Onko isistä apua synnytyksessä?

lähdimme sairaalaan esikoista saamaan aamulla ns.hyvissä ajoin eli perillä oli luvassa vielä monta tuntia tilanteen kypsyttelyä. mieheni ei yhtään osannut olla rauhassa. olimme valvoneet edellisen yön minä supistuksia laskien ja mies seurana. hän oli väsynyt ja nälkäinen eikä osannut suhtautua odotteluun tarkoituksenmukaisesti. minä siinä häntä rauhoittelin keinustuolista kaurapussien alta ja mietin, että en kyllä jaksa tuntitolkulla tuota :) onneksi olimme sopineet, että tarvittaessa äitini tulisi tukihenkilöksi. niimpä päästin miehen syömään ja lepäämään kunhan hän oli ensin soittanut äidilleni. pääsin kylpyyn ja sain olla rauhassa. äidistä olikin hyötyä sitten kyllä; hän hieroi selkääni ja rauhoitti läsnäolollaan ja tarinoillaan omista synnytyskokemuksistaan (6kpl) :)



mies soitettiin paikalle vasta loppurutistuksen ajaksi ja siinä hän oli kyllä mies paikallaan :) oli ihanaa jakaa perheen yhteiset ensihetket ja hän pääsi mukaan mittailuun ja muuhun :)



seuraavalla kerralla mies jää esikoisen kanssa kotiin ja äitini saa tulla mukaan tukihenkilöksi. näin on sovittu :)

Minusta oli ihanaa, että mieheni oli mukana jokaisessa kolmessa synnytyksessä. Se oli hänelle myös tärkeä kokemus, jotta sai olla näkemässä lastensa syntymän, pääsi leikkaamaan napanuoran ja pesemään vastasyntyneensä. Minulla on ollut nopeat ja helpot synnytykset ja hän on kovasti minua aina kehunut sekä synnytyksessä että syntymän jälkeen kaikille. Siitä on jäänyt hyvä mieli, koska hän on ollut kaikessa koko ajan mukana. Tiesi tarkalleen koska oli mikäkin vaihe synnytyksessä. Hirveästi mitään konkreettista apua (hierontaa tms) en ole tarvinnut, koska kaikki on mennyt nopeasti, mutta se, että hän on paikalla ja täysillä hengessä mukana, on ollut minulle todella tärkeää. Ja myös hänelle! Yhtä lailla hän on paikalla oman itsensäkin takia, koska yhteisiä lapsia siellä maailmaan tuodaan :) Ne tunnit ovat olleet hänelle tärkeimpiä hetkiä hänen elämässään. Kuten myös minulle.

hänellä on ollut määräys olla erottamattomasti vauvan kanssa. (Missäään muissa tapauksissa ei tulisi mieleenkään antaa vastasyntynyttä kenenkään muun käsiin.. Esim, hoitohenkilökunnan. Vastasyntynyt kuuluu äitinsä rinnalle 24/vrk)



Mutta siis ekassa synnytyksessä isä hieman kantoi homeopaattisia kivunlievittäjiä minulle ja oli alussa tarpeen henkisesti. Mutta lopulta ei mitään hyvötyä enkä tosiaan enää mahdollisessa kolmannessa synnytyksessä pyydä miestä mukaan kuin ainoastaan turvaamaan selustan siksi,e ttä olen itse siinä kunnossa etten pysty huolehtimaan vastasyntyneestä :)



BTW Selänhieronnasta puhuttiin kauniisti synnytysvalmennuksessa mutta kun tuli tosi paikka ja mies kysyi auttaisko selänhieronta? Huusin ÄLÄ KOSKE!!!! Kun mies sai sormensa lähellekin mun selkää :D Että se siitä hieronnasta......

