Miksi te monilapsiset luulette olevanne luomakunnan kruunuja?

en tiedä mihin luokkaan tämä menee mutta. Kyllä sapetti kun työkaverini pitää minua suurinpiirtein huonona äitinä kun jätän lapset tarhaan yöksi iltavuoronjälkeen jos seuraavana päivänä on aamuvuoro. Hän kun AINA haki lapsensa samassa tilanteessa kotiin yöksi.

Sanoin kyllä hänelle että toki minäkin yhden hakisin ja aamulla takaisin veisin mutta kun on kolme niin enpä todellakaan siihen rumbaan ala. Ja meillä aamuvuoro alkaa kello 7.00

yhden lapsen äiti istui sohvalla päällysvaatteet päällä ja heilutteli jalkoja ja samaan tahtiin manasi meitä, kun ei oltu vielä valmiita. Myöhästyttiin ekasta bussista, kun me oltiin niin hitaita lähtemään. Hänellä itsellään 5-vuotias, minulla kaksi vaippaikäistä, toinen imetettävä, ja yllättäen en ollut aamulla yhtä nopsaan valmis kuin hän omansa kanssa. Eikä tehnyt elettäkään auttaakseen, kunhan murjotti sohvalla meidän hitautta.



Vähän vaikea ton jälkeen kunnioittaa yhden lapsen äitejä ja niiden ymmärryskykyä (vaikka ei tietenkään yleistää saisikaan).

Mutta... usein suoraan sanottuna vituttaa yhden lapsen äitien kommentit lastenkasvatuksesta ja ylipäätään lapsiperhe-elämästä.

Ja tosiaan se, että helposti kuvitellaan lapsen olevan täysin kasvatuksen tulos, luonne-eroja ei haluta (?) ottaa todesta.



Meillä on 3 alle 5-vuotiasta lasta ja voin todellakin tunnustaa, että en ole mikään täydellinen äiti. Koska jokainen lapsi on oma yksilö, on tämä arki aika haastavaa luovimista tilanteesta toiseen.

En todellakaan kaipaa mitään "viisaita" neuvoja yhden lapsen äideiltä miten lasta pitää kehittää suuntaan tai toiseen.

Enkä toisaalta jaksa kuunnella valitusta siitä, miten jollain on niiiiin rankkaa yhden 2-vuotiaan kanssa, tai miten joku ei saa siivottua kun talossa on 1 vauva tms.

Millä hiton oikeudella te pupujen lailla sikiävät olette parempia ihmisiä??

Kaikki yhden lapsen äidit EIVÄT kuvittele olevansa mahtavia kasvattajia jos lapsi onkin helppo- te ilmeisesti kuvittelitte ja nyt haukutte jokaista, joka sortuu samaan. Minä olen nuori ja en edes akateeminen, mutta tiedän kyllä varsin hyvin ettei ole minun ansiotani jos lapseni on helppo!



Meillä yhden lapsen vanhemmilla on myös elämä. Emme istu päiväkausia sisällä ihailemassa lastamme, vaikka toki hän saa ainokaisena paljon huomiota. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö häntä esim. rangaistaisi jos hän tekee pahaa tai opetettaisi ottamaan muut huomioon. Isoimmat asennevammat tulevat teiltä, arvon monilapsimammat, ja siinä on paha selittää lapselle miksi puistokaverin äiti katsoo meitä kieroon.



Yhden lapsen äidillä on yhtäläinen oikeus jakaa neuvoja ja tietämystään, jos sitä ympäriltä puuttuu. Minä olen tähän ruvennut, tosin hienovaraisesti, koska tuttavaperheen (3 lasta) vanhemmat ovat melko pihalla lastensa kehityksestä.



Ja elämä on rankkaa yhdenkin lapsen kanssa huonoina päivinä! Varmasti kurjuuden voi maksimoida hankkimalla 5 lasta ja sitten burn-outin partaalla käydä yksinpuhelua siitä kuinka kukaan ei auta ja elämä potkii päähän. Paremmaksi ihmiseksi siitä ei kuitenkaan muutu; lasten hankkiminen on tässä maassa vapaaehtoista ja siksi kannattaakin miettiä tarkkaan mitä haluaa elämältään.

