Lue keskustelun säännöt.
Teinin yksinäisyys - kohtalotovereita?
03.02.2024 |
Meillä on yläasteikäinen tyttö, jolla on ollut ongelmia kaverisuhteissa koko peruskoulun. Hänet on pariinkin kertaan jätetty kaveriporukasta ulkopuolelle, ja paras kaveri on lempannut pariin eri otteeseen. Porukassa hän on usein hieman taustaseuraaja, ja kokee helposti ulkopuolisuuden tunnetta. Hänellä ei oikein koskaan ole ollut sellaista sydänystävää, jonka kanssa olisihengannut vapaa-ajalla, vaan hän on itse saanut aina olla se, joka kyselee kavereita. Hänellä oli pitkään yksi ystävä, jonka kanssa kyllä vietti aikaa, mutta tämä kaveri kuitenkin usein vaikutti välinpitämättömältä ja jopa tylyltä. Saattoi mennä kuukausia, ettei halunnut nähdä koulun jälkeen jne. Välillä olivat paljonkin yhdessä. Kuitenkin kaikki meni aina tämän ystävän ehdoilla. Kunnes yhtäkkiä ilmoitti, ettei halua enää olla tyttäreni kaveri. Sen jälkeen tytär on hengannut porukassa, jossa oli yksi vanha kaveri alakouluajoilta. Kunnes sitten tämäkin kaveri löysi paremman kaverin ja tyttäreni jäi sivuun, ja nyt on välit menneet. Tällä hetkellä tyttärelläni ei ole koulussa kavereita. Muutamassa harrastuksessa käy, mutta ei niistäkään ole poikinut mitään syvällisempiä kaverisuhteita.
Tiedostamme miehen kanssa, ettei vika voi olla pelkästään kavereissa. Tytössäni on varmaan joku piirre, mikä kavereita ärsyttää, hän on hieman omalaatuinen ja ehkä vähän asperger-piirteitä löytyy. On todella herkkä ja pahoittaa helposti mielensä, ja itsetunto ja luottamus kaverisuhteissa on huonojen kokemusten myötä mennyt. Hänet ehkä koetaan sellaisena roikkujana. Välillä hän saattaa laukoa asioita suoraa, ajattelemattomasti, mikä ehkä ärsyttää. Hän on toisaalta ajattelultaan tosi kypsä ikäisekseen, osaa analysoida ja reflektoida omaa käytöstään ja ehkä odottaa sitä muilta. Jos tulee ristiriitoja, hän haluaa selvittää ne aikuismaisesti kertomalla avoimesti tunteistaan, mikä on tuntunut olevan kavereille liikaa. Se on johtanut vain siihen, että suututaan ja pannaan välit poikki. Tytär sitten itkee hämillään, on pettymyt ja surullinen ja miettii mikä hänessä on vikana.
Opettajien ja kuraattoreiden kanssa on jo puhuttu, mikään ei ole johtanut mihinkään. Jos opettaja alakoulussa yritti selvitellä ja puhuttaa tyttöjä, se vain pahensi ja tyttäreni sai juorukellon leiman. Olen itse aiemmin yrittänyt olla yhteydessä kavereiden vanhempiin, mikä sekin on joka kerta vain pahentanut tilannetta. Ja onhan se niin,ettei ystävyyttä voi pakottaa. Tällä hetkellä tuntuu, että en voi tehdä mitään muuta kuin katsoa vierestä tyttäreni yksinäistä teini-ikää. Toki yritän tukea ja kannustaa, yhdessä mietitään mistä voisi saada kavereita, mietitään mikä aiemmissa kaverisuhteissa on voinut mennä pieleen ja mitä niistä voisi oppia. Mutta on tämä todella masentavaa ja surullista. Onko kohtalotovereita? Onko jonkun lapsi tai nuori onnistunut löytämään ystävän vaikeuksien jälkeen? Kiitos jos jaat kokemuksesi.