Synnytykset ovat olleet suhteemme läheisimmät ja intiimeimmät hetket! En todelllakaan ole ajatellut tai kokenut, että isä olisi siellä tirkistelemässä. Hänhän on minun rakkain ja läheisin ihminen, oma aviomieheni... Siinä synnytyksen aikana äiti (siis minä itse) on niin jossain omassa maailmassaan, niin isä on se joka on tässä hetkessä läsnä. Hän on myös aidosti tunteella mukana siinä hommassa, on oikeasti kiinnostunut ja huolissaan äidin ja lapsen hyvinvoinnista, eikä vain "työnsä puolesta". Tärkeää lapsen ja isän suhteenkin kannalta on, että isä näkee hänet syntymässä ja heti vastasyntyneenä! Ja jos jotain olisi synnytyksissäni sattunut, olisi mieheni läsnäolo ollut entistäkin tärkeämpää, ettei minun olisi tarvinnut yksin kohdata vastoinkäymisiä. Meille on kolmas lapsi tulossa alkuvuodesta -09, ja isä lähtee mukaan tälläkin kerralla minua tukemaan ja tapaamaan uuden tulokkaan heti alkuhetkistä lähtien!

Kummankaan synnytyksen kohdalla ei käynyt edes mielessä, etteikö mies ja lastemme ISÄ tulisi mukaan synnytykseen. Se ei mielestäni todellakaan ole äidin yksinoikeus! Kuten ei vauvakaan. Lapsi kuuluu molemmille yhtä paljon. Tuskinpa yksikään äiti on neitseellistä sikiämistä kokenut...



Minulla synnytykset olivat ihan erilaisia. Esikoiselta ähisin supistuksia sairaalassa vuorokauden. Mies hieroi selkää, haki kaapista uusia sukkia purtavaksi, antoi oksennusastiaa ja pyyhki suuta, antoi juotavaa, vastasi puhelimeen, lämmitti jyväpussia, hoiti juttelut hoitajien kanssa. Ja viimein salissa mies piti kädestä ja kannusti. Ja se hetki, kun vauva viimein syntyi, mies antoi pusun ja kertoi, kuinka kaunis, äitin näköinen tyttö meillä on :) Se oli meidän kolmen hetki!



Toinen synnytys oli sitten ihan muuta. Jouduin käynnistykseen. Limatulpan irtoamisesta meni vartti vesin menoon ja minut kärrättiin sängyllä saliin järkyttävän kovien supistusten vallassa. Sain vaivoin soitettua miehelle, että se on menoa nyt ja mies kaahasi sairaalaan nelipyöräluisussa. Meni 10 minuuttia ja tunsin itseni todella yksinäiseksi, vaikka kätilö häärikin ympärilläni koko ajan ja piti minusta huolta. Muistan helpotuksen tunteen, kun mies tuli paikalle. Kipeät supistukset tuli kerrasta minuutin välein enkä kerennyt saada kivunlievitystä. Ei siitä hieromisesta mitään apua ollut, mutta mies oli paikalla ja teki parhaansa. Sain puristaa kättä (eikä muuten jäänyt kovin pienet jäljet....) ja valittaa. Poika yritti väkisin maailmaan, kun olin auki vasta 7cm. Siinä minun ollessani kontillani takamus pystyssä mies rauhoitteli ja jutteli omiaan. Mitään muuta en kuullut kuin tutun, rauhallisen äänen. Itkin ja valitin kivusta, joka oli repiä minut kappaleiksi. Mies hoiti jälleen kerran tiedonvälityksen minulta kätilölle, minä sain keskittyä omaan olooni. Lopulta, kun sain luvan ponnistaa, näin miehen silmistä että nyt on kiire, meidän vauvalla on hätä. Meni pari minuuttia, kun puskin vauvan ulos miehen kannustaessa sanattomasti. En kuullut vauvan itkua, näin vain napanuoran kahdesti kaulan ympärillä ja kerran vartalon ympärillä. Mies hoki vain, että "kuuntele, kyllä meidän poika itkee. Ja on ihan isosiskon näköinen".



Joku voi sanoa, että romantisoin synnytyksiä. Mutta en. Mielestäni pahinta olisi ollut, jos emme olisi saaneet kokea synnytyksiä yhdessä. Jos mies voi olla mukana vauvan alkuunlaittamisessa ja raskaudessa, miksi mies ei saisi olla mukana synnytyksessä? Oman lapsensa... Mielestäni on äidiltä itsekästä omia synnytys ja vauva itselleen! Äiti saa imetyksenkin.