Enkä toisaalta jaksa kuunnella valitusta siitä, miten jollain on niiiiin rankkaa yhden 2-vuotiaan kanssa, tai miten joku ei saa siivottua kun talossa on 1 vauva tms.

Kun vauva nukkuu 8 tuntia vuorokaudessa ja senkin vartin pätkissä, niin se uuvuttaa kyllä vähintään yhtä tehokkaasti kuin kolme alle 5-vuotiasta. Tosin sillä kolmen lapsen äidillä on ollut 5 vuotta aikaa sopeutua tilanteeseen, kun taas yhden vaativan vauvan äidille kaikki kipataan niskaan kerralla. Joten ei ihme, jos siivous ei oikein suju.

JOKAISELLA on omat ongelmansa. Luuletko, että jos perheessä on 3 lasta niin kaikki ovat tyytyväisiä ja hyviä nukkumaan?

Ehkäpä 3-lapsisen perheen vauva on juuri tuollainen, joka ei nuku kuin pätkiä.

Juuri tuo on tyypillinen ajatus. Yhden lapsen vanhemmat eivät tiedä, miten paljon uuvuttavampaa se ihan normaali elämä on usemman lapsen kanssa. Kaikki vie paljon enemmän aikaa, saat toistaa samat asiat moneen kertaan, meteliä on enemmä jne.

Yksi huonosti nukkuva vauva ON helpompi kuin 3 pientä, ainakin oman kokemuksen mukaan.

Kun vauva nukkuu 8 tuntia vuorokaudessa ja senkin vartin pätkissä, niin se uuvuttaa kyllä vähintään yhtä tehokkaasti kuin kolme alle 5-vuotiasta. Tosin sillä kolmen lapsen äidillä on ollut 5 vuotta aikaa sopeutua tilanteeseen, kun taas yhden vaativan vauvan äidille kaikki kipataan niskaan kerralla. Joten ei ihme, jos siivous ei oikein suju.

Äidit tappelevat keskenään, sen sijaan, että keräisivät voimansa yhteen, jotta lasten ja nuorten hyvinvointia tuettaisiin yhteiskunnassa. Hajota ja hallitse -meininkiä! Jos joku on itsestä ihan ulalla ja ärsyttävä, eikö kuitenkin olisi kaikkien etu, että myös hänen yksi tai kymmenen lastaan saisivat hyvät eväät elämäänsä - kun ne yksi tai kymmenen lasta liikkuu kuitenkin oman lapsen/ omien lasten vaikutuspiirissä päivähoidossa, koulussa, työelämässä - ja saattaapa joku niistä tulla puolisoksikin omalla lapselle, vaikka hänellä on nii-in typerästi ajatteleva äiti?

jostka jäävät mieleen, vaikka hyvää tarkoittavatkin.



Mulle esim. suuressa viisaudessaan eräs totesi, että jos vauva valvottaa yöllä, niin sitten äidin pitää nukkua vauvan kanssa päiväunet. Joo-o. Taas niiiiiiiiiin yksilapsisen viisautta!



Ja sit kaikki nää silmät pyöreinä ihmettelyt, että tuo teidän lapsi ei nukahtanutkaan minuutissa niin kuin meidän aina. Ja samaan hengenvetoon, kuinka ei kestäisi, jos lasta pitäisi nukuttaa. Niinpä. Ja minä olenkin valinnut tilauslistalta itselleni yhden huonosti nukahtavan lapsen!



Äääk. Niin paljon kommenteista on kovin lapsellisia. Ei toki ole sanojan vika, jos omaa kokemusta on vain yhdestä lapsesta. Mutta kyllä se laittaa hymyilyttämään.

ja tiedän mikä työ on takana saada näistä kolmesta "kunnon kansalaisia". Usein ajattelen, että yksilapsiset perheet pääsevät todella helpolla. Eivät oikeasti tiedä lapsiperheen elämästä mitään!



Siksi ihailen myös monilapsisia perheitä. Eritoten sellaisia, joissa lapsista pidetään hyvää huolta ja heistä selvästi JOKAISESTA välitetään.



