Masennus on vienyt kyvyn olla aidossa kontaktissa toiseen ihmiseen. Näin ystävää mutta kaikki on samantekevää. Ymmärtääkö kukaan?

Luulen että ymmärtää. Mutta voihan ystävä olla tylsä jos ei ole yhteistä enää tai innostavaa asiaa. Väsymys, uupumus?

Tuttu tunne, vaikka olinkin vain tilapäisesti työuupunut ja äärirajoilleen työn vaatimustenkanssa ajettu ja umpihullun esihenkilöni henkisesti pahoinpitelemä.

Ajattelin että viikonloppuna menen ystävän luo ja syödään jotain hyvää että saan muuta ajateltavaa kuin työ jota tein ainakin päässäni lähes kaiken valveillaoloaikani.

En oikeesti jaksanut kuunnella yhtään hänen juttujaan, en pystynyt keskittymään, aivoni kelasivat vaan kokoajan työasioita. Ehkä pystyin teeskentelemään niin ettei ystäväni hyvin puheliaana ja touhukkaana huomannut sitä etten oikeesti oo täysillä tässä hetkessä. Tuntui etten saa tapaamisesta yhtään mitään, ehkä jopa muutama todella pikkujuttu vaan ärsytti. Olin 2h jälkeen ihan loppu ja oli pakko lähteä pois, kotiin päästyäni nukuin tunnin päikkärit. Eli tuo lyhyt tapaaminen uuvutti minut entisestään.

Samaistun täysin aloitukseen! Itse olen vielä työelämässä, mutta siihen kaikki energia meneekin. Jos pitäisi nähdä joku vapaa-ajalla, niin ennemmin keksin tekosyyn olla tapaamatta, vaikka toisaalta haluaisin, mutta kun ei vaan jaksa eikä kiinnosta. Lisäksi on itselääkityksenä alkoholi, joka ei ainakaan paranna tilannetta. Valitsen pullon mieluummin kuin ihmisten tapaamisen. Joskus koitan ottaa ryhtiliikkeen, olen juomatta ja tapaan kavereita, mutta heidän jutut ja kaikki siinä tapaamisessa ovat minulle vain odotusta, että pääsisin taas "vapaalle" eli yksin kotiin pullon ääreen. Tuntuu jotenkin niin turhalta kuunnella niitä heidän kuulumisiaan "eihän tässä kummempia, lapset käy koulua ja me käydään töissä ja on lasten harrastukset ja sit kotona ollaan sitten ihan naatti päivän menojen jälkeen jne jne jne". Aina tuota samaa, kuin rikkinäinen levy. Joskus ajattelen, mutta en sano heille ääneen, että voisitteko joskus vähän ELÄÄ eikä aina tuota lapset sitä ja tätä!? Vaikken itse elä senkään vertaa. Tiedän, että minulla alkoholiongelma näyttelee tässä suurta roolia, mutta masennus on taustalla. Tai siis, eihän minulla kai masennusta olisi ellen jatkuvan alkoholinkäytön kautta olisi sitä hankkinut. Olen todella syvällä. Ajan kysymys, milloin lopetan työt ja se pelottaakin, että millainen alamäki sitten alkaa. Ajatuksia ja haaveita on jo ollut pitkään, että kunpa saisin vain olla rauhassa. Eli juoda rauhassa. Apuakin on haettu, mikään ei ole toistaiseksi tuottanut tulosta.

Masennuksen kanssa voi parhaimmillaan oppia elämään. Pitää pitää ihan väkisin kiinni asioista, jotka kuuluvat hyvään elämään. Edes laidasta, hiukankin tarttua elämään kiinni. Ja syödä lääkkeensä. 

Tehdä edes jonkin verran jotakin järjellistä, nähdä edes joskus joku ihminen. Ihan sama miltä tuntuu. Ja vaikkei jaksakaan mennä töihin, eikä yhtään huvita, ei napostele niin menee silti.

Vaikka vihaa kaikkea ja elämä tuntuukin ihan täysin p.skalta, elää silti. Kaiken tuon arkisen taistelun kuluessa, suvantokohdissa on silti aina hiukan sitäkin "ihan okei" -olemista. Tavallista elämää. 

Varsinkin kun on sekä vaikeasti traumatisoitunut (C-PTSD) ja kroonisesti vakavasti masentunut, eikä ole ollut eikä tule ikinä olemaankaan varaa trauma- tai perus-psykoterapiaan, tottakai tuntee olonsa aina ja kaikkialla erilaiseksi, yksinäiseksi ja vialliseksi.

Ei tällöin pidä antaa tunteilleen suurinta painoarvoa, tai on oikeasti pian haudassa. Mitä sitten? Sielläkö se onni on? 

Niin tuttua tunne eikä enää koskaan häviä.