On sekä sairaala- että verikammoinen ja hän ilmoitti heti raskauden alkuvaiheessa, että ei aio tulla synnytykseen. Alkuraskauden surin ja murehdin tätä asiaa, mutta en myöskään halunnut ketään muuta "turvakseni". Loppuraskaudesta ajatus alkoi tuntua ihan hyvältä. H-hetken koittaessa isä saattoi synnytyssaliin, minä olin niin umpiväsynyt että halusin vain nukkua ja ajoin isännän keinutuolista kotiin "nukkumaan" (mikä tietysti oli ollut vähän heikkoa ;) ), nukuin itse ihastuttavat pari tuntia ja synnytin ihanien kätilöiden avustuksella. Istukkaa revittiin pidemmän aikaa ja verta meni reilu 2 litraa, joten tiedän melko varmaksi että isääkin olisi saatu siinä vaiheessa elvyttää... Jouduin toimenpiteeseen ja vauvan sain viereeni heräämössä. Ainoa mikä jäi harmittamaan oli se, että vaavirukka oli ollut jossain "yksinään" silloin kun minua hoidettiin. Mies soitteli sairaalaan aamusta mutta ehti paikalle vasta kun päästiin osastolle.



Nyt odotan toista ja luottavaisin mielin olen menossa "yksin" synnyttämään. Toivon toki, että mies saattaa taas tavaroineni minut saliin asti, siitä eteenpäin en usko että tarvin häntä paikalla. Toki toivoisin että hän voisi tällä kertaa olla paikalla kun veriset puuhat on hoidettu alta pois :o)

meillä ei lapsen isän kanssa enää siinä vaiheessa ollut suhdetta. Kuitenkin - vaikka synnytys päätyikin hätäsektioon - miehestä olisi ollut apua. Jos ei muuten, niin hellimään vauvaa niinä pitkinä tunteina, kun äiti oli taju kankaalla.



On se lapsi yhtälailla isän kuin äidinkin, joten minusta isällä on oikeus osallistua syntymäänkin ihan samalla lailla kuin alulle saattamiseenkin (ja elämään).



Nyt olen raskaana ja mies on tulossa synnytykseen. Hän on suorastaan innostunut siitä, tosin vähän peloissaankin (hänellä on lapsia ennestään, joten ei ole ihan tuntematon juttu, komplikaatiotkaan).

että olisiko hyvä jos tuleva isä olisi synnytyksessä mukana. Meidän tilanne on nyt sellainen että erottiin, kun mies ei ollut valmis perheeseen ja isyyteen ja joi. ja nyt sovimme että katsotaan suhdetta uudestaan kun lapsi syntyy, että onko järkevää päästää mies sinne, että omat tunteet ei mee sekaisin vain pystyykö sitä ottamaan hänen apunsa vastaan, ettei itse säry sitten kun mies päättääkin että ei perhe elämään halua vaan pelkkä isyys riittää?



Mies lähti tänään armeijaan. minulla menossa rv 22

Esikoisen ja keskimmäisen synnytyksessä oli isä. Kolmannen lapsen synnytyksessä oli paras ystäväni, kolmen lapsen äiti itsekin. Hänestä oli enemmän henkistä tukea ja tuntui turvalliselta. Vitsaillakin jaksoin hänen kanssaan. Hän tulee myös mahdollisesti mukaan neljännen lapsen synnytykseen. Isä on parempi tuki ja turva kotona odottavien sisarusten hoitajana.

Kai isästä voi olla ihan konkreettistakin apua tuen lisäksi. Minun syntyessäni isälle oli vain kerrottu, että saa leikata napanuoran ja osoitettu missä on pesuallas. Oli sitten kätilö kuulemma lähtenyt toiseen synnytykseen hirveällä kiireellä. Varmaan ajatteli, että selviää kun ollut kahdessa muussakin synnytyksessä :)

Oksettaa ajatuskin, että joutuisin siinä ähkimään nolossa asennossa vieraiden ronkkiessa ja miehen katsellessa. Tuskin sellaisesta nöyryytyksestä toipuisin koskaan. Ja pelkkä katseleminenkin olisi ihan järkyttävää. Tirkistelijä nurkassa, yök.