Lisäksi on tärkeää että JOKU synnyttää Suomeen lapsia. Että joku jaksaa "vaivautua". Minusta Suomessa on jo liikaa sinkkuja ja lapsettomia.

enkä keksi siitä mitään hyvää sanottavaa !

tehkää vaan niitä kersoja, ja jonain päivänä ne on katkeria teille!

Mä tunnen itse kanssa yhden naisen, jolla on samanlainen kokemus & mielipide aiheesta. Olivat vähävaraisia, kaikki lapset yhdessä makuuhuoneessa, kaikkea vähän, vaatteet ja lelut aina huonompia kuin muilla jne. Kun ei mitään saanut niin varasti kavereilta, vanhempana ujuttautui vähän rikkaampien kavereiden seuraan tai hankki rikkaampia poikaystäviä että pääsi sitä kautta saamaan osansa.

Jos niitä lapsia pitää tehdä pienellä ikäerolla useampi, niin varmistakaa nyt edes että perustarpeet tulee tyydytettyä. Teini-ikäinen voi oikeasti kärsiä siitä että on aina kirpparikuteissa vaikka vanhempien mielestä "meillä ei ole mistään pulaa ja meillä on arvot kohdallaan"

yhden lapsen kanssa elämisestä kun sainkin kaksoset heti ekaksi. Oli siinä tekemistä. Jotenkin kuitenkin kuvittelin että kolmannen lapsen saaminen ois sitten lastenleikkiä tähän verrattuna. Vaan eipä ollut! Kolmas lapsi oli tosi huonouninen ja vaikka miten yritin opettaa häntä nukahtamaan itsekseen päiväunille (ja tekikin näin ekat kuukaudet) niin myöhemmin se ei enää onnistunut. Onhan se aika hankalaa kun on pienet kaksoset, joita pitäisi samalla hoitaa ja siinä samalla sitten lykkiä pientä vauvaa vaunuissa...



No oman osani olen valinnut ja olen tänään tyytyväinen siihen. Lapsillani on TODELLA paljon seuraa toisistaan. Oikeasti eivät muiden kanssa paljon leikikään.



Ja sulle 13: tuskinpa olisit parempaa lapsuutta saanut vaikka olisit ollut yksinäinen lapsi. Kuulostat tosi negatiiviselta. Eikö olisi jo aika päästää menneet menemään ja keskittyä antamaan vanhemmillesi anteeksi? Asennettakin voisit vähän muuttaa. Toivottavasti et jokapäiväisessä elämässäsi ole yhtä katkera kuin viestissäsi annat ymmärtää.



31

Ja totta kai se vaativa voi osua useamman lapsen perheeseenkin. Minun kokemukseni vain onkin se, että yhden vauvan kanssa oli oikeasti paljon rankempaa, kuin useamman lapsen kanssa, koska näin oli meillä.

JOKAISELLA on omat ongelmansa. Luuletko, että jos perheessä on 3 lasta niin kaikki ovat tyytyväisiä ja hyviä nukkumaan?

Ehkäpä 3-lapsisen perheen vauva on juuri tuollainen, joka ei nuku kuin pätkiä.

Juuri tuo on tyypillinen ajatus. Yhden lapsen vanhemmat eivät tiedä, miten paljon uuvuttavampaa se ihan normaali elämä on usemman lapsen kanssa. Kaikki vie paljon enemmän aikaa, saat toistaa samat asiat moneen kertaan, meteliä on enemmä jne.

Yksi huonosti nukkuva vauva ON helpompi kuin 3 pientä, ainakin oman kokemuksen mukaan.

Kun vauva nukkuu 8 tuntia vuorokaudessa ja senkin vartin pätkissä, niin se uuvuttaa kyllä vähintään yhtä tehokkaasti kuin kolme alle 5-vuotiasta. Tosin sillä kolmen lapsen äidillä on ollut 5 vuotta aikaa sopeutua tilanteeseen, kun taas yhden vaativan vauvan äidille kaikki kipataan niskaan kerralla. Joten ei ihme, jos siivous ei oikein suju.

Usein ajattelen, että yksilapsiset perheet pääsevät todella helpolla. Eivät oikeasti tiedä lapsiperheen elämästä mitään!

