Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko täällä muita, jotka selviytyvät elämästä mutta eivät "elä"?
22.01.2024 |
Mitään järkeä omassa elämässä ei ole. Jotkut pienet hetket ovat hauskoja mutta katselen elämää kuin ulkopuolelta. Iso näyttämö pyörii, joissa on ihmisiä elämineen mutta itse en ole mukana kuin katselemassa.
Kommentit (290)
Tämä ketju on helmi. Yllättävän vähän turhia ja tylyjä kommentteja. Ne "heittäydyt vaan parisuhteeseen" saavat jäädä omaan arvoonsa. Kaikkia ei tosiaan lähestytä ja pyydetä treffeille ja kaikkien omat lähestymiset eivät tuota tulosta.
Minusta tämä ulkopuolelle jääminen on myös yhteiskunnallinen ja kulttuurinen ongelma. Jos et ole työelämässä täysillä mukana, et voi olla ollenkaan. Nyt vielä osa-aikatyöstä aletaan rangaista leikkaamalla asumistukea, niin tämä heikentää mahdollisuuksia entisestään.
Suomalainen kulttuuri on aika jännä. Täällä ei oikein huomata kanssakulkijoita. Kohdellaan kuin ilmaa. Ihmiset jäävät yksin. Lisäksi nykyajan deittikulttuuri on sairas. Kukaan ei halua sitoutua, haetaan vaan rusinat pullasta hetkeksi.
Huojentavaa silti lukea, että on kohtalotovereita. Minulla ei olisi mitään, ellen itse järjestäisi ja olisi aktiivinen. Individualistisen kulttuurin kääntöpuoli ehkä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo kovasti samalta tuntuu usein, ja olen miettinyt paljonkin miten elämästä saisi mielekkäämpää. En vain ole keksinyt mitään mistä oikeasti voisin innostua, kun ei ole intohimoa mihinkään niin ei vain ole.
Turha siis edes miettiä, miten elämästä saisi "omannäköistä". En aiokaan muuttaa elämääni, ainoastaan omaa suhtautumistani siihen. Siinäkin riittää työstämistä, ja ehkäpä sitten elämäkin jossain vaiheessa muuttuu. Meditaatio tuntuisi olevan avain tähän kaikkeen, ja laiskuus pahin este.
Mitään et muuta, mutta olet elämääsi tyytymätön? Luuletko että saat elää sen uudelleen, vai mikä pointti on tuhlata sitä ainutkertaista elämää?
Pointti on siinä, että en usko elämää muuttamalla tulevan mitään sen parempaa. Elämä on muovautunut sellaiseksi kuin se on, ja oleellista onkin pyrkiä olemaan siihen tyytyväinen (ks. suhtautuminen yllä).
En usko että tätä elämää voi elää uudelleen, enkä haluaisikaan. Elämän tuhlaamisessa ei ole sen enempää pointtia kuin tuhlaamatta jättämisessä. Paljonko sillä haudassa maatessa on väliä, miten elämänsä eli?
Minäkin ajattelen joskus negatiivisesti siten, että olen tavallaan elämän ulkopuolinen. En matkustele enkä osallistu mihinkään ryhmätoimintoihin tms. Asun ja olen pääosin yksin eikä ole montaakaan kaveria.
Mutta sitten piristyn taas, kun muistan, miten ihanaa on elää oman aikatauluni mukaan, kun en enää ole työelämässä. On kiva harrastella esim. käsitöitä ja askarteluja ym. Kyllä tämäkin on oikeaa elämää.
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on helmi. Yllättävän vähän turhia ja tylyjä kommentteja. Ne "heittäydyt vaan parisuhteeseen" saavat jäädä omaan arvoonsa. Kaikkia ei tosiaan lähestytä ja pyydetä treffeille ja kaikkien omat lähestymiset eivät tuota tulosta.
Minusta tämä ulkopuolelle jääminen on myös yhteiskunnallinen ja kulttuurinen ongelma. Jos et ole työelämässä täysillä mukana, et voi olla ollenkaan. Nyt vielä osa-aikatyöstä aletaan rangaista leikkaamalla asumistukea, niin tämä heikentää mahdollisuuksia entisestään.
Suomalainen kulttuuri on aika jännä. Täällä ei oikein huomata kanssakulkijoita. Kohdellaan kuin ilmaa. Ihmiset jäävät yksin. Lisäksi nykyajan deittikulttuuri on sairas. Kukaan ei halua sitoutua, haetaan vaan rusinat pullasta hetkeksi.
Huojentavaa silti lukea, että on kohtalotovereita. Minulla ei olisi mitään, ellen itse järjestäisi ja olisi aktiivinen. Individualistisen kulttuurin kääntöpuo
Samaa mieltä. Tämä ketju on hyvä ja tarpeellinen. Ei pahemmin turhaa tylytystä niille, jotka uskaltautuvat avautumaan asioistaan. On jotenkin lohduttavaa huomata, että moni muukin painiskelee samojen asioiden kanssa, erilaisista elämäntilanteistaan huolimatta. Myös se on lohduttavaa, että empatiakykyisiä ihmisiäkin vielä löytyy.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset on vaan aika tyhmiä ja laiskoja. Ei arvosteta kaikkea sitä hyvää mitä on, ei viitsitä yhtään ponnistella sellaisen saamiseen, joka parantaa elämää.