Mulla on kyllä hiukan samanlaisia fiiliksiä ainakin näin etukäteen. En välttämättä haluais miehen näkevän mua sellaisessa tilanteessa. (enkä sen puoleen kyllä kenenkään muunkaan!) Sitä ällöttää muutenkin kaikki. Kaiken lisäksi epäilen vielä sitäkin, että se skitsoilee siellä kun on niin herkkä ja mä joudun itseni lisäksi pitämään senkin rauhallisena enkä saa keskittyä rauhassa synnyttämään.

Pitäisi jotenkin päästä eroon siitä fiiliksestä, että synnyttämisessä on jotakin noloa. Tuleekohan se siitä kun synnyttäjää kohdellaan ihan kuin potilasta ja sitä tuntee itsensä niin avuttomaksi siinä? Onhan se lääketieteellisten toimenpiteiden kohteena oleminen aina vähän alentavaa, tietysti, koska se on passiivista tekemisen kohteena olemista.

Enemmän voitaisiin korostaa sitä, että äiti itse on synnytyksensä paras asiantuntija, eikä jotkut helvetin sairaanhoitajat ja lääkärit. SIlloin tulis ehkä itellekin sellainen tunne että on tilanteen herra eikä tuntuis että on jotenkin ihan avuttomassa tilassa siinä. Mä en ainakaan aio suostua siihen että mua ja mun vauvaa kohdellaan siellä ku jotain sairaita! Jos ne alkaa liikaa leikkiä lääkäriä tai sorkkia mua ja vauvaa neuloilla tai muilla instrumenteilla, niin mä nostan kyllä äläkän. Helevetti!

Ihmisarvo pitää olla.

Ekat 5 h mentiin ilokaasulla ja 4h ajan siitä reiteni kramppasivat. Mies hieroi niitä koko sen ajan! Siitä oli suuri apu, tuskin olisin synnytyksen jälkeen päässyt kävelemään, jos hän ei olisi ollut hieromassa.



Hullu tilanne oli se, että meillä oli vuokra-auto, joka olisi pitänyt palauttaa aamulla (jolloin synnytys käynnissä) ja miehelläni oli tästä suurempi huoli kuin minusta... no onneksi epiduraali ennen klo 10 alkoi vaikuttaa ja annoin miehelleni luvan käydä palauttamassa auton. Kaksi tuntia sain lähes nukkua ja mies oli huomattavasti paremmin taas läsnä palatessaan 11 jälkeen. Hiukan silloin risoi asioiden tärkeysjärjestys...

En voisi kuvitella että olisin joutunut synnyttämään ilman miestäni!

No eipä tuosta nyt kovin apua ollut suoranaisesti, minä ne hommat hoidin :D



Mutta tuki ja turva oli suuri. Lisäksi sovittiin ennen toisen lapsen syntymää miehen kanssa tietyt jutut mitä halusin hänen tekevän jos jotain tapahtuisi jne.

Esikoisen ajoilta muistin hyvin että en uskaltanut vaatia itselleni oikein mitään ja olin ns hoitajien armoilla. Jälkeenpäin oli hyvä olla viisas :)



Mies ei missään tapauksessa kurkkinut alapäätäni kun vauva tuli ulos. Tuki kyllä ja piti jalasta, auttoi ponnistuksessa kannattelemaan mun päätä.

Toisessa synnytyksessä oli käden puristimena :D



Lisäksi mies ei olisi suostunut jäämään pois synnytyksestä mistään hinnasta! Vauvat ovat kuitenkin hänen ihan siinä missä äidinkin. Isällä on oikeus myös nähdä lapsensa elämän alku

Minä olen ehdottomasti halunnut miehen mukaan ja hänkin haluaa tulla. Henkinen tuki ja oma ihminen, joka ymmärtää minua on synnytyksessä ollut ihan korvaamaton. Lapset on yhteisiä ja synnytyskin on minusta yhteinen asia. Lisäksi haluan että kun vauva pestään ja punnitaan niin isi hoitaa sen. Ensimmäisellä kerralla miehestä oli seuraakin kun synnytys kesti, viimeisellä kerralla hän auttoi pitelemällä pyyhettä otsalla ja olemalla läsnä koko sen 54 minuuttia mitä synnytys kesti =) Tulevaan synnytykseen olen jo kaikki tutut ja ystävät hälyttänyt tulemaan lastenvahdiksi että saan varmasti miehen mukaani tueksi ja turvaksi.