Kommentit (95)
Olisko täällä jotain mieleistä? Tämä on Oulun tyttöjen talon nettisivu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen erityisopettaja. Kaikkia oppilaitani (ahdistuneita, yksinäisiä, kouluakäymättömiä) yhdistää se ettei heillä ole harrastuksia. Eihän se ole kiva aloittaa harrastusta, se on aluksi vaikeaa. Ja vanhemmat eivöt pakota!! Jokaisella pitää olla edes vähän mieluis harrastus. Moni mun oppilaista sanoo että ehkä juu haluais harrastaa muttei sit kuitenkaan. Kun on helpompi pelata peeceellä ja maata puhelimella huoneessa. Sitten itketään kun on vaikeeta yksinäistä ja kouluun ei uskallata/jaksa/voi tulla.
vanhemmat! Laittakaa lapsenne harrastukseen!! Pakottakaa!!
Lähinnä toivon ettet ole erityisopettaja 🤣
Olin samanlaisessa tilanteessa itse yläasteaikanani. Minulla ei ollut kavereita, maaseudulla ei ollut mitään harrastettavaakaan. Olin kotona, kuuntelin musiikkia ym. Vasta lukiossa sain ensimmäiset hyvät kaverini mutta hekin asuivat toisella paikkakunnalla. 1990-luvun alkupuolella ei ollut kännyköitä, muistan että pidin heihin yhteyttä kesälomilla kirjoittamalla kirjeitä.
Koira? Koiran kanssa voi myös harrastaa ja liikkua monella lailla, tuo elämään positiivista virettä koko perheelle?
Partio? Partiossa on ollu linjana että ketään ei kiusata. Voi käydä kokeilemassa
Riparin kautta seurakunnan nuorisotoiminta ja isostoiminta? Kaverin lapsi löysi sieltä oman "heimon"
Vierailija kirjoitti:
Olisko täällä jotain mieleistä? Tämä on Oulun tyttöjen talon nettisivu.
Hei, kiitos linkistä, tuolla näyttäisi olevan ryhmä 12-16 vuotiaille torstaisin. Pitääpä jutella tytön kanssa, kiinnostaisiko käydä katsomassa :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koira? Koiran kanssa voi myös harrastaa ja liikkua monella lailla, tuo elämään positiivista virettä koko perheelle?
Partio? Partiossa on ollu linjana että ketään ei kiusata. Voi käydä kokeilemassa
Riparin kautta seurakunnan nuorisotoiminta ja isostoiminta? Kaverin lapsi löysi sieltä oman "heimon"
Koiraa tyttö on toivonut ja sitä itse asiassa tällä hetkellä vakavasti harkitaan. Koiraharrastuksen kautta voisi myös tutustua uusiin kavereihin. Ja ennen kuin joku koiraihminen tulee pätemään niin kyllä, tiedostamme, mitä koiran ottaminen tarkoittaa. Jos koira otetaan, siihen sitoutuu koko perhe ja me aikuiset olemme sen hyvinvoinnista viime kädessä vastuussa.
Itselläni on ollut koko elämäni sama ongelma, mutta pahimmillaan juuri Yläaste iässä. Asioita tosiaan pahensi se, että äiti puuttui Iihin ja soitteli kaverin vanhemmille, kouluun tms. Hyvää hän tarkoitti, mutta se pahensi omaa häpeää I ihan hirveästi. Apua taas oli siitä, että hän vietti aikaa kanssani. Vei elokuviin, ajelulle, kävelylle,kauppaan, jutteli.
Koulun vaihto Yläaste iässä auttoi vähän. Uudessa koulussa ei tullut heti kavereita, mutta ei kiusattukaan. Tavallaan jopa auttoi se, että toiset tunsivat siellä valmiiksi ja tuli itse uutena. Silloin ei syyttänyt itseään siitä, että jäi ulkopuoliseksi. Lukiota aloittaessa voi olla valtava paine päästä porukkaan ja tutustua uusiin ihmisiin, kun kaikki niin sanotusti aloittavat puhtaalta pöydältä ja ovat samassa tilanteessa. Mutta jos tutustumisessa on ongelmia eikä pääse heti mukaan vaan huomaa jo muutaman viikon päästä jääneensä ulkopuoliseksi, syyttää itseään vielä pahemmin.