Minä en tajua näitä yhtään.
-se kissarescuetyyppi
Piiri pieni pyörii.....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo. Ei ole unelmia, ei tavotteita, ei mitään...
Samalla tuntuu, että minusta on tullut jotenkin turta, ei jaksa enää oikein tunteakaan mitään tai iloita mistään. On mentävä vain päivä kerrallaan.
Yleensä tunnen automaattisesti hengenheimolaisuutta kissaihmisiä kohtaan, mut toi rescue-tyyppi on kyl ihan karsee. Sori ohis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yleensä tunnen automaattisesti hengenheimolaisuutta kissaihmisiä kohtaan, mut toi rescue-tyyppi on kyl ihan karsee. Sori ohis.
Mutta sinä ruikuttaja olet tosi hieno ihminen. Sinulla menee huonosti, ja pyrit siihen että muillakin menee huonosti.
Kertomalla että on muka jotenkin normaalia olla ottamatta vastuuta omasta elämästä ja vaan odottaa jotakin omituista ihmettä, joka antaa sinunkin elämälläsi tarkoituksen ja suunnan.
Sitä toi teidän "vertaistuki" on verrattavissa siihen, kun yksi alkoholisti tarjoaa ryyppyä toiselle alkoholistille, jotta pysytään kaikki mukavasti montun pohjalla, eikä kukaan ainakaan tee mitään paremman elämän saadakseen.
Jos joku kyseenalaistaa ja sanoo että pitäisiköhän tehdä muuta kun ottaa se ryyppy, kun mahdollisuuksia on, niin sehän tyyppi on karmea sitten.
Mutta joo, näitä sivuja on hyvä joskus aina lukea, ja huomata että kun tekee kaiken toisin kun täällä tehdään, on luultavasti oikealla tiellä, tai ainakin oikeammalta.
En ole vielä lukenut ketjua, mutta kommentoin omasta puolestani. Itselläni on ollut aina vähän sellainen ulkopuolinen olo, tarkkailijan rooli. Johtuuko luonteesta - vähän ujo ja introvertti. Kavereita on ollut, työtä, perhe jne., yhteiskunnassa siis mukana, mutta aina vähän olo, että ajelehdin ja katselen elämää ulkopuolelta. Että en oikein kunnolla kuitenkaan ole porukoissa mukana. Paitsi silloin, kun lapset olivat pieniä. Silloin oikeastaan ainoa kerta, kun olen tuntenut olevani juuri siinä missä pitääkin, täysin omana itsenäni, hyväksyttynä, tarpeellisena ja elänyt tässä ja nyt täysillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
FB-ryhmä tms. ei tainnut ottaa tuulta alleen. En voi silti olla miettimättä tultaisiinko juttuun jos tavattaisiin ihan naamakkain? Vai vihattaisiinko toisiamme :D
No eihän elämässä mitään järkeä olekaan. Kusipäät palkitaan ja hyvät ihmiset joutuvat kokemaan karseita. Tuntuu että pitäisi olla psykopaatti luonnevikainen että jaksaisi maailman menoa.
En jaksa enää ponnistella, olen vaan, ei mitään väliä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika järjettömältä tämä homma tuntuu.
Käyn työssä, jota vihaan. Olemassaolo olisi vielä karmeampaa ilman kyseistä työtä. Lopun ajan vietän sitten internetissä, mikä pitää sen verran hyvällä tuulella, että selviää taas seuraavasta työvuorosta.
Elän aina seuraavalle viikonlopulle ja lomalle. Mulla on vielä kaupan päälle diagnoosi, jonka vuoksi on aika iso mahdollisuus, etten näe nelikymppisiäni (kohta 33).
Kun nyt selviytyisi tästä illasta, voi kun jaksaisi aamun ja selviäisi päivän. Tekisi taas kaikki mitä tarvitaan mutta ei mitään mitä haluaisi. Mutta en tiedä mitä haluan koska elämä on ollut niinnkauan selviytymistä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Valkoisen ihmisen ja somemaailman ongelmia (=elämän pitäisi olla jatkuvaa ilotulitusta, jokainen on maailmankaikkeuden päähahmo), mutta ei toki olemattomia ongelmia.
Ei elämän pidä olla mitään jatkuvaa ilotulitusta mutta olisi ihan mukavaa kun se tuntuisi edes jotenkin merkitykselliseltä ja edes joskus mukavalta ja nautittavalta. Nyt se sensijaan tuntuu turhalta, ahdistavalta ja väsyttävältä.
