

Kyllä oma mies on ihan korvaamaton tuki ja turva synnytyksessä. Kätilökin voi usein poistua paikalta, joten on turvallista olla tutun ihmisen kanssa synnyttämässä. Hän osaa rauhoitella ettei paniikki iske kovan kivun johdosta.



Synnytykseni ovat edenneet niin nopeasti etten ole saanut muita kivunlievityksiä kuin ilokaasun ja pudenduksen. Minulla mies on molemmissa synnytyksissä ollut yksi kivunlievittäjä nopeassa avautumisvaiheessa, hieromalla ristiselkää jossa kovin kipu on tuntunut. Toisessa synnytyksessä ponnistin jakkaralla ja mies piti minusta lujaa kiinni ja kannusti jaksamaan.

Paljonkin apua, jos ei muuten niin henkisenä tukena ettei tarvinnut jäädä yksin huoneeseen kun kätilö jatkoi seuraavan synnyttäjän luokse. Onnistuin tiputtamaan hälyytysnapin ja ilokaasumaskin ainakin 15 kertaa sängystä, isä niitä konttaili nurisematta takaisin ulottuvilleni :) Sain vain ähkittyä supistusten välissä että "se helkatin naamari on taas tuolla.." Ja iskä konttaa.. :p

Eipä tuo paljoa voinut tehdä, mutta tieto läsnäolosta riitti minulle..

En suostuisi synnyttämään ilman miehen apua ja tukea! Kätilöt eivät nykyään (?) ehdi olla kokoajan läsnä, olisi aika surkeaa ja yksinäistä olla ja luonnollisesti oma mies on eri asia kuin joku täysin tuntematon kätilö. Ponnistusvaiheen tsempitys oli mulle tosi tärkeää, ja kun kakkonen sektioitiin oli paljon parempi olo jättää uusi tulokas karjumaan isänsä syliin (heräämönkeikan ajaksi) kuin ihan ventovieraiden vietäväksi :). Lisäksi mun mieheni on toiminut jonkinlaisena "tulkkina", oppi lukemaan mittareista ja mun asennoista koska tekee kipeää ja esim ilmoitti jotain kyselleeltä lääkäriltä että odotapas vielä 15s että tämä supistus on ohi niin vaimo voi jotain vastatakin. Jännitin esikoisen kohdalla miten piikkikammoinen ja herkähkö mieheni kestää koko rupean ja voin vain sanoa että meni paljon paremmin kuin ikinä kuvittelin. Pisteet ukolle!

Olipa outo kysymys. Isä on henkinen tuki, vaikka ei tekisi muuta kuin seisoisi vieressä ja pitäisi kädestä. Kyllä se myös lähentää isiä ja vauvaa. Minun mielestä isien on oltava mukana synnytyksessä, muuten ei ole asiaa saman katon alle lainkaan.

Esikoisen syntynnytyksessä mieheni oli mukana. Minun piti hänen kanssaan rupatella ja keskittyä hänen juttuihin kun olisin halunnut itse keskittyä omaan kehooni ja kivun hallintaan. Lisäksi mieheni oli pyörtymässä kun kätilö huomasi tilanteen ja rupesi huolehtimaan isän voinnista. Minä odottelin siinä ponnistukseni kanssa jotta isä saadaan hoidettua. Koko tilanne oli jotenkin nöyryyttävää ja en todellakaan olisi halunnut että mieheni olisi nähnyt kaiken tuon.

Nyt odotan toista ja toivoin ettei mieheni tulisi mukaan. Hän on kuitenkin asiasta toista mieltä. En vain tiedä miten pystyn nauttimaan synnytyksestä jos kaikki menee samoin kuin aiemmassakin synnytyksessä.

Tärkeintä on luultavasti läsnäolo. Minulle hän on ollut myös tuki maailmaa vastaan sekä hoitanut sellaisia "pikkuaskareita" joita en ole itse kivulta pystynyt tai mikä olisi vaatinut keskittymisen herpaantumista. Jakkarasynnytyksessä hän oli koko ajan ihan fyysisesti tukena ja käytännössä miltei istuin hänen sylissään. Itsekin hän sanoi, että paljon paremmin tunsi silloin osallistuvansa, kuin ensimmäisellä kerralla kun lääketiede otti homman haltuun.