Joku taideharrastus voisi tosiaan olla hyvä ajatus. Samoinnettikaverit, kunhan ei uppoudu vain verkkoon. Omalla kohdalla ongelma oli se, että olin tosi paljon yhden kaverin varassa ja se toimi niin kuin kuvat hänen ehdoillaan, eli siedin tosi huonoa kohtelua, kun ei ollut muutakaan.
Tytölläsi on myös se vahvuus, että hän pärjää koulussa. Itselläni koulu tuotti yläasteella vaikeuksia. Lukiossa alkoi sujua, mutta oppimisvaikeudet heikensivät itsetuntoa entisestään. Ja ylipaino. Jos sellaista on, tai mitä vain ulkonäkökompleksia, asialle kannattaa tehdä jotain. Tästä vain pitää todella hellävaraisesti puhua ja kannustaa, jottei pahenna tilannetta...
Itselläni on Asperger. Sekin tavallaan vapautti syyllisyydestä, vaikka vahvistikin, että vika on minussa. Mutta nuorille ei kannata tuputtaa diagnoosia liian yksinkertaistavaksi selitykseksi ongelmaan, koska tosiasiassa vikaa on myös ympäristössä ja sellaisissa omissa asioissa, jotka eivät liity diagnoosiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juuri olin samaa vinkkaamassa- ystävän samanikäisen tytär, jolla samanlaista pulmaa koulussa, tykkää tosi paljon tuosta ja on löytänyt kaverinkin. Tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
Juuri olin samaa vinkkaamassa- ystävän samanikäisen tytär, jolla samanlaista pulmaa koulussa, tykkää tosi paljon tuosta ja on löytänyt kaverinkin. Tsemppiä!
Siis tuo tyttöjen talo
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koira? Koiran kanssa voi myös harrastaa ja liikkua monella lailla, tuo elämään positiivista virettä koko perheelle?
Partio? Partiossa on ollu linjana että ketään ei kiusata. Voi käydä kokeilemassa
Riparin kautta seurakunnan nuorisotoiminta ja isostoiminta? Kaverin lapsi löysi sieltä oman "heimon"
Partio ja srk:n nuorisoryhmät ovat hyviä harrastuksia, koska niissä on sitä sopuisampaa ja tavallisempaa porukkaa ja kiusaamisen suhteen ollaan tiukkoja.
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on ollut koko elämäni sama ongelma, mutta pahimmillaan juuri Yläaste iässä. Asioita tosiaan pahensi se, että äiti puuttui Iihin ja soitteli kaverin vanhemmille, kouluun tms. Hyvää hän tarkoitti, mutta se pahensi omaa häpeää I ihan hirveästi. Apua taas oli siitä, että hän vietti aikaa kanssani. Vei elokuviin, ajelulle, kävelylle,kauppaan, jutteli.
Koulun vaihto Yläaste iässä auttoi vähän. Uudessa koulussa ei tullut heti kavereita, mutta ei kiusattukaan. Tavallaan jopa auttoi se, että toiset tunsivat siellä valmiiksi ja tuli itse uutena. Silloin ei syyttänyt itseään siitä, että jäi ulkopuoliseksi. Lukiota aloittaessa voi olla valtava paine päästä porukkaan ja tutustua uusiin ihmisiin, kun kaikki niin sanotusti aloittavat puhtaalta pöydältä ja ovat samassa tilanteessa. Mutta jos tutustumisessa on ongelmia eikä pääse heti mukaan vaan huomaa jo muutaman viikon päästä jääneensä ulkopuoliseksi, syyttää it
Kiitos sinullekin kommentista ja tsemppiä myös sinulle :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutustukaa ihmeessä tuohon tyttöjen taloon! Meillä oli myös muutaman vuoden hankkeena ja oli todella suosittu paikka. Oli tarjolla monenlaista ryhmätoimintaa ja ihanat ohjaajat, lämmöllä heitä muistelen.