Syyskuun Vauva-lehdessä kahden lapsen isä kertoo kokemuksensa kuopuksensa synnytyksestä. Isät ovat korvaamaton apu synnytyksessä - vai ovatko?

synnytys, jossa vanhemmat rakastavat sekä toisiaan, että yhteistä lastaan, on ainutlaatuinen kokemus. sinänsä isä ei tee siellä synnytyksessä mitään, mitä ei tukihenkilö voisi tehdä.

Oletkohan Babette ihan oikea ihminen vai todellinen, ainakin juttusi kuulosti niin epätodelliselta. Eikö meihesi ole nähnyt alapäävärkkiäsi, miten te niitä muksuja teette, ei kannata aina peton alla pimeässä. vapauta itsesi alapää inhosta niin taivas avutuu ja et ole noin kireä.

Että puhut omasta miehestä että on tirkistelijä.



Mutta kyskymyksen, kyllä miehestä on paljon henkistä tukea synnytyksessä ja häneen voi myös purkaa kiukuaan kun oikein supistaa vaikka vaan mielessä ja jos jotain menee pieleen niin on yksi selväjärkinen siinä

ei varsinaista apua mutta en sitä yksinkään haluaisi tehdä! Ekalla kerralla miehen seura oli tärkeintä mutta itse synnytyksessä ei auttanut mitenkään. Koska ei siis tarvinnut. Minuun ei saa koskea kun muhun sattuu joten mies ei esim. hieronut. Tosin en kyllä tiedä mistä ja milloin olisi pitänytkään...

Tokalla kerralla mies oli aluksi seurana ja lopuksi ei oikeastaan sitäkään. Synnytyssalissa pari kertaa kysyi että voiko tehdä jotain mutta käskin hänen vaan lukea rauhassa autolehteään. Molemmat synnytykset olleet helppoja ja nopeita (sairaalassa 3.5-4h) eli en ole apua pahemmin kaivannutkaan. Muuta kuin sitä juttuseuraa tarvittaessa.

Olin ilokaasuhöyryissä ja kivuissani sellaisessa synnytysregressiossa, että en olisi tajunnut vaikka siinä olisi ollut naapurin Pertti. Kai se mies jotain ponnistusvaiheessa yritti hiuksia silitellä, mutta ei se minulle mitään lohtua tuonut. Keskityin niin täysillä siihen, että saan lapseni synnytettyä mahdollisimman turvallisesti turhia munimatta. Lisään siis vielä, että synnytys oli minulle erittäin hyvä ja voimaannuttava kokemus, mutta lähinnä siksi, että löysin sisäisen naarasleijonani, eikä siksi, että se olisi ollut mikään söpöstelyparisuhdekurssi.



En kyllä olisi voinut häntä kieltää tulemastakaan synnytykseen, totta kai se on miehelle tärkeää olla mukana lapsen ensihetkissä, samoin kuin äidinkin. Meillä vielä oli tiedossa, että lapsi viedään heti minulta pois, joten isä pääsi mukaan seuraamaan lapsen hoitoa, kun itse jäin kursittavaksi.

..minulle ainaki oli. Isä oli kannustava ym. Ja otti valokuvia =O)



Pikkukakkosen kanssa mies tulee ehdottomasti mukaan, meidän molempien lapsihan tämä on.



-Mimmuska

Jos mies on tosiaan läsnä synnytyksessä myös henkisesti, niin kyllä siitä on apua. Mutta jos mies on etäinen, ajattelee, puuhailee omiaan, niin eipä siitä sen suuremmin apua ole.