Myös se on ollut minulle tärkeää, että vauvan synnyttyä isä on herpaantumatta seurannut vauvaa kun itse en ole voinut, tavallaan se on ollut hänen ensimmäinen vastuunsa uuden ihmisen kohdalla. Itse olen kuitenkin siihen mennessä ollut tiukasti yhteydessä vauvaan jo monenmonta kuukautta mutta silloin vasta isänkin rooli sitten on konkretisoitunut.

Mun mielestä miehestä ei ole paljoakaan apua synnytyksessä. Ainut syy, miksi mies tuli mukaan (halusi siis itse ehdottomasti tulla) oli se, että halusin hänen näkevän, miten hänen lapsensa maailman tulee ja minkälaisen työn takana se on. Ja toki näkevän lapsensa heti ensi sekunneista.



Nyt ollaan lähellä toista synnytystä ja mies tulee ehdottomasti taas näkemään lapsensa ensi sekunnista lähtien.



Mutta konkreettista apua ei mun mielestä miehestä ole. Tietenkin jos hierominen jotain auttaa tai kädestä pitäminen. Mä en halunnut, että kukaan koskee muhun supistusten aikana ja kun mies piti kädestä, niin puristin kynsillä verihaavat hänelle.

Itse en olisi halunnut ketään katselemaan synnytystäni ja puhuin asiasta mieheni kanssa. Hän taas halusi välttämättä päästä mukaan katselemaan. Jouduin suunniteltuun sectioon ja sinne leikkaussaliin mieheni sitten tuli lupia kyselemättä. En hennonnut käskeä häntä pois, kun hän oli niin innoissaan. Kadun todella paljon, että uhrasin oman kokemukseni hänen uteliaisuutensa tyydyttämiselle. Itselleni jäi synnytyksestä päällimmäisenä mieleen se typerä tunne, kun makaan "halvaantuneena" mieheni katsellessa päätäni ja silitellessä hiuksiani vieressä. Todella alentava kokemus. Koko lapsi unohtui siinä, kun yritin vain urheasti kestää sen inhottavan tilanteen. Synnytykseni jälkeen olin hyvin masentunut pitkään. Öisin muistenkin tilannetta ja olin niin vihainen, etten saanut nukuttua. En halunnut asiasta kertoa miehelleni, kun se olisi pahoittanut hänen mielensä. Hänelle oli niin tärkeää olla tukemassa. Todellisuudessahan kyse on vain itsekkyydestä ja niin suuresta uteliaisuudesta, että toisen yksityisyyden kunnioittaminen unohdetaan. Pääasia, että itsellä on hauskaa. Mitä väliä potilaasta.



Jos vielä joskus synnytän, en missään tapauksessa ota miestä mukaan. Raskauden jälkeen minulla on mielestäni oikeus saada nauttia synnytyksestä rauhassa ilman uhrautumista toisen vuoksi. Varsinkin alatiesynnytys olisi ihan painajainen, jos siinä joku tirkistelisi tutkimusten ja ponnistamisen aikana. Mieheni olisi kuitenkin heti kätilön apuna pitämässä jalasta kiinni ja katselisi näytöstä aitiopaikalta. Onhan hän hoitoalan ammattilainen, joten pakko olisi saada auttaa. Oksettaa ajatuskin, että joutuisin siinä ähkimään nolossa asennossa vieraiden ronkkiessa ja miehen katsellessa. Tuskin sellaisesta nöyryytyksestä toipuisin koskaan. Ja pelkkä katseleminenkin olisi ihan järkyttävää. Tirkistelijä nurkassa, yök.



Synnytys on äidin ja lapsen yhteinen juttu. Mies on siinä vain ylimääräinen kolmas pyörä. Lapsi on toki yhteinen, mutta synnytys ei.

apua paljonkin. Oman kokemuksen mukaan ehkä henkisellä tuella oli suurin merkitys, mutta isukkia tuli hyödynnettyä muutenkin.