Minäkin kävin usein siellä kavereiden kanssa tai itsekseni ja sieltä sain myös uusia kavereita. Järjestivät myös erilaisia koulutuksia ja oli erilaisia retkiä ja tapahtumia. Se tuntui ihanan kotoisalta paikalta.
Minäkin olin yksinäinen nuori, yläasteella oli vain yksi kaveri jonka kanssa oli on/off-välit koska hänellä oli myös seurustelukumppaneita välillä ja vapaa-ajalla emme koskaan tavanneet koska pojan kanssa vapaa-ajan viettäminen tuntui sen ikäisenä oudolta, itse en ollut vielä seurustelustakaan kiinnostunut niihin aikoihin.
Minä olin nörtti ja olin erityisen kiinnostunut historiasta ja sodista, niistä juttelin tuon luokan pojan kanssa aina.
Minut pelasti ihana yhteiskuntaopin opettaja, olin todella kiinnostunut politiikasta ja opettaja houkutteli minua hakemaan kaupungin nuorisovaltuustoon. Olin mukana toiminnassa 5 vuotta ja sain monta ystävää sitä kautta ja innostuin enemmänkin politiikasta, nyt on laaja kaveripiiri ja samanhenkisiä ystäviä monista eri puolueista ja ympäri Suomea.
Kyllä oma paikka vielä varmasti löytyy
Oletteko uskovaisia tai jotenkin muuten tosi tiukkoja vanhempia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tutustukaa ihmeessä tuohon tyttöjen taloon! Meillä oli myös muutaman vuoden hankkeena ja oli todella suosittu paikka. Oli tarjolla monenlaista ryhmätoimintaa ja ihanat ohjaajat, lämmöllä heitä muistelen.
Minäkin kävin usein siellä kavereiden kanssa tai itsekseni ja sieltä sain myös uusia kavereita. Järjestivät myös erilaisia koulutuksia ja oli erilaisia retkiä ja tapahtumia. Se tuntui ihanan kotoisalta paikalta.
Minäkin olin yksinäinen nuori, yläasteella oli vain yksi kaveri jonka kanssa oli on/off-välit koska hänellä oli myös seurustelukumppaneita välillä ja vapaa-ajalla emme koskaan tavanneet koska pojan kanssa vapaa-ajan viettäminen tuntui sen ikäisenä oudolta, itse en ollut vielä seurustelustakaan kiinnostunut niihin aikoihin.
Minä olin nörtti ja olin erityisen kiinnostunut historiasta ja sodista, niistä juttelin tuon luokan pojan kanssa aina.
Minut pelasti ihana yhteiskuntaopin opettaja,
Hei, kiitos viestistä ja kannustuksesta! Joo, aiomme tutustua tyttöjen taloon :)
Vierailija kirjoitti:
Oletteko uskovaisia tai jotenkin muuten tosi tiukkoja vanhempia?
Emme ole uskovaisia. Varmaan aika normaalit rajat on, kotiintuloaikoja ei luonnollisesti tarvi olla kun tyttö käy tällä hetkellä vain harrastuksissa. Yksi kotityö on päivittäin, läksyt pitää hoitaa ja oma huone järjestää viikottain. Puhelinta saa käyttää melko vapaasti, koska hän tekee sillä animaatioita ja pitää yhteyttä serkkuun, mutta tiktokkia ja muita täysin aivot sulattavia sovelluksia ollaan rajoitettu. Kannustetaan liilkkumaan, lukemaan ja puuhaamaan muuta ettei vain roikuta ruuduilla. Tehdään perheenä yhdessä juttuja, käydään laskettelemassa talvella jne. Mielestäni aika tavallinen perhe ollaan.
Olin itse yksinäinen teini. Tämä ei varmaan lohduta, mutta se on yksi traumaattisimmista kokemuksista elämässäni, vaikka elämäni ei muutenkaan ole ollut aina kovin helppoa (esim. suvussa paljon mielenterveysongelmia yms). Minua kyllä myös kiusattiin sanallisesti aika paljon..