Aloittaja, minulla on ollut samanlainen olo monta vuotta. En enää oikein edes muista miksi joskus olin ihmisten seurasta kiinnostunut.

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja, minulla on ollut samanlainen olo monta vuotta. En enää oikein edes muista miksi joskus olin ihmisten seurasta kiinnostunut.

Olen käynyt terapiassa, mutta siitä saatu apu ei ollut mielestäni merkittävä, koska elämäntilanne on ollut koko ajan kuormittava. Voimavarat ovat olleet monta vuotta vähissä ja se kyllä näkyy. Jotenkin yritän vain raahautua eteenpäin.

Mä olen masentunut ja yksinäinen. Mutta muutamien vanhojen kavereidenkaan näkeminen ei tunnu hyvältä kun kertoilevat vuoronperään mis ovat olleet, mitä tehneet, kenen kanssa.. ulkoilua, mökkeilyä, matkoja, yhteisiä hiihtoretkiä, blini-iltaa, lasten opiskeluista ja lasten kumppaneista juttelua, kesälomasuunnitelmia.. itsellä kalenteri tyhjä viikosta toiseen, ei mitään suunnitelmia kesäksi, ei matkoja, mökkiä, kumppania, sisaruksia. Terapiasta ei täälläkään mitään hyötyä, tai no meni vaan kriisien käsittelyyn. 

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja, minulla on ollut samanlainen olo monta vuotta. En enää oikein edes muista miksi joskus olin ihmisten seurasta kiinnostunut.

Haluaisin ajatella osaavani esittää olevani kiinnostunut ihmisten seurasta. Töissä menee vieraampien ihmisten seurassa jotenkin ilmeisesti läpi kun jaksaa yrittää olla peruskohtelias. Kotona kuitenkin ihmetellään innotonta käytöstä. Mutta masennus ei katoa sormia napsauttamalla.

Ei katoa, ei. Ei katoa moni, moni muukaan sairaus. Mistä olet edes saanut sen käsityksen, että sairaudet paranevat? Että elämän kuuluisi jollain maagisella tapaa olla kivaa?

Ei. Syleile päinvastoin kiitollisesti tätä kaikkeaa ankeaa p.skaa. Ai et? No ei tartte kunhan hoksaat, että yhtään tätä paremmaksi sinun elämäsi ei muutu. Tämä on sun elämäsi kohokohta nyt. 

Vierailija kirjoitti:

Samaistun täysin aloitukseen! Itse olen vielä työelämässä, mutta siihen kaikki energia meneekin. Jos pitäisi nähdä joku vapaa-ajalla, niin ennemmin keksin tekosyyn olla tapaamatta, vaikka toisaalta haluaisin, mutta kun ei vaan jaksa eikä kiinnosta. Lisäksi on itselääkityksenä alkoholi, joka ei ainakaan paranna tilannetta. Valitsen pullon mieluummin kuin ihmisten tapaamisen. Joskus koitan ottaa ryhtiliikkeen, olen juomatta ja tapaan kavereita, mutta heidän jutut ja kaikki siinä tapaamisessa ovat minulle vain odotusta, että pääsisin taas "vapaalle" eli yksin kotiin pullon ääreen. Tuntuu jotenkin niin turhalta kuunnella niitä heidän kuulumisiaan "eihän tässä kummempia, lapset käy koulua ja me käydään töissä ja on lasten harrastukset ja sit kotona ollaan sitten ihan naatti päivän menojen jälkeen jne jne jne". Aina tuota samaa, kuin rikkinäinen levy. Joskus ajattelen, mutta en sano heille ääneen, että voisitteko joskus vähän ELÄÄ eikä aina tuot

Älä haaveile alamäestä. Kuulostat ihan liian kivalta ansaitaksesi sellaista.

Olin 2013 masennuksen takia saikulla. Kyynisyys näyttää jääneen pysyväksi minuun. 

Jostain syystä minä fantasioin että saisin kuunnella ihmisten ongelmien purkamista/kertomista. Aina on ollut tällaisia fantasioita. En tiedä onko se normaalia. Olen jotenkin kauheab utelias. Yleensä ihmisiä kai ärsyttää tällainen uteliaisuus.

Oisi ihanaa jos voisi auttaa, olla vaikka jossain auttavassa puhelimessa. Olen vain huono ihmisten kanssa, valitettavasti. Ärsyttävää, kun ei voi auttaa vaikka haluaisi.

Mulla ei ole enää edes yhtään ystävää. Kaikki ovat pikkuhiljaa kaikonneet masennuksen vuoksi. Olen yrittänyt pitää yhteyttä, mutta kukaan heistä ei ole oma-aloitteisesti ottanut yhteyttä vuoteen. Olen aika tylsää seuraa. Tämän vuoksi elämänhalu on aivan nollassa.

Up

..