Meillä ei ehditty kotona olemaan supistusten kanssa, mutta mies voisi esimerkiksi laskeskella supistusten välejä. Synnärillä taas kätilö pyysi jossain vaiheessa seurailemaan, kuinka kauan supistukset kestää. Äidillehän se kellon kyttääminen on sula mahdottomuus, joten meillä sen homman hoiti isukki. Nostin aina käden ylös kun supistus alkoi ja uudelleen, kun tunsin sen menneen ohi. Miestä voi myös halailla ja roikkua kaulassa avautumisvaiheessa, mielihyvähormonit auttavat kipuun avautumisvaiheen alussa kun ei ole vielä saanut puudutuksia.



Ponnistusvaiheessa mies oli korvaamaton! Meillä ponnistaminen kesti n. 30 min tiukan lantionpohjan vuoksi. Mies pyyhki otsaa aina supistusten välissä ja piti jalasta kiinni kun olin puoli-istuvassa asennossa. Hän myös näki tilanteen alapäässä ja osasi kannustaa kunnolla juuri oikeaan aikaan. Kätilökin muisti mainita miehelle jälkeenpäin, että toimi kyllä hienosti siinä kannustustehtävässä. :)



Toivon, että toisen lapsen syntyessä saadaan järjestettyä esikoiselle hoitaja niin, että mies voi olla mukana koko ajan.

Itse en ole vielä synnyttänyt, mutta ehdottomasti haluaisin, että mieheni on mukana synnyttämässä.



Luulen että jokaiselle se on aika henkilökohtainen asia millaista tukea synnytyksessä haluaa. Toiset eivät ehkä halua tukea vaan haluavat olla mahdollisimman paljon rauhassa.

Vain jonkin sortin henkistä tukea. Minulle oli ennen synnytystä tärkeää tietää, että mies tulee mukaan. Itse H-hetkellä sitten se vaan ärsytti siinä toljottamassa, kun ei muutenkaan mun tuskista mitään tajunnut.

Ei raukka pitänyt mua edes kädestä kiinni, toisaalta olisin varmaan käskenyt hänet ulos, jos olisi siihen lähelle uskaltanut.



Nyt toinen tulossa ja mukaan mieskin tulee katselemaan sivusta. Enpä juuri usko, että hänestä on edelleenkään mitään apua.

Isästä on todellakin apua! Henkinen tuki on mahtavaa ja se, että mies näkee ja kokee, että synnytys on oikeasti todella rankka suoritus naiselle.



Omasas tilanteessani mieheni auttoi minut vessaan, koska en päässyt itse kävelemään ollenkaan. Lisäksi hän toi kaikenlaisia kipua lievittäviä välineitä kokeiltavakseni.



Muakaan ei aluksi oikein huvittanut ajatus, että mies on siellä kattelemassa, mutta se tunne jäi kyllä kaiken muun sivuun, kun se aika tuli!

Mieheni on antanut minulle synnytysten aikana vyöhyketerpiaa, alaselän hierontaa, kaurapusseja ym kivunlievitystä. Lisäksi hän on kertonut, milloin on aika lähteä saliin tai soittaa kätilö paikalle, kun en itse ole tajunnut, että ollaan jo niin pitkällä ("Naamasta näkee, että kohta se syntyy:")



Lisäksi on korvaamattoman ihanaa nähdä se ilo ja onni, joka loistaa miehen katseesta, kun saa uuden pienen tulokkan syliinsä.

Minulla oli mies mukana ensimmäisessä synnytyksessä, mutta kahdessa jälkimmäisessä ei. Lastenhoidollisista syistä. Itse olin huomattavasti rauhallisemmassa tilassa ja pystyin varsinkin kolmannessa synnytyksessä keskittymään paremmin itseeni ja rentoutumiseen ja sitä kautta nopeuttamaan synnytystä omalta osaltani, kun ei tarvinnut miettiä, mitä kotona tapahtuu.



Toiseen synnytykseen piti miehen tulla, mutta myöhästyi - kolmanteen en enää kaivannutkaan, kun huomasin toisessa, että en silloinkaan itse asiassa tarvinnut häntä...