Teini-ikä on sellaista, joka mielletään hauskaksi ajaksi, jolloin ollaan koko ajan kavereiden kanssa. Koetaan ensirakkaus ja kaikkea muuta jännää. Yksinäiselle sitä ulkopuolisuutta hierotaan naamaan koulussa koko ajan, vaikka kukaan ei edes sanoisi mitään.. Aikuisenahan voi valita ammatin, jossa ei tarvitse viettää päiviään 400 hengen yhteisössä, jossa vallitsevat viidakon lait.
Varmasti yksin jäävällä lapsella on jotain piirteitä, jotka vaikuttavat siihen, että jää porukan ulkopuolelle. Voi olla vähän lapsellinen, "outo", ujo, äänekäs, joustamaton tms.. Mutta kyllä se tietty hierarkia tulee koulusta luonnostaan.. Eli jos sinulla on kiusatun maine, niin ihmiset välttelevät seuraasi, etteivät tule liitetyksi sinuun.. Tai ehkä ajattelevat, että jotain vikaa siinä varmaan on, kun on yksin.
Itselläni tilanne helpotti lukiossa ja vielä paremmin ammattikorkeassa, kun uudet ihmiset eivät tienneet vanhasta maineesta ja pääsin paremmin porukoihin.. Varmaan se outous minussa väheni, kun vietin enemmän aikaa omanikäisten ihmisten kanssa.
Mietin itsekin lapsena, että olisiko vanhempani voineet tehdä jotain vielä lisää, mutta ehkä ei.. Ei 90-luvulla niin kuulunut asiaan aikuisten puuttua kiusaukseen.. Oli kyllä hyvä, että äitini sinnikkäästi etsi minulle kavereita koulun ulkopuolelta (serkkuja, kaveriperheiden lapsia yms) Äiti aika aktiivisesti työnsi minua esim. leireille, harrastuksiin jne. Ja vaikka kaikista ei pysyvää kaveria löytynytkään, olivat nuo kokemukset tärkeitä.
Kun itse sain lapsia, oli kaikkein tärkein asia itselläni tehdä kaikkeni, että heillä olisi kavereita. Sain kaksi lasta pienellä ikäerolla, sovin aktiivisesti leikkitreffejä, hankin harrastuksia, järjestin synttäreitä esim. koko tarharyhmän pojille yms.. Ja silti esikoisellani on ollut koko iän vaikea löytää kavereita ja joutuu helposti kiusatuksi.. Kuitenkin olen sitä mieltä, että tämä vuosien aikana tekemäni kaverisuhteiden järkkäily on auttanut tilannetta. Koskaan ei ole tullut tilannetta, että hän olisi ollut aivan yksin ja vuosien mittaan kaveritaidotkin ovat kehittyneet. Mutta älyttömän kuormittavaa on ollut itselle. Kun samaan aikaan tietää sen yksinäisyyden tuskan, mutta kuitenkin tekee kaikkensa, että lapsi saisi mahdollisimman paljon sitä tunnetta että on kavereita ja kuuluu porukkaan.
Koita siis saada lapsi innostumaan erilaisista sosiaalisista asioista, nehän voivat nykyään olla myös netissä.. Yksi tärkeä asia itselläni ovat olleet lasten vaatteet. Itse olin teini 90-luvulla, jolloin kotona oli vähän rahaa, ja pukeuduin välillä huomiota herättävästi.. En osannut seurata teinimuotia, ja äitini ostamat vaatteet olivat vähän mummomaisia.. Omilla lapsilla ei ole mitään erityisen kallista, mutta sellaista, etteivät vaatteiden takia ainakaan erotu..
Vierailija kirjoitti:
Olin itse yksinäinen teini. Tämä ei varmaan lohduta, mutta se on yksi traumaattisimmista kokemuksista elämässäni, vaikka elämäni ei muutenkaan ole ollut aina kovin helppoa (esim. suvussa paljon mielenterveysongelmia yms). Minua kyllä myös kiusattiin sanallisesti aika paljon..
Teini-ikä on sellaista, joka mielletään hauskaksi ajaksi, jolloin ollaan koko ajan kavereiden kanssa. Koetaan ensirakkaus ja kaikkea muuta jännää. Yksinäiselle sitä ulkopuolisuutta hierotaan naamaan koulussa koko ajan, vaikka kukaan ei edes sanoisi mitään.. Aikuisenahan voi valita ammatin, jossa ei tarvitse viettää päiviään 400 hengen yhteisössä, jossa vallitsevat viidakon lait.
