En kykene olemaan iloinen läheisten puolesta

Mun on vaikea toivoa hyvää sellaisille ihmisille jotka toivovat mulle paskaa tai ainakin huonompaa kuin itselleen. Ja ylimieliset projisoivat pikkupaskiaiset kans menee siihen jengiin keille en oikein tahdo pystyä toivomaan hyvää. Toivon kaikille ansaitsemansa. Ehkä et koe näiden läheistesi ansaitsevan sitä kaikkea mitä ovat saaneet ja saavuttaneet? Kaveraat ylimielisen kusipäiden kanssa tai sitten olet itse kusipäinen narsisti?

Minulla oli kaltaisesi ystävä, oli ystäväni lapsuudesta asti. Mutta hän ei koskaan iloinnut onnistumisistani, ei tullut yo-juhliinikaan, jotka juhlin aikuisena. Kun jäin leskeksi ja löysin miespuolisia ystäviä, niin hän aina vähätteli ja arvosteli, ei koskaan iloinnut puolestani. Päättelin, että hän oli minulle kateellinen, ei ollut muuta selitystä. Kamelin selkä lopulta katkesi ja nyt emme ole olleet tekemisissä pariin vuoteen. En kaipaa sellaista "ystävää".

Itse olen tällainen kateellinen surkimus ja vajoan ajointtain niin syviin itseinhoihin että oksat pois. Kai se on vain ajan kysymys kun tämä yksi läheisempi ystäväkin lähtee lätkimään, jostain syystä hän haluaa vielä kuitenkin minussa roikkua vaikka en ymmärrä mitä positiivista hän minusta on saavinaan. Voisiko sitten olla että hän nauttii siitä kun joku on hänen alapuolellaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tosi kiinnostunut siitä mitä ajattelette. Kaverini tuntui möksähtäneen kun kerroin hänelle että seurustelen eikä enää halunnut pitää yhteyttä minuun. Mietin yhä mitä tapahtui ja haluaisin nähdä hänen päänsä sisälle rehellisesti. Joten kertokaa lisää. Esimerkiksi tuo oli mielenkiintoinen ajatus että kaveri menisi johonkin eri tasolle, jos oma elämä on muuttumatonta ja toisten muutokset ärsyttää siksi. 

Onko kaveri vastakkaista sukupuolta? Jos näin niin saattoi olla jotain salattuja tunteita. Toki muutenkin voi olla mustasukkainen.

Ei, on nainen. Mutta sinkku joten joko oma sinkkuus vaan harmitti tai sitten pelkäsi muutosta. Toisaalta tajusin vasta itsekin myöhemmin että en ollut koskaan hänelle ns.paras kaveri, joten en ymmärrä koko ajatuksenjuoksua.

Ehkä hänellä oli kokemus, että kaverit jää kakkoseksi aina kun joku löytää parisuhteen. Itse olin 12 vuotta sinkkuna, ja tämä oli se mitä ympärillä jatkuvasti tapahtui. Tuntui että monen kanssa voitiin olla kavereita vain silloin kun toinenkin oli sinkku. Ja ymmärrän sen että parisuhde vaatii aikaa, mutta silti harmitti aikoina jolloin olin suurinpiirtein kaveripiirin ainoana aina vaan sinkku.

Sen sijaan sitä en ole ikinä kokenut negatiivisesti että joku on löytänyt suhteen. Päinvastoin se on vaan tuonut toivoa itsellekin, kun kuulee että pariutumista kuitenkin tapahtuu. Toivottomampi olo olisi, jos kukaan ei ikinä löytäisi ketään. Negatiiviset tunteet toisten pariutuessa on liittyneet tuohon, kun tietää että toikin kaveri jonka kanssa ollaan käyty kymmeniä kertoja yhdessä reissussa, menee sit ensi kesänä sinne meidän yhdessä löytämään mahtavaan paikkaan uuden miehensä kanssa eikä minun.

Mitä vittua toiselle tapahtunut hyvä asia minua auttaa? Ei mitenkään niin miksi pitäisi edes jaksaa ilahtua siitä. 

En minäkään ole oikeastaan kenenkään puolesta iloinen. Ei kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Tyypillinen ankeuttaja ja minä-minä, ei koskaan onnellinen, kun jollakulla muulla voi olla paremmin.

Eikä yleensä itse edes tajua, miksei ole kovin suosittu ihminen.

Tämän kirjoitti kyllä joku todellinen ankeuttaja :D

Vierailija kirjoitti:

Itse lienen jollain tapaa autisti koska oma elämä pyörii samaa muuttumatonta rutiinia ja sitten kun muiden elämä aina välillä muuttuu niin se jollain tasolla ärsyttää. Minulle on jotenkin tärkeää että ihmiset joiden kanssa olen tekemisissä olisivat samanlaisia "muuttumattomia" kuin itsekin tai muuten tulee sellainen irtaantumisen tunne kuin he sitten liihottelisivat jollekin toiselle tasolle esim. pariutuessaan.

Onhan se nyt selvä ettei tilanne jatku enää samana jos itse sinkku ja toinen alkaa perhettä perustelemaan. Minäkin aiemmin päivittäin viestittelin ystäväni kanssa kun oltiin kummatkin sinkkuja, sitten hän löysi kumppanin, meni naimisiin ja synnytti lapsen eikä sitä aikaa yhteydenpidolle tietenkään enää löydy yhtä paljoa. Tavallaan ärsyttävää.

Eipä ole normaaleja nämäkään jotka mielensä niin kovin pahoittaa jos ei heidän onnenpotkuistaan jaksa iloita. No yleensä muutenkin asiat pyörivät aika lailla heidän napansa ympärillä ja pillin tahdissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse lienen jollain tapaa autisti koska oma elämä pyörii samaa muuttumatonta rutiinia ja sitten kun muiden elämä aina välillä muuttuu niin se jollain tasolla ärsyttää. Minulle on jotenkin tärkeää että ihmiset joiden kanssa olen tekemisissä olisivat samanlaisia "muuttumattomia" kuin itsekin tai muuten tulee sellainen irtaantumisen tunne kuin he sitten liihottelisivat jollekin toiselle tasolle esim. pariutuessaan.

Onhan se nyt selvä ettei tilanne jatku enää samana jos itse sinkku ja toinen alkaa perhettä perustelemaan. Minäkin aiemmin päivittäin viestittelin ystäväni kanssa kun oltiin kummatkin sinkkuja, sitten hän löysi kumppanin, meni naimisiin ja synnytti lapsen eikä sitä aikaa yhteydenpidolle tietenkään enää löydy yhtä paljoa. Tavallaan ärsyttävää.

Minunkin ystävä paasasi että mikään ei muutu vaikka hän alkaisi seurustelemaan, mutta kyllä se nyt vaan muuttui kun yhdessä niitä juttuja tehdessämme toinen vähän väliä viestittelemässä kultsilleen eikä ole täysillä mukana ja muutenkin jutut pyörii vähän väliä heidän asioissaan. Tulee sellainen olo että no mene sen tyyppisi kanssa kun nää meidän jutut on näköjään tollanen pakollinen paha vaan.