Tuossa taas särähtää korvaan tuo "mitään". Että kun on vaan yksi, niin se ei ole mitään eikä mistään tiedetä muutenkaan mitään.

Onko siinä takana se kateus, kun joku pääsee helpolla?

meillä on vain yksi lapsi, jonkun verran sairas kylläkin. Kyllähän sitä moni tulee ihmettelemään että miten nyt vaan yksi lapsi, hyvänen aika! Ihan tuttavistakin näitä kommentteja tulee. Suurin osa heistä on ollut niitä, jotka eivät ole ravanneet lapsen kanssa sairaalassa ja tutkimuksissa, valvoneet päivystyksessä, lasta ei ole leikattu.... Se on oikeasti aika helppoa täällä aukoa päätään että mistään ette tiedä mitään.

Usein ajattelen, että yksilapsiset perheet pääsevät todella helpolla. Eivät oikeasti tiedä lapsiperheen elämästä mitään!

Tuossa taas särähtää korvaan tuo "mitään". Että kun on vaan yksi, niin se ei ole mitään eikä mistään tiedetä muutenkaan mitään.

Onko siinä takana se kateus, kun joku pääsee helpolla?

meillä on vain yksi lapsi, jonkun verran sairas kylläkin. Kyllähän sitä moni tulee ihmettelemään että miten nyt vaan yksi lapsi, hyvänen aika!

-- Koska oikeasti se on helpompaa se ravaaminenkin yhden kanssa... Sori. Olen itsekin ravannut molempien kaksosteni (ja toisen kanssa ravaan vieläkin tutkimuksissa) sekä terapioissa että tutkimuksissa kaikki nämä 7 vuotta. On se kuitenkin vähän erilaista mennä yhden lapsen kanssa, kuin jos menee joka viikko toimintaterapiaan yhden kanssa ja siinä mukana on vielä lapsen 1-2 sisarusta. Onneksi sentään ei enää tarvitse itse viedä, kun päiväkodista vievät.

Sitä en sano etteikö yhden sairaan lapsen kanssa voisi olla vaikeaa. Mutta vanhempana sitä kuitenkin saa sitten kokonaan keskittyä siihen yhteen lapseen.

31

Että useamman kanssa tuo olisi ollut paljon vaikeampaa, kaikki hoitojärjestelyt ja muut.



Mutta silti tuo meidän kokemus ei ole "ei mitään" - se kommentti saa karvat pystyyn.



:)

Ajattelin, että on vain asennekysymys, jos pienten lasten vanhempia väsyttää ja jos vain kasvattaa lapsia johdonmukaisesti rajoja ja rakkautta -asenteella ymmärtää lapsen psyykkistä kehitystä, lapsista tulee automaattisesti sellaisia, että heidän kanssaan elämä on ihan mukavaa. Räyhäävien lasten kanssa joku asia on mennyt pahasti pieleen ja jos itse hermostuu, täytyy vain tutkailla itseään, mistä oma ylireagointi johtuu ja toimia toisin.



Heh. Kova koulu lasten kanssa on ollut varmaan "ihan oikein" minulle, niin epärealistinen käsitys minulla oli lapsiperheen elämästä. Ja kyllä, ekan kanssa koin elämän rankaksi, mutta vasta toisen kanssa tulee tosi eteen. Kolmatta lasta ei tule. Silti en ajattele, että olisin fiksumpi kuin naapurin yksilapsinen äiti tai että hän sekundaarisesta lapsettomuudestaan kärsiessään ja äitinsä varhaista kuolemaa suriessaan ei ymmärrä elämästä yhtään mitään.



Mistä syntyy haluttomuus ymmärtää toisen kokemusmaailmaa, puolin ja toisin? Miksi vanhemmuutta rakennetaan alleviivaamalla ja julistamalla omia mielipiteitä? Miten saataisiin enemmän tilaa toisen kuuntelemiselle, tukemiselle, yhdessä pohdiskelulle? Olemmeko me ikäluokkaa, joka on aika järjestään jäänyt jotain niin paljon vaille, että empatiaa riittää sentin päähän omasta navasta?