Varmasti yksin jäävällä lapsella on jotain piirteitä, jotka vaikuttavat siihen, että jää porukan ulkopuolelle. Voi olla vähän lapsellinen, "outo", ujo, äänekäs, joustamaton tms.. Mutta kyllä se tietty hierarkia tulee koulusta luonnostaan.. Eli jos sinulla on kiusatun
Kiitos viestistäsi. Itse myös olen mielestäni tehnyt kaikkeni, että tytöllä olisi kavereita. Alle kouluikäisenä ja alkuluokilla pystyi vielä vaikuttamaan paljonkin asiaan, kun leikkitreffejä pystyi sopimaan vanhempien kesken. Kuskasin pienenä kerhoissa, sitten harrastuksissa, tutustuin muihin äiteihin jolla samanikäisiä lapsia jne. Mutta sitten kun alettiin olla siellä 3-4 -luokilla, niin ongelmat alkoivat kunnolla, kun ei tuon ikäisten kaverihommia enää vanhemmat sovi.
Kun huomasin, että tytärtäni alettiin jättää ulkopuolelle (esim muut tytöt tekivät kaikkea yhdessä vapaa-ajalla, mutta tytörtäni ei kutsuttu juuri koskaan mukaan), aloin tajuamaan koko kuvion. Tytärtäni ei juuri koskaan kysynyt koulun jälkeen, ja hän sai aina olla se joka kyseli. Kavereille ei usein sopinut, ja aloin huomata että he keksivät tekosyitä. Koitin silloin jossain vaiheessa jutella yhden parhaan kaverin äidin kanssa, hän oli tuttuni muutenkin. Naivisti luulin, että se auttaisi, mutta kun näitä tilanteita tuli myöhemminkin ja ihan sellaista kiusaamiseen verrattavaa ulkopuolelle jättämistä, tajusin, että vanhemmat vain puolustavat omia lapsiaan. Ei ketään oikeasti kiinnostanut oman lapseni yksinäisyys, jos heidän omalla lapsellaan oli kaikki hyvin. Ja ymmärrän ilman muuta, että ei ystäväksi voi pakottaa. Kesti vain hyväksyä se fakta, että muut tytöt eivät ihan oikeasti halua tytärtäni mukaan porukkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin itse yksinäinen teini. Tämä ei varmaan lohduta, mutta se on yksi traumaattisimmista kokemuksista elämässäni, vaikka elämäni ei muutenkaan ole ollut aina kovin helppoa (esim. suvussa paljon mielenterveysongelmia yms). Minua kyllä myös kiusattiin sanallisesti aika paljon..
Teini-ikä on sellaista, joka mielletään hauskaksi ajaksi, jolloin ollaan koko ajan kavereiden kanssa. Koetaan ensirakkaus ja kaikkea muuta jännää. Yksinäiselle sitä ulkopuolisuutta hierotaan naamaan koulussa koko ajan, vaikka kukaan ei edes sanoisi mitään.. Aikuisenahan voi valita ammatin, jossa ei tarvitse viettää päiviään 400 hengen yhteisössä, jossa vallitsevat viidakon lait.
Varmasti yksin jäävällä lapsella on jotain piirteitä, jotka vaikuttavat siihen, että jää porukan ulkopuolelle. Voi olla vähän lapsellinen, "outo", ujo, äänekäs, joustamaton tms.. Mutta kyllä se tietty hierarkia tule
Juuri näin, mitä vanhemmaksi lapset tulee, sitä vähemmän voi vanhemmat kaverisuhteisiin vaikuttaa.. Meillä lasten harrastaminen on ollut onni, sitä kautta on ollut iltaisinkin menoja kavereiden kanssa.