Vierailija kirjoitti:
Minä-minä ei koskaan ole onnellinen, kun hänen päässään ei ole muuta kuin se oma tyytymättömyys ja pelko, että muilla voi olla paremmin.
Ja on ihan oikeassa, mutta vikaa minä-minän päässä ei voi kukaan korjata.
Se on juuri toisinpäin. Minä-minän elämä on mukavaa kun asioita tehdään vain ja ainoastaan vain omaa etua tavoitellen huomioimatta toisia.
Minä olen kyllä etsinyt onnea, on sitä hetken ollutkin, mutta tämä syvän ja ainoan rakkauteni kohde murskasi minut nuorena siten etten ole siitä ikinä toipunut täysin. En luota kehenkään mieheen enkä enään oikein pysty edes rakastumaan, ihastuksen kohdalla jo alan miettimään miten hänkin jättää minut kohta joten ihan turha edes yrittää.
Päällisin puolin moni varmasti kadehtisi elämääni ja kuinka pitkälle pääsin työurallani ja palkkatuloissani.... mutta kun se jokin (minulle tärkein) puuttuu, niin koen että olen vain suorittanut elämän sinkoillen paikasta toiseen, yrittänyt etsiä onnea, täyttänyt elämäni työllä, harrastuksilla ja ees taas ramppaamisella. Turvallinen, luotettava, tasavertainen ja rakastava parisuhde puuttuu ja se tekee minusta levottoman sielun, jolla elämä on yhtä suorittamista, en ole ankkuroitunut ja rauhoittunut mihinkään. Olen sisimmässäni yksinäinen vaikka ympärillä olisi 5 kivaa ihmistä. Se ihminen jonka kanssa tunnen niin henkistä kuin fyysistä yhteenkuuluvuutta puutuu ja elämä jää vaillinaiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Minusta on tuntunut lapsesta asti tuolta. Olen joskus 13-vuotiaana kirjoittanut päiväkirjaani kuinka tunsin katselevani elämää kuin ikkunalasin läpi - muut siellä ulkona elämässä, minä yksin hiljaisessa mykässä huoneessa. Joku selittämätön eristyneisyyden ja syvän yksinäisyyden tunne, josta en kai koskaan edes toivonut pääseväni irti, eikä niin sitten koskaan käynytkään.
Nyt olen jo 49-vuotias enkä voi kuin miettiä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin - ja samalla tiedän, etten varmaan olisi osannut enkä pystynyt.
Hassua on, että ihmiset ovat aina pitäneet minusta tosi paljon. Nuorena olin myös tosi nätti/kaunis (edelleenkin varmaan ikäisekseni), joten kysymys ei ole siitä etteikö minulla olisi ollut mahdollisuuksia solmia merkityksellisiä ja syviäkin ihmissuhteita. Nuorena yritin, mutta se tuntui enemmän näyttelemiseltä kuin miltään kovin todelliselta. Joskus kolmekymppisenä lakkasin yrittämästä ja se oli helpo
Täällä toinen 49-vuotias, ja tekstisi on kuin olisin itse sen kirjoittanut.
Tunnistan tuon käsijarru päällä- elämisen. Jotenkin sitä elää niin turvallisuushakuisesti.
(Ja joissain tilanteissa myöhemmin olen katunut.)
Olen kyllä yrittänyt elää, suorastaan pakottanut itseni siihen, mutta kai pointti tyytymättömyydessä on se, että kun ei ole saanut jotain itselle tärkeää perus elementtiä, kuten rakkautta osakseen elämässä (en edes lapsena ainakaan siten kuten olisin tarvinnut), niin sen puutteen kompensoi jollain loputtomalla ees taas ramppaamisella ja eri mittaluokan elämysten etsimisellä. Ja vaikka elin, tein, ramppasin, siitä huolimatta tuntui etten elä, olen vain elossa ja suoritan. En tiedä miksinäin, jotain vaan puuttui.
Huojentava tekijä teille nuoremmille on se että vanhemmiten elämä rauhoittuu ihan luonnostaan eikä ehkä enää niin hanakasti kaipaa sitä "jotain muuta" elämään.
Karsinta vanhaksi tulossa on se että, ajatus "tässäkö tää nyt oli" hiipii väkisinkin mieleen.
Sama tunne.
Jos ei saa vakituista työtä, kaikki on aina vähän sivusta kattelua
Alue: Aihe vapaa
Kiitos. Jokaisella on omat strategiansa yrittää selvitä syövän kanssa, mutta omalla kohdallani koin hyödylliseksi Syöpäjärjestöjen Kaikki syövästä -keskustelufoorumin. Vertaistuen ohella sieltä sai tietoa ja hyviä neuvoja ihan käytännön asioihinkin, ja arkistoissa oli monenlaista tarinaa. Vierailin siellä sekä itse syöpäsairaana että syöpäsairaan läheisenä. Toivon kaikille, ketä syöpäsairaus tai jokin muu vakava sairaus tavalla tai toisella koskettaa paljon voimia ja kaikkea hyvää. Päivä kerrallaan eteenpäin.