Olen itse paljon tuota yksinäisyysasiaa pohtinut, joten jatkan vielä:- Parasta olisi tietty, että teini löytäisi kavereita koulusta. Toivottavasti siellä kuitenkin välitunneilla, ruokatunneilla ja ryhmätöissä saa seuraa, vaikka ei vapaalla saisikaan. Sekin on parempi kuin ei mitään.
- Vaikka kaveria ei löytyisi koulusta, voi tosiaan koittaa löytää niitä koulun ulkopuolelta mahdollisimman paljon (harrastukset, tuttavat, rippikoulu, netti tms) Oletteko kokeilleet vertaistukiryhmiä? ADHD-kuntoutuksesta oma lapseni sai sekä vertaistukea että kavereita.
-Sen lisäksi että koittaa löytää omanikäisiä kavereita, ovat ihmissuhteet myös eri ikäisten kanssa aina hyvä asia. Itselleni mummo oli teini-iässä tärkeä ja olin paljon myös pikkulasten kanssa, sukulaisten ja naapureiden. Osa näistä on tärkeitä ihmisiä minulle vielä aikuisenakin. Muutamaa vuotta nuoremmista lapsista voisi muutenkin helpommin saada kaverin kuin omanikäisistä, lapseni paras kaveri on häntä kolme vuotta nuorempi.-Koska teiniä voi olla vaikea saada lähtemään mihinkään uuteen harrastukseen tai tapaamiseen, miten olisi työnteko? Itse aloitin nuorena kesätyöt, ja se oli tosi hyvä juttu. Sai jotain tekemistä, oppi uusia taitoja, sai taskurahaa ja itseluottamusta.
-Monesti yksinäisen nuoren on vaikea lähteä oikein mihinkään, muistan itsekin nolostelleeni itseäni tosi paljon, joten ikävuodet 12-15 olin kotona.. Sielläkin voisi yrittää keksiä jotain kiinnostuksen kohteita, ilmeisesti näitä onkin. Se koira on varmaan parasta mitä voi olla.. Mutta kotiinkin saa vaikka mitä kivaa tekemistä teinille, vaikka kokkailua, sisustamista, käsitöitä, lautapelejä, urheilua yms.. Kaikki aika, jolloin on mukavaa tekemistä on pois yksinäisyyden murehtimisesta. Olen joskus miettinyt, että pohdinko liikaakin näitä yksinäisyysjuttuja. Olen itse ekstrovertti, joten yksinjääminen oli selkeästi vain kamalaa. Oma lapseni taas on introvertti, ei hän samalla tavalla edes jaksaisi sosiaalisia suhteita koulun jälkeen kuin minä..
Terkuin se edellinen vastaaja.
Heippa! Piti lukaista tämä muutamaan otteeseen, koska on kuin minun kynästä kirjoitettu. Meillä on tismalleen samanlaiset ystävyyskuviot mun tytöllä. Ja etenkin tuo mitä kirjoitit miten olet pohtinut mistä johtuu, mun tyttö on ihan samanlainen. Mitään ei ole diagnosoitu, mutta kyllä hänellä vahvasti on näitä piirteitä. Siitäkin huolimatta, mitä välillä töksäyttää suustaan, on sisimmässä hyvin herkkä tyttö. Hän on introvertti ja minä ekstrovertti, kuten teilläkin. Ja mitä yksinäisyyden pohtimiseen tulee, olen erittäin avuton ja ahdistunut tuosta tytön yksinäisyydestä. Olen yrittänyt tehdä, mitä pystyn mutta heikoin tuloksin..tai siten,että on vain pahentanut tilannetta. En tiedä, hyvin sydäntä raastavaa tämä tilanne.
Löytyisikö Oulun seudulta jotain esim vanhempien/äitien ryhmää Facebookissa, jossa voisi koittaa etsiä lapselle uusia kavereita? Vaikka ei olekaan diagnosoitu, voisiko olla jtn asperger-ryhmää tms sielläpäln, mistä voisi löytyä hengenheimolaisia? Asperger-henkiset nuoret tuntuvat usein jäävän yksin ja hyvällä lykyllä voisi löytyä joku samanoloinen.. Itse uskon myös, että tuo kuvislukio voisi tuoda muutosta.